II. SALAISUUS.
Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen. Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista, vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:
Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor.
Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen suunsa.
Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan, että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.
— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.
— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.
— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.
— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.
Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.
— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.
— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.
— Teidän ei ollenkaan pidä pyytää häntä, sanoi Nepo.
— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle, että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.
Komendööri Vezza, tyydytettynä uteliaisuudessaan, teki myöntävän eleen.
Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen, jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:
— Selvitykseksi eräille… eräille… ei oikein selville sanoille, jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären… muutamain toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja… eikö totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.
— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni. Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on… Ennenkuin hän lopetti lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.
— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea käsivarsi ristissä vasemman ylitse.
— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan, epäuskoisen huudahduksen.
Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi, mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja purskahti itkuun.
— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.
— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja… ja vielä päivällisen päälle.
— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen päällekin.
— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.
— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä. Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys halvauksesta. Sanon murhattu, sillä olen varma siitä, että tämän sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.
— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.
— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. — Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman myrkkyä tai aseita.
— Siis te sanotte… äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan sananvaihdon.
— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.
— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä, kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan! Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?
— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki perheen jäsenet läsnä?
Ei kukaan vastannut.
— Ovatko kaikki? kysyi munkki uudelleen.
Joku sanoi hiljaa:
— Markiisitar ei ole täällä.
— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi oikein hyvin.
— Mikä tämän markiisittaren nimi on? kysyi munkki.
— Markiisitar Crusnelli di Malombra.
— Entä ristimänäni?
— Markiisitar Marina, sanoi Nepo.
Munkki vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
— Marina. Eikö hänellä ole muita nimiä?
— On. Marina Vittoria. Mutta mitä se tähän kuuluu?
— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?
— Catte, ensiksikin, vastasi kreivitär.
— Fanny, kuiskasi komendööri Vezza.
Muita nimiä ei mainittu.
— Siis, jatkoi munkki, — eikö tässä talossa ole naista nimeltä Cecilia?
— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.
Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin, mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.
— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla, käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte. Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä Giovanna löysi tämän hansikkaan.
Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan. Nepo huudahti heti:
— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut räsy.
— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä. Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon, että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.
Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti. Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.
— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.
— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.
— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti paikalla?
Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.
— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta… sittenkin… oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?
— Mutta… luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.
Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.
Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille, joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:
— En ymmärrä mitään.
Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.
— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.
— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.
Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:
— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se repäistiin väkivalloin puvusta.
— Hm, niin, sanoi asianajaja.
Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili, että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä hetkellä Salvadorien ja munkin välille.
— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta: hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut? Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja minä tein sitten näin.
Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein hengittämättä.
— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti, sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.
Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan liikahtanut.
— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään. Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta. Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin. Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni sanan: famiglia [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä, vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa?
— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.
— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön… (munkki kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.
— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.
— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen, rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta, pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne, kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt velvollisuutensa ja menee.
Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.
— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan ulkopuolella…
— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan, vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.
— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.
— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta! Nyt sinun on paha olla, äiti.
— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.
— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.
Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine, tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista, niin ainakin…
Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.
Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.
Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa; kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan suurin, tyrmistynein silmin.
— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.
Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden. Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan vastapäätä lääkäriä.
— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn… ehkä myöskin osaksi käsivarren liikunnan… sanon osaksi… ja ymmärryksen… kuitenkin mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.
Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.
Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen, ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti komendööria.
Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia. Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma. Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.
Marina nousi.
— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi tavattoman kalpeana.
Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten. Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään ja kysyi: — Mitä nyt?
— Ei täällä, sanoi Marina.
Vezza ja Mirovich yrittivät lähteä hiukan liian myöhään.
Salvadorit eivät liikahtaneetkaan.
— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko alas puutarhaan, herra Silla?
Tämä kumarsi uudelleen.
— Puutarhaan, huudahti kreivitär.
— Näin kolealla ilmalla? lisäsi hän sitten. — Minusta ei tunnu…
— Ja näin kostealla… sanoi Nepo. — Mieluummin pylväskuistikolla…
— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti huoneisiini.
Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan. Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka tuli avaamaan sen hänelle.
— Hyvää iltaa, sanoi hän uudelleen mennen ulos.
Kukaan ei vastannut.
Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.
Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi. Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.
— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut; hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.
Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen… Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja meni tuulen mukana.
Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään kumartuneena aitausta vastaan.
— Cecilia, sanoi hän hiljaa käyden lähemmäksi.
Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:
— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?
Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.
— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.
— Oi Cecilia!
Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:
— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään, ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!
Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan veren tunkien aina sydämeen saakka.
— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.
Kummallakin oli kuume.
— Milloin muistitte? kysyi Marina.
Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.
— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne tähän kuiluun, joka kutsuu minua.
Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko olennon.
— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista jälkeen sisälaiturin portailla.
Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät huulensa.
— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.
Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun pimeässä. Se oli Catte.
— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.
Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi eteiseen.
Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.
Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen. Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi, sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän aikoi tehdä.
— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.
— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.
— Odottaa, kertasi Nepo.
— Jaaritusta!
Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:
— Ja jollei testamenttia ole olemassa…
Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.
— … jää kaikki Marinalle, sanoi hän.
Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.
— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.
Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla äänellä:
— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin luokse.
— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?
— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.
— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin. Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne; sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.
Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan. He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:
— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».
Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta, ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:
Stanotto de Nina…
— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi pylväskuistikolle.
— Miten on? kysyi asianajaja.
— Huonosti, huonosti, surullista kyllä, vastasi Nepo kulkien edelleen.
— Kuinka ikävää! huokasi asianajaja.
— Niinpä niin!
Pihan suihkulähde puheli jonkin hetken yksikseen heidän takanaan.
— Kyllä hän jo olikin huonossa kunnossa, sanoi komendööri.
— Niinpä kyllä.
— Ja nyt hän olisi jäänyt aivan yksin, jatkoi Vezza.
— Niin, totisesti.
— Melkein, melkein…
— Oh, niin luulen minäkin.
Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois sikarinsa.
— Suorastaan myrkkyä! sanoi hän.
— No niin? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Mitä?
— Se laulu!
— Ahaa, kas niin: Stanotto de Nina…
Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.
Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa, joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta. Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne, minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.
Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.
Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi keuhkoja.
Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä, vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.