XVI.
Kerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei Jefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan bromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui istualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.
— Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen, alotti Mihail Averjanitsh. — Näytätte oikein reippaalta, oikein reippaalta!
— Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow haukotellen. — Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.
— Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. —
Eletään vielä sata vuotta, paukautetaan!
— Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. — Ei mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli… Heretkää jo varjoa heittämästä?
— Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti ystävää polvelle. — Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, pyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta kuin — kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. — Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. — Hankitaan teille kassapää kainaloiseksi kanaksi, ystäväni…
Andrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen sydämensä tykytti valtavasti:
— Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. —
Ettekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?
Hän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa puristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.
— Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja vavisten koko ruumiissaan. — Ulos! Ulos molemmat!
Mihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa hämmästyneinä, sitten kauhuissaan.
— Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. — Typerät ihmiset. Lyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun lääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!
Hobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa, peräytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi bromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui kilahtaen kynnykseen.
— Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten eteiseen. — Hiiteen!
Vieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi sohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:
— Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui, niin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail Averjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun lannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen tämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus? Missä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?
Koko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan itseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti postikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.
— Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh liikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. — Joka mennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän yhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät vavahtivat. — Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän eukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä? — Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä tapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. — Istukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.
Hän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:
— Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole leikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti meitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin kauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan apua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, — te asutte mitä epäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja epäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä terveyttänne parantaa… Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja minä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää sairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa ja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin meidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut mies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.
Tämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä vierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon ystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. — Älkää uskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä kahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan viisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä olen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta kaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.
— Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.
— Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.
— Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.
— Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.
— Ystäväni, te tulette terveeksi.
— Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. — Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai pahantekijä, lyhyesti — kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin, josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.
Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen. Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan, vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.
Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään tapahtunut:
— Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua pitämään?
Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään odottanut sellaiselta raakalaiselta.
— Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.
— Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet teille… Varsin intressantti tapaus.
Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.
— Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen. — Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa kuulotorven.
Ja hän lähti.