XV.
Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa, jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä. Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se tuntui hänestä aika huvittavalta.
Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että virka niin pian päättyi.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi, ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja toimitti tohtorin menemään hiiteen.
Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.
Ennen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja ajatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi sohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään, joista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan siitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta annettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on ettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka palveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai vilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa ja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä olisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei hänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa kartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar Bjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo rahaa.
Hän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne tuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat kelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se, etteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi velvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään katsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti vastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava käytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa "virkaveli"-sanakin hänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli se, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja uskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän joka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.
Mutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin velvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran tuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja alkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän näköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi päättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän ei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja piti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin hohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa tuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä hänelle itselleen.
Hänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen sydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä lähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin tapailevan kurkkua.
Tukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi miettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail Averjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä luontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että miljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään joku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri, siveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin häpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin vastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.
Mutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän kuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman kallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi väkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs kuiskauskin: "Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä… Ihan varmasti maksan…"