XII.
Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" … ja katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow; hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta. Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.
— Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. — Tässä Jevgenij Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty, mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.
— Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei Jefimitsh mietittyään. — Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei tuota mitään.
Seurasi kotvan hiljaisuus.
— Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, — että tämä sairaala nykyisessä tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin 40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.
— No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.
— Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen maalaishallinnon haltuun.
— Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne varastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.
— Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti myöskin.
Andrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin ja lausui:
— Olkaamme oikeudellisia.
Taas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:
— Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän on tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka siis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?
Kaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja viime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain kaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii tarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi harvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä, kuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset kuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja juoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa keskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka järjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja merkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli virkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:
— Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän ja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet tutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on, montako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N:o 6:ssa asuu eriskummallinen tietäjä?
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
— On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.
Enempää ei häneltä kysytty.
Kun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani kätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:
— Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!
Tultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli hänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti kysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä, ensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?
"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, — vastahan he aivan äskettäin ovat kuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja — mistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole käsitystäkään psykiatriiasta."
Ja ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä suututti.
Saman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan. Tervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja lausui liikutetuin äänin:
— Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte vilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne… Ystäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä valtavammin liikutettuna: — minä rakastan teitä sivistyksenne ja ylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt velvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille suoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko ystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön asukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi, että teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta terveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne virkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä päivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa muualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä! Matkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!
— Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh mietittyään. — Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun jollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.
Matkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman Dariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden ajalla vakaantunut elämänjärjestys, — moinen tuuma tuntui ensialussa hänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui keskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi kaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa pois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti hänestä kauniilta.
— Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.
— Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa vietin viisi onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki! Matkustetaan, herttaiseni!