VI.
Elämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti nousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän työkammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa, kapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen luoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon, juoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet sairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita, lapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä ei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja yleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa? Vastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on pienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet, liikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä — luulisi häntä pikemmin senaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty ja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää itseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan. Vastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva, sen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella peitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen muotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista ruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja komeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut; sunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei Sergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa pyhää savua.
Sairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista tarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa joitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei Jefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee koneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja puuttuu hänkin välistä keskusteluun.
— Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, — että olemme niin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se on justiin!
Vastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia; hän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa hänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy avata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja puolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan panee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän kirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko pikemmin veisi lapsen pois.
Vastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten arkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys, muotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän muuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja otettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat ottaa välskäri vastaan yksin.
Aivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä, Jumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan enää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan työhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja aina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen ostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja vanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja filosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän ainoastaan "Lääkärilehteä", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin. Lukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä uuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan Dmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä niissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan vieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta joko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka hän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta haukkaa palasen.
Kello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja virkkaa:
— Daria hyvä, onkohan siellä päivällinen joutunut…
Huononlaisen ja puhtaudeltaan epäiltävän päivällisen syötyään Andrei Jefimitsh mittailee edes takasin huoneitaan, kädet ristittyinä rinnalle, ja miettii. Kello lyö neljä, sitten viisi, hän yhä kävelee ja miettii. Tuon tuostakin narahtaa kyökin ovi ja Darian punainen, uninen naama tulee näkyviin.
— Andrei Jefimitsh, joko saa tuoda olutta? kysyy hän huolestuneena.
— Ei, antaa vielä olla … vastaa Andrei Jefimitsh. — Minä varron … minä varron…
Illansuussa tulee tavallisesti postimestari, Mihail Averjanitsh, ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka seura Andrei Jefimitshistä ei tunnu rasittavalta. Mihail Averjanitsh oli ammoin sitten mahdottoman rikas tilanomistaja ja palveli ratsuväessä, vaan joutui sitten häviöön ja rupesi hädän pakottamana postiviraston palvelukseen. Hän on reippaan ja verevän näköinen vanhus, poskipartansa uhkea ja harmaa, olentonsa mieluinen ja äänensä kova ja miellyttävä. Hän on hyväsydäminen ja tunteikas, vaan tuittupäinen. Kun joku postissakävijöistä inttää vastaan, on erimieltä hänen kanssaan tahi rupee muuten vaan mukisemaan, niin Mihail Averjanitsh lennähtää punaiseksi, vapisee koko ruumiissaan ja ärjäsee ukkosen äänellä: "Suu kiinni!" jotenka postitoimistosta jo aikoja sitten on vakaantunut maine semmoisena laitoksena, jossa ei leikkiä suvaita. Mihael Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä hänen valistuneisuutensa ja ylevähenkisyytensä takia, muita kohtaan on hän kopea kuten alaisilleen ainakin.
— Tässä olen minäkin! virkkaa hän tullessaan Andrei Jefimitshin luo. —
Hyvää iltaa, ystäväiseni! Olette kai jo kyllästynyt minuun, vai kuinka?
— Päinvastoin, minä olen varsin iloinen, vastaa tohtori. — Olen aina iloinen milloin te tulette.
Ystävykset istuvat työhuoneen sohvaan ja polttelevat jonkun aikaa ääneti.
— Daria hyvä, olisikohan siellä olutta! virkkaa Andrei Jefimitsh.
Ensimäisen pullon juovat he niinikään ääneti: tohtori miettiväisenä, Mihail Averjanitsh sen sijaan ilon, mieleninnon paiste otsallaan, kuten henkilö, jolla on jotakin hyvin hauskaa kerrottavana. Keskustelun alottaa aina tohtori.
— Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen päätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan ihmisiä silmiin), — onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail Averjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka kanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista; siihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä järkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin. Intelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle; kehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka meillä, sen vakuutan teille.
— Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.
— Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin pysähtyen, — on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä ilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on, joka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen jumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle kuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis järki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä korvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä kielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista, ne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat — jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta — ovat nuotteja, keskustelu se on itse laulu.
— Aivan oikein.
Seuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme kasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.
— Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. — Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!
Ja hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti, iloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen oli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä. Annettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla ojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan sotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia — se se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan päällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin univormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata. Kerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa väleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.
— Auta ja varjele … huokaa Daria oven suusta.
— Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he olivat!
Andrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee tykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.
— Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän kanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail Averjanitshilta puheen. — Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen, vaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen tahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden keskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky ei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta miksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on ihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa, josta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin satunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään… Miksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä ei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän kolkuttaa ovelle päästäkseen ulos — hänelle ei avata; hänen luokseen saapuu kuolema — myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin vankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa helpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin huomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset kokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa yleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton nautinto.
— Aivan oikein.
Katsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin pysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja myöntää: "Aivan oikein."
— Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.
— En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä uskoaksenikaan.
— Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se tunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni, vanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!…
Kellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään eteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:
— Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta kaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..