VII.
Saatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas lukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika näyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja paitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan. Tohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä kirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen tutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä ihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. — Mitä varten ovat olemassa aivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero, jos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein yhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen ja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan olemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine järkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.
Aineiden uudistus! Mutta mitenkä pelkurimaista onkaan lohduttaa itseään tällä kuolemattomuuden surrogaatilla, vastikkeella! Luonnossa tapahtuvat itsetiedottomat ilmiöt ovat alempana ihmisellistä typeryyttäkin, koskapa typeryydessä kuitenkin on edes tietoisuutta ja tahtoa, vaan ilmiöissä ei ole kerrassaan mitään. Siitä huolimatta puhutaan järjelle näin: rauhoitu, sillä maassa mädäntynyt olemuksesi antaa elämän toisille organismeille, elimellisille olennoille, toisin sanoin, sinä alennut typeryyttäkin mitättömämmäksi. Pelkuri yksin, jossa on suurempi määrä kuolemankammoa kuin arvollisuutta, saattaa lohduttaa itseään sillä, että hänen ruumiinsa vastedes tulee jatkamaan elämistään ruohossa, kivessä, sammakossa… Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on yhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle, senjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja mitättömäksi tehty.
Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten, ummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja aivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden vaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä ei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta. Nykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun hänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri aurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen rakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa; joku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan, joku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn siteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia sairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli petettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin vuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin, sukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on edelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin laitos. Hän tietää, että sairaalan N:o 6:nnessa Nikiitta rautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka päivä käy kaupungilla kerjuulla.
Mutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25 vuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos. Opiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen pitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi; nyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu hänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin. Ja todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan kohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut! Antiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli mahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni on temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta ryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus seurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä viitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä perinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen kunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin luokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen mitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi. Mielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta hourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa heidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan katsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin sairaalan N:o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä rautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa kaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain puolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden mielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee uskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa paikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet maan tasalle tuon pienen Bastiljin.
"Mutta mitäpä tuosta?" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee silmänsä. — "Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja Pasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut. Sairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten pannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei kumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman vieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole minkäänlaista."
Mutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta välinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu kiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja ajattelee:
"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään, olenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan kunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi palkkaa… Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika… Jos olisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen mies."
Kun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei haluta vielä nukkua.