I.

Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti on kullan kallis.

Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha, jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö, joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea kissa itseään korentoa vastaan.

— Kis, kis, houkutteli Sasha sitä. Kis!

— Se ei kuule, sanoi tyttö. Se on tullut kuuroksi.

— Miksi?

— Ilman vain. Pieksivät sen.

Nikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää täällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten ottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli kylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja vanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan reunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat verhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään toisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä rivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine raitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän kokonaisvaikutuksen.

Talonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että paikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja savenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku polkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten ja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen, kirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien karjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki ihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa, valkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen jyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja hiukan kauempana herraskartano.

— Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään kirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!

Samassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi tytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti kirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.

— Tähän aikaan on "Slaavilaisessa Basarissa" päivällinen, sanoi
Nikolai haaveksivasti.

Istuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon laskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin akkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen ilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui taivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän karja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. — Kaikki vaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.

Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä. Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla, oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla, oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla, kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti, että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen aivan turhaan.

— Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.

— Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen, kun ei vain liiaksi ryyppäisi.

— Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.

Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty humalainen huuto:

— Ma-aaria!

— Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty, ikäänkuin maan alta tuleva huuto:

— Ma-aaria.

Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten. Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.

— Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!

Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.

— Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.

— Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. — Puolustakaa minua, rakkaani!

Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi vuotaa verta.

— Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!
Synti ja häpeä!

Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.

— Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies perheineen!

Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:

— Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki — — Suokaa anteeksi —

Hän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen juoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen kuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.

Ruvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai vaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen kanssa heinälatoon.

— Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen heinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa sanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle vasenkin. Niin, niin pääskyseni.

Sitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta, elämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.

— Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on hyvin paljon, kymmeniä satoja — — Taloissa asuu vain herrasväkeä ja nekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!

Maria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan pääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei tuntenut rukouksia, ei edes "Isä meitää". Hän ja toinen miniä Tekla, joka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin kehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut miestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä kanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan pyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan katku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän miestään tämän poissa ollessa:

— Johan nyt, mokomaa!

Hetken juteltuaan he vaikenivat.

Ilma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten unen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi Tekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan tömistäen.