Venäläistä rakkautta

by Anton Pavlovich Chekhov

SISÄLLYS:

Arvoituksellinen luonne.
Iso Volodja ja pikku Volodja.
Ariadna.
Vera.
Volodja.
Taudinpuuska.
Huimapää.

Arvoituksellinen luonne.

Ensimäisen luokan rautatienvaunu.

Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu sievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen, hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa kädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta, pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu kuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntä vastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä toimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija, joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan eli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi suuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katselee läheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä, salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisen sielu oli kuin hänen kämmenellään.

— Oo, minä pääsen perille teistä! — virkkaa erinäisten toimien virkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. — Teidän herkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taistelu on kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!

— Kirjoittakaa minusta, Voldemar! — sanoo nainen surullisesti hymyillen. — Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Ja pääasia — olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi… Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni! Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä keskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!

— Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!

— No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä. Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henki ja seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän joi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti… Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta, ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun täytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos, roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Ja taistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää ja omaa itseäni kohtaan?… Oh! Te olette kirjailija ja tunnette naisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja tuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin! Olla ihminen — siinä näin onneni piilevän!

— Te olette ihmeellinen! — sopertaa kirjailija suudellen kättä rannerenkaan kohdalta. — En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä! Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.

— Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin — miksi ujostella? — jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen. Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin… silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua, Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä! En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, miten sietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin syleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi. Oli hetkiä… kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että ukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni mukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi… Minulla on, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!

Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi itkuinen ilme.

— Sitten ukko kuoli… Ja jätti minulle jonkun verran… Olen vapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö totta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta kuin päästää se vain sisälle, mutta… ei! Voldemar, kuulkaa, minä rukoilen!… Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen elämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta taistelemaan… olla onnellinen… levähtää… Mutta miten surkeasti, ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka inhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua kohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana! Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!

— No, mitä?… Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?

— Toinen rikas ukko…

Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailija tukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuu sielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu… Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa…

Iso Volodja ja pikku Volodja.

— Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! — sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. — Ajaja, odota, minä tulen sinun viereesi istumaan!

Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jotta hän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.

— Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, — kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. — Olet sinäkin aika lurjus!

Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänen vaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itku tavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hän pelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaan laittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisi päässyt levolle.

— Ptrr! — huusi Sofia Lvovna. — Minä tahdon ajaa!

Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta, aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että oli mennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etuja ja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hän oli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassa tullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään. Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vielä niin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiä ja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todella tuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhat ja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksi vuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kun kerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaammin elinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään, vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?

— Oi armaani, kaunoiseni! — ajatteli Sofia Lvovna.

Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei entisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen sielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli — kuten tuttavallisesti sanotaan — Volodja, jota hän vielä eilen oli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt nyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa tuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se hävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua suoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin, että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Jos olette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.

Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan silmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä erilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut sataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille — sata, ja huomenna hän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain tahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen häitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen pikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen elämässään!

Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh, hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia Lvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa sanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä ilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja matkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei löytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä oli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi hänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään ihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista, kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat kasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.

Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut samassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin sotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä kuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja hurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti. Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja valittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli väitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa eikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias. Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman katon alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä he kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun Volodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi Sofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja rakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin kanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes nelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä rikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että Volodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa, että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä kalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa, kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö puoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".

Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa, kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä. Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja jos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan mukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin Jagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi, joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet milloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa he tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi Volodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.

Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä vielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita — joksi häntä yleisesti sanottiin —, rouva Jagitshin serkku, yli kolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen ja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa pakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina huomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti, oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia miten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti ja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja aikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä omenia.

— Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, — hän kaivoi nenäänsä. — Tuo on todellakin tyhmää!

Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja taloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä puoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä häntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua synkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää, että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin, jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par dépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan eikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa, mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi Sofian — ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta hänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden jälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan, jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia hänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään reessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja puristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä, että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä sekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin huonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään kohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden tunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan viereen, huutaa, viheltää…

Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen tornikello. Rita teki ristinmerkin.

— Tässä luostarissa on meidän Oljamme, — sanoi Sofia Lvovna, joka myöskin teki ristinmerkin ja huoahti.

— Minkätähden hän meni luostariin? — kysyi eversti.

— Par dépit, — vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan ja Jagitshin avioliittoa. — Nykyään on tuo par dépit niin muodissa, kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi alati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä — siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!

— Se ei ole totta, — sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa alas ja näyttäen kauniit kasvonsa. — Ei se tapahtunut par dépit, vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä tuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja äiti kuoli surusta.

Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.

— Ja siinä teki Olja oikein, — hän lisäsi kolealla äänellä. — Elää kasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia Lvovnan, — sekin on arveluttavaa!

Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi tiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus valtasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:

— Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!

Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia Lvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän elämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja pysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin luostarin portille.

— Joudu, ole hyvä! — huusi hänen miehensä hänelle. — On jo myöhä!

Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin lehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen jalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä päällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli hänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten eteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi katajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento avasi kovin syvään kumartaen… Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut vielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa sytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli kynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja seisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossa he tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", — ajatteli Sofia Lvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, — ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita liikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään alkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen nunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi, vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin pitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi luostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.

— Olja! — huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta liikutukselta sanoa sanaakaan. — Olja!

Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen kalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä — kuten näytti — valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.

— Ihmeen on Jumala tehnyt! — virkkoi hän lyöden myöskin laihat, kalpeat kätensä yhteen.

Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.

— Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, — sanoi hän kuin nopeasta
käynnistä hengästyneenä. — Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?

Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

— Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olen mennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin muistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

— Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

— Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille pyhinä!

— Tulen kyllä, — sanoi Olja hymähtäen. — Tulen toisena pyhäpäivänä.

Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaa itkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

— Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskin mukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinka iloisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidän luokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

— Lähdetään vaan, — suostui Olja.

Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssa ulko-ovea kohti.

— Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? — kysyi Olja, kun he olivat tulleet ulos.

— Sangen onnellinen.

— Jumalan kiitos.

Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestä ja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeat kasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksen ja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä ja tullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovna hänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeiset kyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja hän iloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yö päättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetken Oljan seurassa hän ehdotti:

— Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajamme kappaleen matkaa!

Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi — pyhimykset eivät aja kolmivaljakolla, — mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutui rekeen.

Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen parhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin olla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja millainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein ilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen suonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta sitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa hohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…

Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen minuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä. Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

— Jumalan haltuun! — sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin syvään.

— Muista sitten tulla, Olja!

— Tulen, tulen.

Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä ja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä tuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa istumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se oli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana katosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän rakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, — että kaikki oli tyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja katsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin sanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta jäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä oli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku Volodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa kuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä surkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja peitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää eteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska valtasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä liikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus kestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten keskipäivänpalvelus, rukoukset…

"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy ehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai myöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten Olja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki kysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on hänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatella sielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä ei pelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissut elämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa… niin… Mutta eiköhän löydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaa kuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se…"

Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

— Ei pidä ajatella tätä, — kuiskasi hän. — Ei pidä…

Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoa kilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakin ajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinen ja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hän kohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

— Volodja!

— Mitä tahdot? — kysyi mies.

— En mitään.

Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojen kuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivat jälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaolo ja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jotta ei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vielä elettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat, että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jota ei rakastanut — ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan — ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kuten hänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensä aikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmitti oma itsensä!

— Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! — sanoi Jagitsh korostaen nä-tavun.

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä. Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta sen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon ja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi häntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa kannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen — yllään epoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen. Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon tavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

— Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! — hän sanoi; ja hetken kuluttua: — Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa tohtori Salimovitsh telefoniin. — Ja vielä hetken kuluttua: — Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä, isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin — ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!… Mainiota… Kiitoksia vaan sitten… Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa yli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään — hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat häntä, suutelivat häntä kädelle — ja sanottuaan palaavansa päivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin saapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen uuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki hätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä ja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että rakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui vierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti avosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

— Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti — sanoi Sofia Lvovna. — Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta nyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa liikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut valita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään elävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa eikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen ilme.

— Te, Volodja, olette viisas mies, — sanoi Sofia Lvovna. — Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen enkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman arvoista. Elämäni on raskasta, — jatkoi hän hetken vaiettuaan. — Neuvokaa nyt… Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes yksi sana.

— Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

— Volodja, miksi halveksitte minua? — kysyi Sofia Lvovna vilkkaasti. — Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

— Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

— No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen nainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut, ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänen äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut ollessaan jo ikämies, ja te…

— No, no, riittää, riittää, — sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi ja suudellen hänen molempia käsiään. — Filosofoikoot ja todistakoot Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä kätösiä.

— Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua kiduttaa! — sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. — Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä ajatellessani, — sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella hänen silmiinsä. — Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei valehdella, määrätä elämän tarkoitus…

— No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!… En pidä siitä! — sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. — Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

— Tara… ra… bumbia… — alkoi pikku Volodja hyräillä puoliääneen. — Tara… ra… bumbia!…

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä, tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…

— Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, — tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen huulensakin häpeästä vapisivat. — Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat minua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…

— Oi kuinka sinä kiusaat minua! — huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

— Tara… rabumbia… Tara… bumbia!…

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna intohimoisesti:

— Milloin? Tänään? Missä? — ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

— Tänään tuskin sopii, — sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —
Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei löytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin luostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi hänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla ei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja valehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa…

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi taas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen kulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa tuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja pikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan, Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä ajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti Oljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi samalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista luostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.

Ariadna.

Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui sievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan. Hän sanoi:

— Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu saksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan hinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun me venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä naisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.

Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä palanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt hänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään naisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä, jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja tuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta hänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja sitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita milloin appelsiineja naisten osastoon.

Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset poistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja jatkoi:

— Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä, että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä, vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää tämä keskustelu?

— Ei, ei lainkaan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, — sanoi matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: — Ivan Ilitsh Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin hyvin.

Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:

— Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia — että he sanalla sanoen eivät ole ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.

Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä, että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.

Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi hän näin:

— Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?

Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:

— Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää, tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee hirviä.

Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen minä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen, jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan kevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja ruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa ja puro kohisee — sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee mieli itkeä ja lujasti laulaa.

Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka yhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain. Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja tämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.

Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla, harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin johonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen, hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin sisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla oli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde keskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään, ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi talonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten hienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka keskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla. Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin käsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua, ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista, ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin ihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli pitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät omituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän ei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli yhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai — pyysi anteeksi.

Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa, etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä isäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa maaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen jo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut koulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa rikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani häneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen kaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. — Ariadna. Se sopi niin mainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät ja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen — kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet — vaan Ariadnan katseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.

Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, — eikä toisin olisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin voimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä yhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan tarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu, vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän ongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista kasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten luonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy ihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli ylevä sielu.

Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään yksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti kuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia vivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen miellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden hevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän se tee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtori vannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi Ariadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen katolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin markkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".

Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon, mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki anteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai Caesarin puoliso.

Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni, naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia. Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:

— Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.

Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille ratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun ja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti hänet ajamaan polkupyörällä — se oli ukon mieliurheilua. Muistan, miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja minä autoin Ariadnan pyörälle… Minusta tuntui, että polttaisin käteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä vapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan tietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti orhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi säpsähtänyt neidon kauneutta.

Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!

Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita, lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen kauneuttaan ja pukujaan…

Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…

Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen, ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi salassa.

Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:

— Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä, tenhoavaa…

Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi käy nuoruus.

Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani, ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja suuteli — tämä tapahtui eräänä iltana rannalla — mutta minä näin hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:

— Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!

— Kuinka kummallinen te olette! — sanoi hän ja läksi.

Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme ilmestyi nimittäin uusi henkilö.

Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin "maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä naurettavaa.

Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa neljänkymmenkahden ikäinen, — sekin oli niin naurettavaa. Hänen äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa kuukausittain 75 ruplaa.

Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista "Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli myöskin hyvin naurettavaa.

Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla, kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista, ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut hänelle monta hauskaa tuttavuutta.

Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia, ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä velanantajat olivat…

Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa, hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä osoittaen:

— Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua miellytä.

Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:

— Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?

En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla tuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:

— Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette…?

Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin hämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.

— En tiedä, — huoahti hän. — Minun mielestäni nainen on nainen ja mies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten sanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon lakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen tarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te, mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta. Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama kuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä ja viljelyksistä.

Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme hiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.

— Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! — sanoi hän. — Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia sanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen ukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes kymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi? Ariadna Grigorjevna, kumpi?

— Te, tietysti, — vastasi Ariadna hänelle.

Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen, jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi silloin katsoen vihaisesti minuun:

— Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan — suokaa anteeksi — tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä! Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän ei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.

Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:

— Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei ole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja hänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole teidän kaltaisenne, hän on mies!…

Hänen äänessään oli katkera sointu.

Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää, että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen homehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin ulkomailla, esimerkiksi Italiassa.

— Oi, Italia! — huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä tuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on olla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!

Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan oikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa ajatellessaan.

Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi olla… Oi, Italia, ah, Italia… oi ja ah!… Ja sitä jatkui sitten päivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni yli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että hän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine ulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää pidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään matkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi kasvojaan ja virkkoi:

— Te olette varovainen kuin vanha akka!

Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä jotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan Italiaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.

Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En mustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen koetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken. He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään, käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.

Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli, spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan ja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä, jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän tunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.

— Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä tulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin liikutettu! Selittäkää Jumalan tähden… en ymmärrä tästä yhtään mitään!

Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä haisi keitetylle lihalle.

— Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden, — jatkoi hän, — mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän kunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta? Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov varusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta minusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta. Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän tekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa anteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!

Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin kipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh vaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa kuin piiskan siimat.

— Mitä voin tehdä? — kysyin.

— Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle… Ajatelkaa: mitä merkitsee Lubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata tämä on, miten kauheata! — jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. — Ja Ariadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja… ja muut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen iso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee ruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein esiin.

Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla kirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten riihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä sanomatta.

Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki on yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta, ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen sielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten, että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten kauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa vastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin vihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se kuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden kuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni toimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista rakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla innostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä aistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa sukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen osan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme korvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta tuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa meidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen elementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun huonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että rakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä olevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät alituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin parempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja mies on mies.

Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna Grigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko talven.

Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa, saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.

Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".

Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne", "unohtamanne"… Miksi niin?… Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys, pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista… Epätietoisuus kiusasi minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.

Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana, lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät olleet kotona.

Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla. Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.

Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?

Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat" (kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.

Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!

Kaupungissa on puisto, — niitähän on nykyään jokaisessa ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit, sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset housunjuovat — kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!

Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan, näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen lauluja, rakastuvat sen naisiin…

Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.

— Miksi olette vihainen? — kysyi Lubkov häneltä. — Mitä olen teille tehnyt?

Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä: Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.

Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme…

— Miten hauskaa silloin totisesti oli, — huoahti hän. — Mutta ei meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle. Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.

Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.

— Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, — jatkoi hän. — Täällä pitää olla comme il faut.

Sitten läksimme ravintolaan.

Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi, rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.

— Mutta minkälainen ihminen tätini on! — huudahti hän yht'äkkiä katsoen hymyillen minuun — jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!

Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:

— Mistä tädistänne te äsken puhuitte?

— Se oli vain hätävalhe, — nauroi Ariadna. — Heidän ei tarvitse tietää, ettei minulla ole naisseuraa.

Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:

— Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.

Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään "hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle mielihyvällä.

Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.

Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.

Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua aamusta iltaan, joka päivä.

Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata, milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja velkojiaan.

Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa, Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta, lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla syömättä yhteisessä pöydässä.

Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä. Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten ihanaa! Miten paljon ilmaa!"

Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.

Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan olimme joutua riitaan.

Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;
Lubkov seurasi minua.

— Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on menneisyytensä, — sanoi hän. — Minun harteilleni on menneisyys sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä… Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia, — jatkoi hän alentaen ääntänsä, — ja minun pitäisi lähettää vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä todellakin on?

Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys kulki kautta ruumiini… Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia…

— On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, — jatkoi Lubkov, — kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten… kuinka vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!

Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:

— Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne vain voivat pelastaa minut!

Annoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja alkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan hänen vaimoltaan.

Palattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti vain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.

Koputin hänen ovelleen.

— Entrez!

Ariadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin: pöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut, hajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön ja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä. Ariadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen aamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.

Minä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli saanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:

— Miksi… miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?

Nähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:

— Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!

Minä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä itkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja istuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan jostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua. Ja kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla, näyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani oli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä saa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset haaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää mielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni, käsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja ilkamoivan minulle.

— Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen, senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon, jokapäiväisen miehen kanssa? — mietin kauhistuneena mielessäni.

— Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? — vastasin omiin kysymyksiini. — Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? — Ja näitä ajatuksiani haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.

Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.

Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana, kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä maalaissaunassa… Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä, sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.

Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!

Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan, sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.

Meillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut syrjään ja kysyi puoliääneen:

— Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?
Luulen, että hän viihtyy siellä?

Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen talonpoikaistyttö?

Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat, talonpoikaistyttö — kaikki katosivat kuin savu.

Tällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton. Hän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa kättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan. Koko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se oli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli kirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon. Kirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.

Tempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.

Ariadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja nähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei ollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis kuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun valkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä vaiheita.

Kysyin, missä Lubkov oli.

— Älkää puhuko siitä roistosta! — huusi hän. — Hän inhottaa ja iljettää minua!

— Mutta tehän rakastitte häntä, — sanoin.

— En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja herätti myötätuntoisuutta — siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa naisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko hänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut Venäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on paras pysyä poissa täältä.

Ariadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa, jossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen oli hänen makunsa.

Lubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta frangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.

Toivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en onnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot eletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa, herättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän puristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:

— Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!

Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.

— Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, — sanoi Ariadna puoleeni kumartuen. — Te olette niin synkkä ja miettiväinen, pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä minulle!… Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!

Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, — siihen ei ollut helppo tottua!

Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain muuta… Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia, ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas, tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan luontaisia lahjoja tälle alalle.

Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä, kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita, kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä, irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme, ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut, ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista luonnonlahjoista.

— Te olette suurenmoinen taituri! — sanoi hän suloisen laulavalla äänellä. — Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.

Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä" ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä. Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota, vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin, tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle. Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät, orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian, koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua, ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:

— Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!

Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?

Kolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää, ilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta yleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että Boleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja teräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin sivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.

Ariadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa hyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja suuttui, jos joku syytetty vapautettiin.

Elämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä, kaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja kun hän kerran vastasi "non habeo", lähetin hänelle epätoivoisen sähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan myöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä vastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja lähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.

Mutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis kaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä toiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli hän iloisin mielin: "Addio bella Napoli".

Kylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme. En pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan lasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.

Jotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään museoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja lopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni tuntui jonkunverran kevyemmältä.

Mutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne ihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys; lähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja se tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei hänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.

Ja niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän kirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset aikomuksensa, mutta mitkä… Jumala ties. Olin jo aikoja sitten väsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.

Mutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan ja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin kylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä kylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki hävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä työtä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen itsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että panemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä vuodessa veloista vapaaksi.

Mutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä ja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo kadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä. Mutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida hänet.

* * * * *

Shamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas ja jatkoimme keskustelua naisista.

Oli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.

— Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla, — puhui Shamohin. — Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja aherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin miehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä häntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän on jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että ihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen häviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä älykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään koettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän edistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Minä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan mukaan… Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta kehityksestä.

Mutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän oli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa koettaa muuttaa hänen mieltään.

— Riittää! — keskeytti hän. — Ellei nainen kerran pidä minua tasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä vain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin enää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin, he ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme heille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain valittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!

Kinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.

— Niin, — kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. — Niin! Syy on kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten kasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan muodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja pitämään tätä vallassaan. Niin!

Shamohin huoahti.

Tyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina yhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen tavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa aina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa ollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja sulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin. Opetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille vakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja että he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita ja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla on myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta hän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän tekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota fysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin: nainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa lapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää ennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä täydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai antaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen takaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos hyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai ojentaa minulle lasillisen vettä…

Enempää en kuullut; minä nukahdin.

Seuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen sää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella syviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle laskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat unisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka Woloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja sanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:

— Jean, lintusi on merisairas!

Jaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden upseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja eräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen päähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan päässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.

Tutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni, loi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua siitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.

— Älkää uskoko, — kuiskasi Shamohin minulle, — hän ei ole lukenut yhtään ainoatakaan teostanne.

Kävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka kantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.

— Ruhtinas Maktujev on täällä! — huusi hän iloisesti. — Saapui eilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä asioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä Jumala, — jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja painaen kääröjä rintaansa vasten, — jos hänen aikeensa ruhtinaan suhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä tapauksessa maalle isäni luo!

