PIENI EREHDYS.
Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.
— Hyvä tulee, kun hautuu! — supatti Peplow kärsimättömänä vavisten ja käsiään hieroskellen. — Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva nurkasta ja mennään siunaamaan… Jumalankuvan siunaus on pyhä ja luja… Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!
Oven takana tapahtui seuraavaa:
— Älkää joutavia! — puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen ruudukkaisista housuistaan. — En ollenkaan ole kirjottanut teille kirjeitä!
— Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! — nauraa hohotti neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. — Ensi kerrasta jo tunsin! Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?
— Hm… se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella korvalle, ketä sormille… Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään! Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää nähdä.
— Nekrasow oli toista, toista te… (huokaus). Minä menisin kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi muistovärssyjä.
— Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.
— Mistäs te osaisitte kirjottaa?
— Rakkaudesta… tunteista… teidän silmistänne… Ja kun lukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti… Jospa tosiaankin kirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?
— Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!
Shtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui suutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.
— Joutuin jumalankuva nurkasta! — ehätti Peplow muksauttaen vaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia kiinni jouduttaen. — Mars, nyt mennään!
Tuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.
— Lapset… — sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja silmiään itkuun pakottaen. — Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää… hedelmöittykää… lisääntykää…
— Ja… minäkin siunaan, — tihersi äiti itkun seasta. — Olkaa onnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni! — sanoi hän Shtshupkinille. — Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.
Kansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta. Vanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut halaistua sanaa suustaan.
"Jo pakanat yllättivät!" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.
Ja tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.
— Si… siunaan teitä, — jatkoi isäukko itkusta ulisevalla äänellä… — Natashenka, lapseni… polvistu hänen viereensä… Petrowna, jumalankuva tänne!…
Mutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus välähti kasvoille.
— Pölkky! — ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun mielestäsi jumalankuva?…
— Ah, voi, taivastentekijä!
Mitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä ylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään kiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin muotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna seisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet tietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.
Kaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti tiehensä.