VI.
Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.
Oli lauhkea huhtikuun yö… Kello oli jo aikaa sitten lyönyt kaksitoista, mutta M—me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M—lle Turille, mustan tieteen professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren naisten hameen… Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" — numerona. M—me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan… Se on liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään hiljaa sekuntiakaan… Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin ja puiston väliä… Näyttämöä M—me Blanchard pitää myöskin esittääkseen yleisölleen "uutukaisia". M—lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia… Hänen paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, hymyili ja nyökytti päätään.
"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia…"
"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia lauluja?"
M—me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.
"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään…"
"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M—lle Ilkaa vaivaa?"
Blanchard kohautti olkapäitään.
"En tiedä… Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan…"
"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen… millainen … tenhotar!"
Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais"-kuoro juuri sijoittautui.
Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M—me
Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.
"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha! Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan sellaisia kymmenen! Hm… Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta… Teidän asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean tyhmästi… Hän laskee leikkiä, mutta … leikkiä ei voi laskea ikuisesti."
"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M—me Blanchard nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.
"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä mahdollisimman kalliista…"
"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta. Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja hermoja kuin odotus… Satatuhatta — se on herttaista pilaa."
Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä…
Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna. Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M—Ile sen ja sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla, kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.
Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä… "Figarossa" julkaistu häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.
André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.
"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla omaksenne… En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua, älkää alentako itseänne… Kaikki on turhaa."
"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André… Käsittänettehän, että minulla on syy koska kieltäydyn… Ensiksikin, te olette varaton, ja minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta frankkia… Onko teillä satatuhatta?"
"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia… Kuulkaahan, Ilkka… Eihän tuo ole totta… Miksi noin säälimättömästi halvennatte itseänne?"
"Mutta jos rakastankin toista?"
"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin teitä?"
"Tietää ja rakastaa…"
"Hm… Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen
Blanchardin teatterissa!"
"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André…"
Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.
"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain haluaisin… Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua… He eivät anna minulle hetkenkään rauhaa… Heitä on sata, ja minä olen yksin. Kyllähän itse käsitätte… Ja jokaiselle minun täytyy vastata kieltävästi… Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen… Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja selityksiin."
"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole kyllästyttävä kukaan muu kuin minä… Ei kukaan muu kuin minä?"
Ilka pudisti kieltävästi päätään.
André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi polvilleen.
"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "rakastan teitä, Ilka!"
Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.
"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.
Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: "Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."
"Vai niinkö onkin!?"
Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.
"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm… Hyvä!"
Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.
"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André!
Jumalan tähden!"
Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni
Ilkan luo.
"André… Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni."
"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!"
"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta… nyt olen pakotettu siihen… Valitsen teidät kostajakseni… Oletteko milloinkaan käynyt minun kotimaassani?"
Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään. Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.
"Teettekö sen?" kysyi Ilka.
"Teen… Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä…"
"Matkustakaa heti!"
"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?"
"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka.
"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että … ette petä minua."
Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja… valehdella ensikerran elämässään.
"Saatte kunniasanani!"
Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.
Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon, kääntyivät yleisön katseet hänen ja M—me Blanchardiin, joka juuri oli päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana. "Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella … mutta suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.
"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars, näyttämölle! Ilka! Bravo!"
Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti "ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.
Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.
"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien
Ilkaa katseillaan.
Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia…
Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen oikeus… Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s. Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.
Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc Louvrer, ja toinen… Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme, viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa. Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch puheli… kirjallisuudesta.
Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.
Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.
"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle paratiisin.
"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti.
Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä. Se mies oli rakuuna Désiré.
Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.
"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota… Tiedätkö, mitä olen tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni… Huomispäivänä joudun lain kouriin… Ota rahat! Minä suostun!"
Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta! Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen oli maksettava sadastatuhannesta…
Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni.
"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin annan satatuhatta!"
Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut mikään vaarallinen kilpailija.
"Minä ehdin ensiksi… Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.
Hoitajanne odottaa jo teitä."
"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan satakymmenentuhatta!"
"Minä sataviisikymmentä!…"
Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.
Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.
"Te… te … suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne! Te… te … olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon, mademoiselle, mutta … myöntäkäähän itse…"
"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré.
"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa, käteisellä!"
Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.
"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?"
"Se on mahdotonta!" huudahti hän.
"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka oli tullut lähemmäksi.
Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.
"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.
Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.
"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä täsmälleen sata? Kolmekymmentä … kuusisataa… Miksi ei tasan sata?"
"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti kilpailijoihinsa.
"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin suostun!"
"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen… Mutta, hyvät herrat, ette kaikki… Vain yksi joukostanne… Mutta kuka?"
"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani…"
"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen, yhdentekevää!"
"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän yhtä paljon jokaisesta teistä… Kaikki te olette rakastettavia ja ystävällisiä… Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti… Miten teemme?"
"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin.
"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?"
"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan.
"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput… Joka saa minun nimelläni varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput."
Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.
"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat valmiit."
"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on? Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee … tulee…"
"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka.
"Paljonko?"
"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!"
"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?"
"Satakaksikymmentätuhatta mieheen… Muuten en voi", vastasi Ilka.
Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.
"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä, juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!"
"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach.
"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin… Oletko valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona."
"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!…"
Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa… Kun Ilka ojensi jokaiselle kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo huippuunsa…
Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.
Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain "pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!