Ja Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.

— Alan jo uskoa henkiin! — huusi hän minulle taakseen katsahtaen. — Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa asianlaita niin olisi!

Seuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten
Shamohinin romaani lienee loppunut.

Vera.

Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana avasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen yllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen olkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa paksu ryhmysauva.

Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov, kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen, nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli päätään.

— Hyvästi, vanhus! — huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun pöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa siirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten rungoille.

— Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! — virkkoi Ivan Aleksejevitsh. — Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, herttaisuudestanne, rakkaudestanne… En unohda ikipäivinä teidän vieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä, te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä… niin kelpo ihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!

Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev puhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla silmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän kuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu juomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.

— Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! — jatkoi Ognjev. — Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta kertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne, että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä kiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta, jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin saanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta kyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenani lausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle, herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan". Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan tervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille tuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän apuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme jäähyväisiksi!

Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua alas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:

— Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?

— Jumala ties! — vastasi ukko. — Luultavasti emme!…

— Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin koskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!

— Jättäisitte kirjanne tänne! — huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. — Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna miehen tuomaan niitä!

Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen viinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen… Hän kulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä ihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää muuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla kurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla kiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää pienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten siintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat ihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat menneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä tähteitä.

Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä ja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän piti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen tyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke, puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana… Mutta kohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on muuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä hänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin — ja kaikki nämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.

"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! — ajatteli Ognjev astellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. — Ei mitään!"

Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui resedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat. Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen utu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat, jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen toistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston yläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui läpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä mustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev, joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun iltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa ymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella bengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera päästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.

Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota tumma varjo, joka tuli häntä vastaan.

— Vera Gavrilovna! — ilostui Ognjev. — Te täällä? Ja minä kun etsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset… Niin, hyvästi siis, nyt minä lähden!

— Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.

— Kyllä nyt on jo aika!… Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten vielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain…

Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen, joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta sangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat paljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten kaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat, sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille luonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen kevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev, muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella häntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli syvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman hiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle, ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin riippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä säällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa tai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta sen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti jonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev juuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa ja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin sellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä, kauneustunteensa menettäneissä naisissa.

Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset ja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin vähän naisia, piti häntä kaunottarena.

— Huomenna matkustan! — sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin luona. — Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!

Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja samalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa vieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.

— Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, — sanoi Ognjev. — Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän isäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne on kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä kunnon ihmisiä!

— Minne te nyt matkustatte? — kysyi Vera.

— Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten
Pietariin töihin.

— Entä sitten?

— Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleen jonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin, eläkää onnellisena, kauan… Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.

Ognjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattoman liikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen ja kirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:

— Miten paljon täällä onkaan sumua.

— Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?

— Nähtävästi en mitään…

Ognjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelösti pikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.

— Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, — virkkoi
Vera astuen hänen jälkeensä.

He lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enää näköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oli ikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneus näytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoin ohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhaili höytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen olla sulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka koko tie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen, jotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua. Puolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.

"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!" — ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyili hellästi ja sanoi:

— Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis! Ilta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta. Tiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässä maailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Koko elinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunne lemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muuta kuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasi et huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tuntee voimakkaasti… Oikein harmittaa!

— Miksi niin?

— Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai ehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka… Yleensä minulla on vähän tuttavia enkä liiku juuri missään.

Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev katseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät keväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa, jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä hyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei ennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin ja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin satakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä… Aika kului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla…

Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen köyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua huhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän ikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan tilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin kaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n kaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon, jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin valoisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona. Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon puheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril Petrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä ja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät ilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla hyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.

— Hyvänen aika! — ihmetteli Ognjev silloin, — eihän täällä aina saane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun tuloni tähden?

Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti Kusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti partaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt, mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä kunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt hänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin Gavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti silmäillä tulijan tilastovihkoja… Saman päivän illalla istui Ivan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian väkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia kasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista, uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää, kun hän tuntee loikoilemishalua… Ja uudet tuttavat katselivat häntä hartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän ansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa…

Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä, kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo, joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli kiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit nyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään, keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat itsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten pari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi! Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"

— Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme Shestovoon? — kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään metsää. — Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin viisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti rahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja täältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon syntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja tunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule tänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän tilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet, joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia, aina näyttäneet epäilyttäviltä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni silta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja heidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä saattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan siimekseen.

— Nythän olemme jo sillalla! — virkkoi Ognjev. — Tästä kai käännytte takaisin…

Vera pysähtyi ja hengähti.

— Istukaamme, — sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. —
Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.

Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi puheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan Aleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut nähdä hänen kasvojaan.

— Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, — puhui Ivan Aleksejevitsh. — Millaisia olemme silloin? Te olette ehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan, tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja muistelemme menneisyyttä… Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää meidät ja liikuttaa meitä… mutta silloin emme enää muista päivää, kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä pienellä sillalla. Te tulette muuttumaan… Kuulkaa, muututtehan?…

Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.

— Mitä? — kysyi hän.

— Kysyin teiltä juuri…

— Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.

Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea ja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen huulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan riippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi… Nähtävästi hän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan peittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän hänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta olkapäältä toiselle…

— Teidän on kaiketi kylmä, — sanoi Ognjev. — Eihän ole terveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.

