I. TIEDÄN, TIEDÄN SEN, HÄN ON VIELÄ TÄÄLLÄ.
Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen. Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan. Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin. Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta, seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu seurata mukana sen hurjassa kulussa.
Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin edelliselläkin kerralla.
— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?
— Oletko sinä minua hakemassa?
— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan, että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee, joten…
— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?
— Hyvin.
— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?
— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli, vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.
— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin matkatavaroita hakemaan?
— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani; silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.
Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.
Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.
— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!
— Minkä vuoksi?
— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli siellä oikea paholaisen hyry!
Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.
Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi Cecilia sähkösanoman alla oli toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky, selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli, kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne, minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin, vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta, jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla, joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten…
— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?
— En tiedä.
— Mutta tunnettehan te hänet?
— En.
— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko… Tuollainen kaunis tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja, rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua varten. Hih!
Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.
— No niin, sanoi tarjoileva emäntä, — hän on siis kuollut, vai mitä?
— Kuka on kuollut?
— Kah, tuo palatsin herra.
— Kuka sen on sanonut? huudahti Silla kalveten.
— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?
— Lähtekäämme pian! sanoi Silla.
— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, — mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.
— Pidä kiirettä, sanon minä!
Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.
— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan häntä!
Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta, tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?
Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain kastanjain keskellä.
Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan, hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.
— No, kuinka on? kysyi Silla.
— Yhä vain sama —, vastasi poika.
— Ah, hän elää siis!
— Kyllä, herra, kyllä. Nyt ovat lääkärit siellä parhaillaan.
— Mitkä lääkärit?
— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna
Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta.
Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä
saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.
Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei
tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat.
Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. —
Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.
— Minkä tähden vaieta? ajatteli Silla, — kuinka se on mahdollista?
Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut. Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.
— Keitä on nykyjään palatsissa? kysyi hän.
— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.
— Finotti?
— Ei, herra.
— Ferrieri?
— Ei, herra.
— Vezza?
— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.
Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.
Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen, joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku, jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä. Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.
Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.
Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään Marinan ja astui sisään.
Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen, komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä, kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.
— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.
— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?
— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. —
Hänet on jätettävä rauhaan.
— Hänet on jätettävä rauhaan, herran tähden rauhaan, kertasi Nepo.
Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:
— Tunnetteko te sairaan?
— Kyllä, herra.
— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on nyt jo aivan yhdentekevää.
Giovanna teki rukoilevan liikkeen.
— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?
Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.
— Millaiseksi munkiksi minua luulet? Tuo leipää ja lasi viiniä.
— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan menevän ulos Sillan kanssa.
— Jos se olisi varomatonta, en olisi sitä sallinut, vastasi veli.
— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!
Kreivitär katsoi silmät pyöreinä munkkiin.
— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle, veljen syödessä niukkaa ateriaansa.
— Pitäisi ihan nauraa, jos voisi. Ette kai lähde heti?
— En tiedä, vastasi veli kuivasti.
— Niin, sanottiin, että te aikoisitte lähteä heti.
— Sanottiinko?
— Mutta ette lähde?
— En tiedä.
— Taivas sentään, murisi kreivitär ärtyneenä.
— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus, niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee, estää sen uudistumisen.
— Mutta, hyvä Jumala, syy, siunattu mies…
Munkki iski häneen leimuavat silmänsä.
— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan, että sairauden syitä on turha etsiskellä.
— Ja toiseksi, enohan ei voi puhua, sanoi Nepo.
— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut suureksi. Minulla on kunnia.
Hän kosketti kalottiaan, nousi ja lähti.
— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen, — se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä, jonka pelättiin olevan… niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne, se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.
— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.
— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli hävinnyt.
Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä poikaansa.
— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.
— Mitä? kysyi kreivitär.
— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti? Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.
— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.
— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.
Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä asianajajaan, joka innokkaana kysyi:
— No, mitä?
— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli minua.
— Ei edes teitä, kreivitär?
— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua.
Ymmärrättekö te tästä mitään?
— Totta totisesti, kreivitär, en voi sanoa ymmärtäväni.
— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville, onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on saatava selvä asiasta!
Nepo pudisti lasin silmästään.
— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä. Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!
Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että säälin sekainen ilme.
Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä melkein hänen kasvoihinsa puhui:
— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta… Hyvä! huudahti hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua. Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla. Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.
— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään sotkuun.
Kuultiin isä Tosin puhuvan pylväskuistikolla.
— Menen katsomaan enoa, sanoi Nepo ja lähti.
— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!
— Se on selvää! Jos kreivitär sallii, puhun minä tuolle herralle.
— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh, Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä, missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä…! Oo, millaista elämää, millaista elämää!
Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.
— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään
hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa.
Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt
Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.
Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi
Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut.
Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui
tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.
Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi, hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7 aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa, puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle, piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.
— Entä häät? kysyi Silla.
— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan. Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta…! Tulkaa, tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi tuntea teidät!
Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin murteellisesti lausutun sanan:
— Juotavaa.
Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät; se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.
Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen huomionsa Sillaan.
— Riittää, sanoi lääkärin ääni pimeästä.
Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat munkin.
— No, kuinka kävi? kysyi tämä. — Eikö mitään. Tiesinhän sen.
Ja mitä te tästä sanotte?
— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää, tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua, muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle nuorukaiselle?
— En, herra.
— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle, niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa tupakoida, niin halkean.
Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta, pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista, ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna, jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi kuuloaan.
Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä, asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä, tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, — muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen. Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta. Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.
Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.
Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.
Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota. Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä kääntyi…
Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin. Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi tytön.