VIERAALLA MAALLA
On sunnuntai, kesäpäivä. Tilanomistaja Kamyshev istuu ruokasalissaan runsaan aamiaispöydän ääressä syöden hitaasti. Siisti, sileäksi ajeltu vanha ranskalainen herrasmies, nimeltä Champoun söi yhdessä hänen kanssaan. Tämä Champoun on kerran ollut kotiopettajana Kamyshevilla, opettanut tämän lapsille hyviä tapoja, huolellista ranskankielen ääntämistä ja tanssia. Kun sitten Kamyshevin lapset kasvoivat miehiksi ja tulivat luutnanteiksi, Champoun jäi taloon jonkinlaiseksi miespuoliseksi seuranaiseksi. Entisen kotiopettajan tehtävät eivät ole vaikeat. Hänen pitää pukeutua sopivasti, tuoksua hajuvesille, kuunnella Kamyshevin joutavaa lörpötystä, syödä, juoda, nukkua — eikä mitään muuta. Tästä kaikesta hän saa asunnon, ruoan, sekä palkan, jota ei ole tarkemmin määrätty.
Kamyshev syö ja jaarittelee tapansa mukaan.
— Tuli ja leimaus! huutaa hän pyyhkien kyyneleitä, joita sinapilla paksusti voideltu liikkiöpalanen on nostanut silmiin. Uh! Tuntuipa se ihan luissa ja ytimissä! Teidän ranskalainen sinappinne ei vaikuta näin voimakkaasti, vaikka sitä söisi kokonaisen pullon.
— Toiset pitävät ranskalaisesta toiset venäläisestä, virkkoi Champoun lempeästi.
— Ranskalaisesta sinapista eivät pidä ketkään muut kuin ranskalaiset. Ja mitä ranskalaiselle tarjootkin — kaiken hän syö: sammakoita, rottia, torakoita… brr! Te, esimerkiksi, ette pidä tästä sianliikkiostä, koska se on venäläistä, mutta annetaanpas teille paistettua lasia ja sanotaan, että se on ranskalaista, niin te söisitte sen, vieläpä huulianne maiskuttaisitte… Teidän mielestänne on kaikki venäläinen iljettävää.
— En sano niin.
— Kaikki venäläinen on iljettävää, mutta ranskalainen — oh, c'est très joli! [Oi, se on kaunista.] Teidän mielestänne ei ole olemassa parempaa maata kuin Ranska, mutta minusta… niin, mitä on Ranska oikeastaan? Palanen maata! Lähetäppä sinne venäläinen nimismies, niin hän jo kuukauden kuluttua pyytää siirtoa: ei ole missä liikkua! Koko Ranskan ympäri voi matkustaa yhdessä päivässä, mutta kun meillä menet portista ulos, niin et näe äärtä missään! Matkustat ja matkustat…
— Niin, monsieur, Venäjä on tavattoman laaja.
— Niin on!… Teidän mielestänne ei ole sen parempia ihmisiä kuin ranskalaiset. Oppinut, viisas kansa! Sivistynyt! Myönnän sen, ranskalaiset ovat kaikki oppineita, siroja käytökseltään… se on totta… Ranskalainen ei käyttäydy koskaan moukkamaisesti: hän tarjoaa naiselle tuolin silloin kun pitää, ei ala syödä rapuja kahvelilla, ei syljeskele lattialle, mutta… sitä oikeata henkeä hänessä ei kuitenkaan ole! Minä en osaa sitä teille oikein selittää, mutta mitenkä nyt sanoisin… ranskalaisessa ei ole mitään sellaista… (puhuja liikuttaa sormiaan) sellaista… juridillista. Muistan lukeneeni jostakin, että kaikki teidän järkenne on kirjoista kotoisin, mutta meillä on järki synnynnäistä. Jos venäläiselle opetetaan tieteitä niinkuin pitää, ei yksikään teidän professoreistanne vedä hänelle vertoja.
— Ehkä… virkkoi Champoun ikäänkuin vasten tahtoaan.
— Ei: ehkä, vaan: varmaan! Eikä siinä ole mitään virnisteltävää; puhun totta! Venäläinen järki on keksivää laatua! Mutta se ei saa kehittyä vapaasti eikä venäläinen osaa ylistää… Jos hän jotakin keksii, niin hän joko särkee sen tai antaa lapsille leikkikaluksi. Mutta kun teidän ranskalaisenne keksii jonkin joutavan vehkeen, niin hän huutaa siitä heti ympäri maailmaa. Äskettäin teki kyytimieheni Joonas ihmisen puusta: kun veti sitä langasta, niin se käyttäytyi hävyttömästi. Joonas ei kuitenkaan kehu itseään. Yleensä… en pidä ranskalaisista. Minä en puhu teistä, vaan, vaan yleensä… Siveetöntä kansaa! Ulkomuodoltaan he ovat kyllä ihmisten kaltaisia, mutta elävät kuin koirat… Esimerkiksi mitä avioliittoon tulee. Kun venäläinen menee naimisiin, niin hän kiintyy vaimoonsa eikä siinä ole enää sen pitempiä puheita, mutta teillä — piru ties mitä siellä tapahtuukaan. Mies istuu päiväkaudet kahvilassa ja vaimo ottaa koko talon täydeltä miesvieraita ja kuhertelee heidän kanssaan.
— Se ei ole totta! pääsee kiivastuneelta Champounilta. Ranskassa on perheaate korkealla!