Vera vaikeni.

— Mikä teitä vaivaa? — hymähti Ivan Aleksejevitsh. — Te vaikenette ettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?

Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan, tempasi yhtäkkiä kätensä pois.

— Kauhea asema… — kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. —
Kauhea!…

— Miksi se niin kauhea on? — kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja ihmetystään salaamatta. — Mitä tämä oikeastaan merkitsee?

Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen, katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:

— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh…

— Kyllä minä kuuntelen.

— Teistä tuntuu ehkä kummalliselta… te ihmettelette, mutta minusta on kaikki yhdentekevää…

Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.

— Minä, tuota noin… — alkoi Vera painaen päänsä alas ja hypistellen liinansa pumpuloita. — Nähkääs, minä… tuota noin… tahdoin sanoa… Teistä tuntuu kummalliselta ja… typerältä, mutta minä… en voi enää kauemmin.

Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi. Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja itki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja tietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen. Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.

— Hyvänen aika, mitä nyt! — jupisi hän hajamielisesti. — Vera Gavrilovna, miksi te nyt?… Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku loukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin…

Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen irroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä läpi ja virkkoi:

— Minä… minä rakastan teitä!

Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan jokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi poispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan haihtunut, häntä alkoi pelottaa.

Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö ja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden tilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle. Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa, joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään luoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin lyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.

"Mitä tämä on? — kauhistui Ivan Aleksejevitsh. — Mutta minähän rakastan häntä… vai enkö? Siinäpä arvoitus!"

Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu, hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan Aleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi, innokkaasti.

Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin yksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja ja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja sen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin tukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja puhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.

Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera kertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan Aleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät, toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että hän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että keväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan Aleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin hänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen tyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon merkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista; hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.

Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät vaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa liikkui jotakin pahaa ja kummallista… Tunnustaessaan rakkautensa Vera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei tuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan myötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että hänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia kirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus objektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta joka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä tympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja kuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli luonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja totuuksia tärkeämpää… Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei ymmärtänytkään, mihin oli vikapää.

Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt, mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen: "en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta hän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään sydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt…

Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut suurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen kanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan ja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään…

— Minä en voi jäädä tänne! — sanoi Vera käsiään väännellen. — Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle vastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja päämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita ihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat! He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat kylläisiä eivätkä kärsi, taistele… Mutta minä tahdon juuri suuriin, kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä ja puutteista…

Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun Vera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:

— Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka tunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista… teidän puoleltanne… tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy sanoa, että … onni perustuu tasapainoon… se on, molemminpuoliseen rakkauteen…

Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että tällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen, että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt… Vera osasi kaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä muuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.

— Suokaa anteeksi, — mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.
— Minä kunnioitan teitä niin paljon, että… kärsin siitä!…

Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa kohti. Ognjev seurasi häntä.

— Ei tarvitse! — sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. — Älkää tulko, minä menen yksin…

— Eihän toki… pitäähän sentään saattaa…

Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja typerältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän kiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä käytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi Veran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä pölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään, mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.

"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" — vakuutti hän itselleen ja ajatteli samalla: — "mutta koska minä oikeastaan rakastun väkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en ole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan… Oh, koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"

Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää painuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut hartiain kohdalta…

"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! — ajatteli Ognjev katsellessaan tytön selkää. — Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa siihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä elämässä on runoutta, järkeä… Mutta miten typerä, järjetön minä sentään olen!…"

Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti liinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.

Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli verkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin sen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran jälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt, oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin kömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tuli kokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen hyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa asemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan lähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.

Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä tuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista, läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran mukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän niin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin. Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi löytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää, ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään. Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää kylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat, eikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti henkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi kauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus, taistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa asuminen.

Sillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan metsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava kuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten, jossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän halusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.

Ja Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut vielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen voimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa ei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä taivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran synkkä… Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita kohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi… Karo heilutti ystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen kättään… Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään pari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan alle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta…

Tunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän majaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän väsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin vastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa raskasta rautalevyä…

— Yökaudet kuljeskelet pitkin… murisi porttia avatessaan majatalon isäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. — Parempi olisi, jos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi…

Saavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui vuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen… Sitten hän ravisti päätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon…

Volodja.

Kesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja, seitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin huvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat kolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli suorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna voinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin koulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin heikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi hänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia ihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän sukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää, etteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan. Kerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi terassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin tavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän koskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä tilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä Volodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo, kuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden, vakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu nainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden, omansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan, eikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata äitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.

Kolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta vastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi… Hän tunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja vieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen ja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka, punakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina hymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan — sen Volodja kyllä tiesi — mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta, katsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli pyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan jonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin, sulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa olisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä, arkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran viikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin. Kummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi tätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin kaupunkiin…

Istuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja äitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan — näin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa — kuulla hänen äänensä, vaatteittensa kahinan… Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen rakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän uneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista, käsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja rietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa…

— Se ei ole rakkautta, — arveli hän itsekseen. — Kolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta… Se on vain oikku… pieni oikku…

Ajatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo, viiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan rinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen hän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen muodin mukainen puku…

Istuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juuri kiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulki verkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajan ovella väikkyi jotakin valkoista.

— Onko täällä ketään? — kysyi naisen ääni.

Volodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.

— Kuka se on? — kysyi Njuta astuen lehtimajaan. — Ah, tekö täällä olettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinka saattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?… Siitä voi tulla mielisairaaksi!

Volodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuri uimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeä pyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotka olivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätä uimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeasta käynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdä Njutan kaulan ja rinnan.

— Miksi vaikenette? — kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. — On epäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjus te olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietitte kuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta! Te olette vastenmielinen, suorastaan… Teidän iässänne pitää elää, hyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua…

Volodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, ja mietti…

— Vaikenee! — ihmetteli Njuta. — Tämä on kerrassaan ihmeellistä… Kuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinen filosoofi! — alkoi hän nauraa. — Mutta tiedättekö, Volodja, miksi te olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Ja miksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitä hakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?

Volodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväin ajatusten valtaamana.

— Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen, — jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä, Volodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minua suoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!

Volodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti alahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.

— Minä… minä rakastan teitä! — sanoi hän.

Njuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.

— Mitä minä kuulen?! — hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä laulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. — Mitä? Mitä te sanoitte? Toistakaa, toistakaa!…

— Minä… minä rakastan teitä! — toisti Volodja.

Ja vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän astui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät samenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi, pehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.

— Hyvä, hyvä! — kuuli hän iloista naurua. — Miksi vaikenette?
Odotan, että puhuisitte! No?

Huomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja tämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan vyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta Njuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset näkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella äänellä:

— Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain naisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne ovat!… Pitää jutella, nauraa… Niin, Volodja, älkää ruvetko möröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa filosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!

Njuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja jäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa nurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran. Hän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen häpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili, kuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.

Hän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi ujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi säädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän, ulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt olevan siihen oikeutta.

Hän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen katsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.

"Pois täältä mitä pikimmin! — ajatteli hän päähänsä tarttuen. —
Mitä pikimmin…"

Juna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo 8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi mielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.

Kellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa ilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti sisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.

Hän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi sitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva Shumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.

Volodja kuunteli.

— Minä vakuutan! — sanoi Njuta. — En uskonut silmiäni! Kun hän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä vyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli omituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.

— Todellako?! — voihki Volodjan äiti nauraen. — Todellako?! Kuinka hän on isänsä kaltainen!

Volodja peräytyi ja juoksi ulos.

"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! — kiusaantui
hän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.
— Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti… Ja äiti nauroi… äiti!…
Jumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?"

Mutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa pitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.

— Miksette tule ajoissa teetä juomaan? — kysyi rouva Shumihin ankarasti.

— Anteeksi, minun… minun pitää matkustaa, — mutisi Volodja nostamatta katsettaan maasta. — Äiti, kello on jo kahdeksan.

— Matkusta yksin, poikaseni, — sanoi äiti uupuneesti. — Minä jään tänne yöksi. Hyvästi siis!… Annahan, kun siunaan sinut…

Äiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen virkkoi ranskaksi:

Hän on jonkun verran Lermontovin näköinen… Eikö totta?

Jotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja poistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo pitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää kauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.

Puolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja alkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun taakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea, vihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä liikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli seudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja naisen vartalo, — kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen mieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin aikaisemmin…

"Joutavaa… Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun syleilin häntä, — ajatteli Volodja. — Se siis miellytti häntä. Jos se olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut…"

Ja nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa ollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin typerästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus uudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita yksinkertaisemmin.

Ja saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit kävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi Njutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin — siinähän tilaisuus!

"Käännyn takaisin, — hän ajatteli, — ja matkustan huomenna aamujunalla… Sanon, että myöhästyin junasta."

Ja hän kääntyi takaisin… Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta ja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun Volodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat he rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi myöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain aamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä katsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen… Hänellä oli jo suunnitelmakin valmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja syleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken selittämättä.

Mutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan kävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen saakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.

"Kuinka typerää tämä tällainen on! — harmitteli Volodja maata pannessaan. — No, vähätpä siitä… odotan huomiseen… Huomenna taas lehtimajassa."

Hän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret kierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella tutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä erottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin, vieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu, pukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa tänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei ole enää mikään kimnasisti, vaan "nuori mies". Ja se, jota sanotaan virkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon pääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi… Onhan niitä virkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti…

Kellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja
Volodjan äiti astui huoneeseen.

— Etkö sinä nuku? — kysyi hän haukotellen. — Nuku sinä vaan… minä hetkeksi… Minä otan vaan tippoja…

— Mitä niillä?

— Lily-rouvaa taas puistattaa… Nuku, lapsukainen, sinulla on huomenna tutkinto…

Äiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja poistui.

— Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! — kuuli Volodja hetken kuluttua naisen äänen. — Tämä on convallariaa, mutta Lily pyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii…

Se oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut ylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.

— Ymmärrättekö? Morfiinia! — selitti Njuta kuiskaten. — Nimilippu on latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää…

Äiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen silkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot uniset, tummat hämärässä…

— Eihän Volodja nukukaan… — sanoi Njuta. — Volodja, etsikää sieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa… Häntä vaivaa aina jokin…

Volodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.

— Etsikää, — sanoi Njuta. — Miksi seisotte siinä?…

Volodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi liikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja vatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä aaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän syyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja hänen päätään alkoi huimata.

