RITARIMERKKI
Sotakoulun aliluokkien opettaja, kollegian registraattori Ljev Pustjakov asui ystävänsä luutnantti Ljedentsovin naapurina. Tämän luokse hän uuden vuoden aamuna ohjasi askeleensa.
— Kuulehan, Grisha, minulla olisi vähäsen asiaa, aloitti hän sanottuaan luutnantille tavanmukaisen uuden vuoden tervehdyksen. Enpä olisi häirinnyt sinua, jollei tarve olisi vaatinut. Lainaahan, hyvä veli, minulle täksi päiväksi Stanislaus-merkkisi. Minä, näet, menen tänään päivällisille kauppias Spitshkinin luo. Tunnethan sinä tuon lurjuksen, kauppias Spitshkinin. Hän pitää julmasti ritarimerkeistä ja katsoopa meikein roistomaisen halveksivasti sellaisiin, joilla ei riipu jotakin kaulassa tai napinreiässä. Sitä paitsi, hänellä on kaksi tytärtä… Nastja ja Siina… Puhun sinulle kuin ystävälle… Ymmärräthän sinä minua, veli hyvä. Lainaa nyt, ole hyvä!
Kaiken tämän sanoi Pustjakov änkyttäen, punastuen ja arasti vilkuillen oveen. Luutnantti haukkui häntä pahanpäiväisesti, mutta lainasi kuitenkin.
Kello kaksi päivällä Pustjakov ajoi issikalla Spitshkinin luo. Hän raotti hieman turkin pielusta ja silmäili rintaansa, jolla lainatun Stanislaus-merkin kulta ja emalji kimalteli.
"Kummallista! Tuntuu siltä kuin itsekin itseään enemmän kunnioittaisi!" ajatteli opettaja kurkkuaan röhäytellen. "Tuollainen pieni kapine vain, viittä ruplaa enempää ei maksa, mutta kyllä siitä helua ja melua pidetään!"
Saavuttuaan Spitshkinin talon eteen hän avasi turkkinsa ja alkoi hitaasti maksaa issikalle. Tämä näytti kerrassaan kivettyvän huomatessaan Pustjakovin olkalaput, napit ja Stanislaus-merkin. Pustjakov yskäisi tyytyväisenä ja astui taloon. Riisuutuessaan eteisessä hän vilkaisi saliin. Siellä istui pitkän pöydän ympärillä toistakymmentä henkilöä syömässä päivällistä. Kuului keskustelua, astioiden kalinaa.
— Kukahan siellä mahtoi soittaa ovikelloa? kuului isäntä sanovan. Kas vain! Ljev Nikolaitsh! Olkaa hyvä! Myöhästyitte hieman, mutta eihän siitä vahinkoa… Äsken vasta me pöytään istuuduimme.
Pustjakov kohotti rintaansa, nosti päänsä pystyyn ja astui saliin käsiään hykertäen. Mutta siellä hän näki jotakin kauheata. Pöydän ääressä Siinan vieressä istui hänen virkaveljensä, ranskankielen opettaja Tremblant. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle ritarimerkkinsä, hän saisi varmaan vastata moneen hyvin vastenmieliseen kysymykseen, vieläpä ehkä hävetä ikänsä ja menettää maineensa. Ensimmäisenä ajatuksena vilahti Pustjakovin mielessä repiä ritarimerkki rinnasta tai juosta takaisin. Mutta merkki oli ommeltu lujasti kiinni eikä peräytyminenkään ollut enää mahdollista. Peitettyään hätäisesti oikealla kädellään merkin hän kömpelösti kumartaen tervehti kaikkia yhteisesti puristamatta kenenkään kättä ja laskeutui raskaasti tyhjälle tuolille, joka osui olemaan aivan vastapäätä ranskalaista virkaveljeä.
"Ryypännyt kai!…" ajatteli Spitshkin katsellessaan tulijan hämmästyneitä kasvoja.
Pustjakovin eteen pantiin lautasellinen lientä. Hän otti lusikan vasempaan käteensä, mutta muistettuaan, että vasemmalla kädellä ei sovi syödä arvossapidetyssä seurassa, sanoi syöneensä jo päivällistä eikä jaksavansa enempää.
— Minä olen syönyt jo… Merci!… jupisi hän. Minä olin juuri vieraisilla setäni, ylipappi Jelejevin luona ja hän pyysi minua… tuota noin… syömään päivällistä.
Tuskallinen mieliteko ja hurja harmi täyttivät Pustjakovin sielun: liemi tuoksui erinomaisen maukkaalle ja höyrytetystä sammesta nousi sanomattoman himottava lemu. Opettaja aikoi vapauttaa oikean kätensä ja peittää ritarimerkin vasemmalla, mutta ajatteli sitten, että se voisi näyttää epämukavalta ja arveluttavalta.
"Saattavat huomata… Vasen käteni tulisi olemaan yli rinnan, ikäänkuin alkaisin laulaa. Hyvä Jumala, jospa tämä päivällinen vain pian päättyisi! Ravintolassa sitten voin syödä rauhassa!"
Kun kolmas ruokalaji oli syöty, hän vilkaisi arasti toisella silmällään ranskalaiseen. Tremblant oli jostakin syystä hyvin hämillään, katseli häneen eikä syönyt myöskään. Kun heidän katseensa osuivat yhteen, he joutuivat yhä enemmän hämilleen ja katsoa tuijottivat tyhjiin lautasiinsa.
"Hän on varmaan huomannut, senkin etana!" ajatteli Pustjakov. "Naamasta sen näkee, että on huomannut! Se lurjus on suuri juonittelija! Huomenna varmaankin kantelee ylitarkastajalle!"
Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon tahdosta, viidennenkin…
Nousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä, karvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti päätään ja lausui:
— Ää… ää… ää… pyydän saada esittää… ää… maljan täällä olevien naisten… ää… kukoistukseksi!
Päivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa. Äänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja kurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa vasempaan käteen.
— Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle! kääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin mokomin saada hänet juomaan se pohjaan!
Kauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean kätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon ja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi arasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja kysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi hämin ilme…
— Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja lähettäkää pullo eteenpäin!
Tremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja… mikä onni! Pustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään Stanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on ranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä, istuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa… Nyt ei tarvinnut enää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis toinen voi kannella eikä häpäistä toista…
— A-a-a!… Hm!… mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin opettajan rinnassa.
— Niin!… virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius
Augustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja
vaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!
Kerrassaan ihmeellistä!
Tremblant nyökäytti iloisesti päätään ja kohotti takkinsa vasenta rintakäännettä, jolla koreili Annan ritarikunnan kolmannen luokan merkki.
Päivällisen jälkeen Pustjakov kulki huoneesta huoneeseen näytellen neideille ritarimerkkiään. Hänen mielensä oli hilpeä ja iloinen, vaikka nälkä nipistelikin sydänalasta.
Hän katsahti kateellisesti Tremblantiin, joka keskusteli Spitshkinin kanssa ritarimerkeistä, ja ajatteli:
"Jos minä tuon kujeet olisin tiennyt, niin Vladimir-merkin minä rintaani olisi kiinnittänyt. Kukapa olisi voinut aavistaa!"
Tämä ajatus tosin kiusasi häntä, mutta muuten hän oli täysin onnellinen.