— Kyllä me sen aatteen tiedämme! Luulisi teidän häpeävän puolustaa sellaista. Jos puolueettomasti tuomitsee, niin sikoja ovat, sikoja. Saksalaiset ansaitsevat todella kiitoksen siitä, että antoivat heille selkään. Kiitos saksalaisten! Jumala suokoon heille terveyttä…
— Siinä tapauksessa, monsieur, minä en ymmärrä, vastasi ranskalainen kohottautuen säihkyvin silmin, miksi pidätte minua talossanne, jos kerran vihaatte ranskalaisia?
— Minne minä teidät panisin?
— Antakaa minun mennä, niin matkustan Ranskaan!
— Mitä — ä? Eihän teitä enää Ranskaan takaisin päästetä? Tehän olette isänmaan petturi! Milloin on teistä Napoleon suuri mies, milloin Gambetta… piru teistä selvän ottakoon!
— Monsieur, vastaa Champoun ranskaksi käännellen ja taitellen lautasliinaa käsissään. Tämän suurempaa loukkausta ei olisi edes pahin viholliseni voinut sanoa minulle. Meidän välillämme on kaikki lopussa!
Ja tehtyään kädellään traagillisen liikkeen ranskalainen viskaa teatterimaisesti lautasliinansa pöydälle ja poistuu arvokkaasti.
Kolmisen tunnin kuluttua on ruokapöytä katettu uudelleen ja palvelija tarjoaa päivällistä. Kamyshev istuutuu pöytään yksinään. Kulautettuaan eturyypyn hänessä herää himo jaaritella. Tekee kovasti mieli piestä kieltä, mutta ei ole kuuntelijaa.
— Mitä Alfons Ludovikovitsh tekee? kysyy hän palvelijalta.
— Kokoaa tavaroitaan matkalaukkuun.
— Voi sitä hupsua… Herra varjele! ihmettelee Kamyshev ja menee ranskalaisen luo.
Champoun istuu keskellä huoneensa lattiaa ja asettelee vapisevin käsin matkalaukkuun liinavaatteita, hajuvesipulloja, rukouskirjoja, housunkannattimia, kaulaliinoja… Koko hänen säädyllinen olentonsa, matkalaukku, sänky ja pöytä ikäänkuin huokuvat kauneutta ja naisellisuutta. Hänen sinisistä silmistään tipahtelee suuria kyyneleitä matkalaukkuun.
— Minnekkä te nyt?… kysyy Kamyshev hetkisen kuluttua.
Ranskalainen vaikenee.
— Aiotteko matkustaa? jatkaa Kamyshev. Niin… kuten tiedätte… Minä en tahdo teitä pidättää… Mutta mikä omituisinta: kuinka te voitte matkustaa ilman passia? Muistattehan, että minä kadotin passinne kerran. Työnsin sen jonnekin paperien väliin… ja niin se katosi… Ja meillä vallitsee ankara kuri passeihin nähden. Ette ennätä edes viittä virstaa ajaa, kun teidät yhtäkkiä siepataan kiinni.
Champoun kohottaa päänsä ja katsoo Kamysheviin epäluuloisesti.
— Niin… saattepa nähdä, että huomaavat jo kasvoistanne teidän olevan passitta… ja heti: kuka olette? Alfons Champoun! Kyllä me nuo Alfonsit ja Champounit tunnemme! Ehkä suvaitsette vankikomppanian mukaan Siperiaan!
— Te laskette kai leikkiä?
— Miksi minä tässä leikkiä laskemaan!… Siihen ei ole nyt syytä! Mutta muistakaa: älkää sitten uikuttako älkääkä kirjoittako minulle avunpyyntökirjeitä… Minä en räpäytä silmiäni, kun teidät viedään kahleissa ohitseni!
Champoun ryntää pystyyn, kalpenee ja alkaa harpata pitkin kamarinsa lattiaa silmät suurina päässä.
— Mitä te teette minulle?! huutaa hän tarttuen epätoivoisena kaksin käsin päähänsä. Hyvä Jumala! Oh! Kirottu olkoon se hetki, jolloin mieleeni juolahti turmiollinen ajatus jättää isänmaani!
— No, no, no… minähän laskin leikkiä! sanoo Kamyshev matalammalla äänellä. Kummallinen mies, kun ei leikkiä ymmärrä! Eihän teidän kanssanne voi jutellakaan!
— Rakas ystäväni! vikisee Champoun Kamyshevin äänestä rauhoittuneena. Minä vannon, että olen mieltynyt Venäjään, teihin ja teidän lapsiinne… Minun olisi yhtä raskasta jättää teidät kuin jättää tämä elämä! Mutta jokainen sananne viiltää sydäntäni!
— Hyvänen aika! Jos minä ranskalaista haukun, niin miksi te siitä loukkaannutte? Ketä me emme haukkuisi? Kaikkien pitäisi siis loukkaantua! Te olette todella omituinen! Ottakaapa esimerkkiä Lasar Isakitshista, maatilani vuokraajasta… Minä häntä jos jotenkin… kepitän ja rökitän… milloin saparosta milloin niskasta… eikä hän loukkaannu lainkaan!
— Mutta hän onkin orja! Kopeekasta hän on valmis mihin alhaiseen tekoon hyvänsä!
— No, no, no!… riittää!… Menkäämme päivällistä syömään! Rauhaa ja sopua!
Champoun puuteroi itkettyneitä kasvojaan ja menee Kamyshevin kanssa ruokasaliin. Ensimmäisen ruokalajin he syövät vaieten, toisen jälkeen alkaa sama juttu, eikä Champounin kärsimyksillä näy olevan loppua.