"Äiti on poistunut, — ajatteli hän. — Se on hyvä… hyvä…"

— Ettekö jo?… — kysyi Njuta pitkäveteisesti.

— Kohta… Tässä taitaa olla morfiinia… sanoi Volodja luettuaan erään pullon kyljestä nimilipun. — Olkaa hyvä!

Njuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän puolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota oli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli hajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä pusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä heikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä auringon valaisemalta taivaalta… Hurmaantuneena, koko ruumiinsa vapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa syleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:

— Kuinka te olette…

— Mitä?

Njuta siirtyi kokonaan huoneeseen..

— Mitä? — kysyi hän toistamiseen hymyillen.

Volodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin lehtimajassa, hänen käteensä… Mutta Njuta katseli Volodjaa hymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.

— Minä rakastan teitä… — kuiskasi Volodja.

Njuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:

— Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! — sanoi hän puoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. — Ei näy ketään…

Hän palasi.

Silloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja hän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi onnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä ikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki tämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme vielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea tapahtunutta kohtaan.

— Täytyy lähteä, — sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. —
Kuinka ruma, kurja… hyi, mikä ilettävä otus!

Kuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä puseronsa, askeleensa, äänensä!…

"Ilettävä otus… — ajatteli hän Njutan mentyä. — Olen todellakin ilettävä… Kaikki on ilettävää…"

Aurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului puutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa… Ja vähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa. Auringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa on elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla…? Siitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset milloinkaan puhuneet.

Kun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan…

"Mitä hän siinä… menköön hiiteen!" — ajatteli Volodja.

Kellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan tukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta kalpeita kasvojaan hän ajatteli:

"Aivan oikein… Ilettävä otus".

Kun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut tutkinnossa, virkkoi tämä:

— Nukuin liian kauan… mutta älkää surko, näytän lääkärintodistuksen.

Rouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja kuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti, ja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin kysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta samosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä — niiden joukossa hänen äitinsäkin —, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät kasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen arkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.

Njutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut ensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi. Arkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa oli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan äänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen hänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut kiusalliselta ja että hän tuskin huomasi "ilettävän otuksen" läsnäoloa.

Neljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset muistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista, omantunnonvaiva — kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista, synkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää, pitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:

— Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän ikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa pelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa… Se on vastenmielistä! Minä en rakasta teitä… en rakasta!

Volodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään pelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi kauhistuneena:

— Mitä sinä, hyvä ystäväni?!… Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole nyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!

— En rakasta… en rakasta! — jatkoi Volodja hengästyen. — Te olette epäsiveellinen, sieluton… Olkaa käyttämättä tuota sadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?

— Tule nyt järkiisi, lapseni! — itki äiti. — Kyytimies kuulee!

— Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette tuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että minulla on tuollainen äiti… Kun toverini kysyvät jotakin teistä, täytyy minun punastua.

Junamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi Volodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä vaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin, junailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä… Ja mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi, että jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa, lämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta… Hän tiesi tämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan tutkivasti häneen, kysyi:

— Teillä on luultavasti hammassärky?

Volodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan, aatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta hän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti oli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi ikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui yksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja. Viimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja paitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli täynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä Volodja valmisti äitinsä huoneessa tai "yhteisessä" — niin sanottiin suurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä syömään ja iltaisin seurustelemaan.

Kotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen ympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja huoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut omaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja "yhteisestä" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt kirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut poissa… Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta Mentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa kanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista tyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa pitkin… Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja valtameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei onnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen mielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni…

"Ei, täällä on kylmä", — ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin ylleen ja meni "yhteiseen".

Siellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä: Volodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset silmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava ranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.

— En ole tänään vielä syönyt päivällistä, — sanoi Volodjan äiti. —
Pitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.

— Dunja! — huusi ranskalainen.

Emäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.

— No, eihän sillä väliä ole, — sanoi ranskalainen leveästi hymyillen. — Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!

Hän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun päähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa musiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja kuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.

— Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni… — selitti hän. — Hänen miesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku. Mutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb…

— Äiti, se on valhetta! — sanoi Volodja ärtyisästi. — Miksi valehdella?

Volodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä kertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei ollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui siltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä, katseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.

— Te valehtelette! — toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin lujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. — Miksi kerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!

Musiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa, ikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.

"Minne mennä?" — ajatteli Volodja.

Ulkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas muistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä… Hän kulki muutaman kerran "yhteisen" huoneen nurkasta toiseen ja meni sitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi eetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä tuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen. Volodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen "Figaro"… Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän otti pöydältä revolverin…

— Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! — lohdutti musiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. — Hän on vielä niin nuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien rajoista mitään. Siihen pitää tottua.

— Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! — sanoi äiti pitkäveteisesti. — Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda sille mitään. Olen niin onneton!

Volodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin liipasimen tapaista ja painoi… Sitten hypisteli hän taas jotakin ulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun suustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän ei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta…

— Tämä on kaiketi nostettava… — arveli hän. — Niin, siltä se näyttää…

Augustin Mihailovitsh astui "yhteiseen" ja alkoi nauraen kertoa jostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä ja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti… Jokin löi kauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen sekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu ja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt siihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä häneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään rotkoon.

Sitten meni kaikki sekaisin ja katosi…

Taudinpuuska.