II. SALVADORIT.
— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.
— Siunattu Venezia! sanoi hän.
— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!
— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.
— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.
— Sanoitko hänelle niin?
— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin… Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.
— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?
— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi…
-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?
— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!
— Anna kuulua!
— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee herra kreiviäkin…
— Joutavia, kun käsken kertomaan, niin on velvollisuutesi kertoa.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon…
— Anna mennä ilman ruikutuksia.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru, eräästä nuoresta miehestä…
— Eräästä nuoresta miehestä?
— Niin, teitä palvellakseni, Teidän Ylhäisyytenne!
— Mistä nuoresta miehestä?
Hänen Ylhäisyytensä kävi levottomaksi.
— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä olisi jotakin sotkua… En tiedä olenko puhunut selvään.
— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä puhut noin kierrellen kaarrellen.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on koristelematta!
Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki, liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.
— Tyhmyyksiä, hävyttömyyksiä, sanoi hän, — valheita. Entä sitten?
— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo, ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen…
Hänen Ylhäisyytensä heitti yömyssyn pois.
— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta tuosta?
— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko sekaisin?
Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi asettelemaan sitä.
— Ja sitten? kysyi kreivitär.
— Ja sitten… sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä vähän.
Hänen Ylhäisyytensä puhkui kuin höyrykone.
— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.
— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian. Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?
— Luulen. Näin Momolon vievän hänelle pukuja.
— Hyvä, menkää sanomaan hänelle, että hän tulisi luokseni. Pian!
— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa. Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan, suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät sieraimet tuntemaan sitä enää.
Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja, tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan, suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan, asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan. Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin matkansa British Museumiin.
Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa. Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä Padovassa.
Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen, kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan. Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.
Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien, jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin. Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja englanninkielen taito. Oli kylliksi tilata Economist ja Journal des Economistes ja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta, kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta, niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa, pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus, äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina, ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky», niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli »narrikreivi».
Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle. Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen. Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus, johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:
— Minäkö? Mitä minä siellä tekisin? Valtiopäivämieheksikö?
Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa. He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen. Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.
Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia, vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä. Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza R…ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.
Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi, mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo Filippo-parka! Ja sen lisäksi grandseigneur! Donna Costanza päätti, että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.
Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä. Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.
Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet, että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.
Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella, alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:
— Hänellä on poika!
Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa. Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan. Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari kertaa.
— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi. Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.
Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään, pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun, vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat asettuneet palatsiin.
— Kuka? Silla? keskeytti Hänen Ylhäisyytensä.
— Kuka tämä Silla on? Se ystäväkö?
Nepo puraisi huultaan.
— Vastaa toki! Onko hän poika?
— Kreivillä ei ole poikia.
— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut sen tietoosi? Sinä tiesit sen.
Nepo teki kärsimättömän liikkeen ja lähti muristen huoneesta.
Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan, työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:
— Hän se on!