XI.
Keskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin nähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä iltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi aikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja ilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja muutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.
Ennen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on ruvennut käymään huoneessa N:o 6. Ei kukaan — ei välskäri, ei Nikiitta, eikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi hän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail Averjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä ennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen johdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä toisinaan myöhästyi päivälliseltä.
Kerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin asialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana, lähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha tohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja pysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:
— Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa minua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään. — Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt, vaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten läheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni tähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni kaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa minun neuvojakseni.
— Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. — Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole siinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot ovat ohimeneviä - heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä! Kysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se tekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka eroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä olen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja mimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te olette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.
Hobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja kouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, ilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja katsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.
Toisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.
Molemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.
— Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan ulos sivurakennuksesta.
— Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei
Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän
kirkkaat saappaansa tulisi saveen. — Minä puolestani tunnustan, arvoisa
Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!