IX.
Eräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos portille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä tuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli hatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä oli hänellä pussi armopaloineen.
— Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja hymyillen.
Andrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle kymmenkopekaisen.
"Tuohan ei ole hyvä", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita jalkoja ja punaisia nilkkoja. "Ulkonahan on märkä".
Ja seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon tapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti juutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin nilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä ja oikasihe suoraksi.
— Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. — Eiköhän tuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän vilustuisi?
— Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.
— Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.
Eteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen sängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena vierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta väännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.
— Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. — Viimeinkin! Onnittelen teitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun roisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty, polki jalkaa. — Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi liian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!
Andrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja kysyi pehmoisella äänellä:
— Mitä vasten?
— Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan muotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. — Mitä vasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin sylkeäkseen. — Puoskari! Pyöveli!
— Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. — Minä vakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin syytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te olette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja sanokaa tyynesti: mitä vasten?
— Mitäs vasten te pidätte minua täällä?
— Sentähden että olette sairas.
— Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset vapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä terveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä kaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja koko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa verrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te ette? Missä on logiikka?
— Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään. Kaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei ole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori, te heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan paljas sattumus.
— Tuota lorua minä en ymmärrä … virkahti Ivan Dmitritsh soinnuttomasti ja istui vuoteelleen.
Mooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa tarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita ja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi. Kaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.
— Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.
— Minä en voi.
— Mutta minkätähden? Minkätähden?
— Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä teille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan kiinni ja palautetaan takasin.
— Niin, niin, se on oikein … sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien otsaltaan. — Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?
Ivan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä osottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli ystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän istui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:
— Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi karata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan kiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja yleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän ei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että oleskelunne täällä on välttämätön.
— Se ei ole kenellekään tarpeen.
— Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on luonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä, ellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan rautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja… Sellainen aika tietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.
Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.
— Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. — Sellaisilla herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä, naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on oikeus voittava ja — silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!
Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:
— Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä iloitsen!
— Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh, jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan kuitenkin teaatterimaiselta. — Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat. Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja heitetään hautaan.
— Entä kuolemattomuus?
— Hm, tyhjää!
— Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse. Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.
— Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. — Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?
— Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.
— Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa olosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä mietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman turhien huolien täydellinen ylenkatsominen, — siinä kaksi hyvettä, joita korkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän saavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita onnellisempi.
— Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te minulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti hän taas suuttuneena ja hypähti ylös. — Minä rakastan elämää, rakastan kiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!
Kuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten, alentaen ääntään:
— Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren rannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia… Sanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. — Mitä siellä on?
— Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?
— Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.
— No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa sanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole. Toisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.
— Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.
Ei juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan… Kaikesta päättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla, päinvastoin huomaamme siinä liikettä, — pitäisihän siellä niin muodoin olla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia, ettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!
— Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. — Mitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa?
Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin tohtoriin.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.
— Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh röyhkeästi. — Jättäkää minut rauhaan!
— Minkä tähden?
— Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?
Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen läpi kulkiessaan lausui hän: — Mitenkähän täällä saisi vähän siivotuksi, Nikiitta… Täällä on niin kovin raskas ilma!
— Niinkuin käskette, herra tohtori.
"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.