VII.
Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, — ei voitu havaita ainoatakaan liikahdusta, ainoatakaan ääntä.
Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle". Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni. Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä "arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan. Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen… Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?
"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…"
Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta. Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä, joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.
Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli jotenkin omituinen ja käsittämätön:
"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä rahoista. Jättäkää meidät rauhaan…"
"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista!
Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm…
Odotahan, jos niin on!"
Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.
Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui, katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen huminaa… Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä, puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä, jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.
Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.
Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.
Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita hartioitaan.
"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse.
Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli. Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.
"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella…"
Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.
"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär.
"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen. Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu? Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne, entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu. Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte? Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"
"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.
"Hm… Ja saisiko tietää, miksi?"
"Ettekö tiedä?"
"Mistä sen tietäisin?"
Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi saada kiusata häntä.
"Minä… Ettekö sitä tietäisi?… Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär,
ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä,
Arthur… Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana
'Pronssipeurasta'."
Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset, päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti sitä. Arthur ei rakastanut häntä.
"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset alkoivat?"
"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"
"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan toista…"
Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.
"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"
"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"
"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen… Ihastuttavat kasvot!"
Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut. Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain huokasi, ja — omituista! — hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.
"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No, Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"
Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän kätköihin.
Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen nuorta ruohoa.
"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."
Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi tuntematon nuori mies piiska kädessä.
"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa ja nyökkäsi miehelle.
"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.
Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.
"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"
Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.
"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.
D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja palasi nyt vaatimaan palkkaansa.