XVIII.
Andrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä ja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän matkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea valkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.
— Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi pelottamaan.
Hänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen tulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh käännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit rinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole mitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat ritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi; mutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän tarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin voiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.
Sitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin vuoteen luo ja istui.
— Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää hikeä. — Mieleni lannistui.
— Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!
— Oi Jumalani, oi Jumalani… Niin niin… Te lausuitte jotenkin, että Venäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat, yksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei ole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen väräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. — Miksi siis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät filosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä, vapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi likaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä käsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on puoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!
— Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin menisittehän ministeriksi.
— Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni… Minä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä tarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin jo lamautui mieleni… Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä… Semmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen, innostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte astunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte… Heikko, heikko olette!
Paitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka siitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei Jefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano ja tupakan tuska.
— Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. — Sanon, että toisivat tänne tulta… Minä en voi näin, minun on mahdotonta…
Andrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta hyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.
— Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. — Menkää maata!
— Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei
Jefimitsh hätääntyneenä.
— Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.
Nikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.
— Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei Jefimitsh kohauttaen hartioitaan. — Minä en käsitä. Nikiitta, minun täytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. — Minun täytyy!
— Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta käskevästi.
— Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. — Mikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat pitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei vapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!
— Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena Ivan Dmitritshin huudosta. — Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä ulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?
— Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti nyrkillään oveen. — Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!
— Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. — Minä vaadin!
— Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. — Huuda vähemmin!
— Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä pyysin… Hetkeksi vain!
— Tulee hän huomenna kutsumattakin.
— Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan Dmitritsh. — Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö tulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät rangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän käheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!
Nikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja polvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä sitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos mahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja temmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin suolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän sitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä hän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.
Kovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.
Sitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja lattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä. Andrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että häntä vielä kerran lyötäisiin.
Oli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran pyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä ja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen päähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja tuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten ihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen vuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä kivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja karkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa kiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa perään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin, tarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei lähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä; läkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui tunnotonna vuoteelleen.