PARTURISSA
On aamu. Kello ei ole vielä seitsemää, mutta Makar Kusmitsh Blestkinin parturitupa on jo auki. Isäntä, nuori, noin kaksikymmentäkolmevuotias, peseytymätön mies, jonka tukka on vahvasti rasvattu ja puku keikarimainen, siistii huonetta. Oikeastaan siinä ei ole mitään siistimistä, mutta hän on kuitenkin työstään hiestynyt. Mistä pyyhkäisee rätillä, mistä raaputtaa sormella tai kopsahuttaa lutikan seinältä.
Parturitupa on pieni, ahdas, ruokoton. Hirsiseinille liisteröidyt tapetit muistuttavat kyytimiehen vaalennutta paitaa. Kahden himmeän, vetisen ikkunan välissä on kapea, nariseva ovipahanen ja sen ylälaidassa kosteuttaan homehtunut ovikello, joka väräjää ja toisinaan heikosti soikin ilman vähintäkään syytä. Mutta katsokaahan tuota kuvastinta, joka tuossa seinällä riippuu! Se vääntää ja kääntää kasvonne kaikkiin suuntiin mitä säälimättömimmällä tavalla! Tuon saman kuvastimen edessä leikataan tukkaa ja ajetaan partaa. Pienellä pöydällä, joka on yhtä pesemätön ja rasvainen kuin Makar Kusmitsh itse, on koko työkalusto: kammat, sakset, partaveitset, hius- ja partavoidetta kopeekan arvosta, ihojauhoa kopeekan arvosta, vahvasti laimennettua hajuvettä kopeekan arvosta. Niin, eipä maksa koko parturitupa viittätoista kopeekkaa enempää.
Oven päältä kuuluu kivulloisen ovikellon kilahdus ja parturitupaan astuu vanhanpuoleinen mies lyhyet turkit yllä ja huopasaappaat jalassa. Hänen päänsä ja kaulansa on kääritty naisten shaaliin.
Tulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on joskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu Punaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.
— Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar
Kusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.
He suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee ristinmerkin ja käy istumaan.
— Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä… Punaiselta lammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.
— Kuinka voitte?
— Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.
— Mitä sanotte? Lavantautia!
— Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle. Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan kävellyksi.
— Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!
Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla, jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.
— Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.
— Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.
— Mitä tädille kuuluu?
— Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.
— Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!
— Kyllä pidän… Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia päästäni.
— Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna
Erastovna jaksaa?
— Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla, keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille silloin?
Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja kysyy peloissaan:
— Kenet te kihlasitte?
— Annan.
— Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?
— Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.
— Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? — puhuu kalpea Makar Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. — Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Se on… se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna… minähän… minähän pidin hänestä ja aioin… Kuinka se on käynyt päinsä?
— Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.
Kylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset pöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.
— Aikomukseni oli… hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh! Minä… minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni… Ja tätikin lupasi… Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa isääni… ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi… Olen aina ollut ystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan ja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?
— Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi, Makar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti mitätön…
— Onko Sheikin sitten rikas?
— Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista tuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä tehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta etsi itsellesi toinen morsian… onhan niitä tyttöjä maailmassa. Leikkaahan jo! Mitä siinä seisot?
Makar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan nenäliinan ja alkaa itkeä.
— No mitä niitä joutavia suremaan! — lohduttaa Erast Ivanitsh. — Heitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt toinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!
Makar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään ajattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.
— En voi! hän sanoo. En voi nyt… voimani ovat lopussa! Onneton olen! Ja onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme toisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää matkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!
— No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai leikkaat loputkin.
— Hyvä on.
— Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.
Toinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin että hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi, mutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja lähtee parturituvasta.
Jäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.
Jo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.
— Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.
— Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä kesken.
— Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.
Sanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin päivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella lyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja siksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen tasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.