TOINEN OSA
MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA
I. KUULUMISIA NAUSSAUSTA.
Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia, juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine silmineen.
Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge, joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse, jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean jääkarhun.
Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa. Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan ilmeen.
Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär Fosca ja kreivi Nepo?
Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia, pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa kiirettä pitämättä.
Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen parilla ystävällisellä sanalla ja peruutti ab irato annetut määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä, ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.
Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.
Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin »self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää. Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:
— Suvaitkaa tulla luokseni tunnin kuluttua.
Marina vastasi painostaen hieman ivallisesti ensimmäistä tavua:
— Suvaitsen.
Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.
Vastaus kuului, että kreivi oli jo odottanut puoli tuntia.
Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.
— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden, jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa, niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.
Marinan silmät säkenöivät ja hänen huulensa avautuivat.
— Ette vastaa! jyrisi kreivi.
Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut. Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään päivään ja hetkeen.
— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani, mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!
Marina vaipui äänettömänä istumaan.
— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki. Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.
— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka hypisteli tuolin käsinojaa.
— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne miten parhaiten teitä miellyttää.
— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun lähteä?
Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.
— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois. Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloin voin?
— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin. Milloin minun täytyy lähteä? En itse halua lähteä pois.
Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.
Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä? Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille tehnyt?
— Te? Ette mitään.
— Kuka sitten? Steinegge? Mitä Steinegge on teille tehnyt?
— Pelkään häntä.
— Mitä? Pelkäättekö?
— Hän on niin ruma.
Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään kohden.
— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti. Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.
— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun täytyy lähteä?
— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä, ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.
Marina ei ehtinyt vielä vastata, kun Giovanna tuli sisään huohottaen.
— Herra kreivi, nuo herrasväet ovat nyt täällä!
— Paholainen! huudahti kreivi nousten ja lähtien kiireesti huoneesta.
Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.
Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten säestämänä.
— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä, kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh, jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!
Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä, antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella, voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän ylhäisyytenne!
— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.
Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen, laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!
— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto! kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen, päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli suorastaan väärinkäyttöä…
— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka, niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne. Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?
— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.
— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani ja
Cattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.
Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?
Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teille
tuonut?
Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti, että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran ulkomaalaisen korostuksen:
— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestari
Andrea Steinegge täällä.
Ääni oli sointuva, hellä, mutta samalla kuitenkin luja.
— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta…
— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestari
Lichtensteinin husaareissa.
— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?
Nuoren tytön luja ääni petti nyt. Kuului tuskin kuiskaustakaan.
— Mitä? toisti kreivi hyväntahtoisesti.
— Kyllä, herra.
— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja odottamaan häntä.
— Kiitos, herra, palaako hän tätä tietä?
— Palaa.
— Jos sallitte, niin jään tänne.
Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen. Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin, ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin (asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois) hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi, otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää, että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia: tämäntapainen matka!
Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo illallisella? Sillä sen sanon…
Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin: rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä, sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä. Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.
Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse, kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä, kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan, kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen silmäyksen.
Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän sen.
Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.
Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle.
Tyttö nousi.
Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:
— Ich bitte.
Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin: Oh, mein Fräulein ja tarjosi tytölle molemmat kätensä.
— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?
— Kyllä, kyllä.
— Teillä luullakseni on siellä perhe.
— On, on.
— Minä tuon uutisia…
— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!
Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan, että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen:
— Ei mitään, vain vähän ilmaa.
Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä kunnioittava, niitä seuraava Te. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan tuon kunnioittavan Te sanan vai kuuliko hän vain sanottavan itselleen: mein Kind, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan ympäri ja puhkesi kyyneliin.
Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin suurta muutosta.
— Ph, papa! sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen. Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat. Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan, joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.
— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.
— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?
Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet sekoittavat puhtaan veden.
Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.
Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.
— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.
Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi. Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan, mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä. Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt sitä niin paljon.
He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli utelias
Fanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.
— Hyvää iltaa, sanoi Edith.
Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä, uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.
Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?
Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon, oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen Edithistä.
— Sytyttäkää valo, sanoi Steinegge.
Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita. Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.
Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä, jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut loppua.
— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa tänne.
Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen myöhemmin, jos haluaisi.
Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä, meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna tuli ulos ja laskeutui portaita alas.
Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:
— Isä.
Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua, katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Hän on nyt tyytyväinen, isä.
Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin, avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan antoi sen heti takaisin sanoen: niin, niin, ja painaen kädellään rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten päättäväisesti ja sammutti tulen.
— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?
Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut, kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse. Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin miellytti puhua näin pimeässä.
Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.
Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.
— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.
— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle, mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli joutunut Salvadorien saatettavaksi.
Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut: pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista! Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa Edithin huoneen ovea.
Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.
Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin. Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja kauhistui tulevaisuutta.
Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:
— Tule sisään isä!
— Häiritsenkö sinua?
Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.
Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala jättäen sen sitten taas unelmiinsa.
Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.
Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V… ssa.
— Miksi soitetaan, isä?
— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. — Die Pfaffen wissen es, papit sen tietävät.
Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja vaikeni. Myös Edith oli vaiti.
Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.
— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?
— Hiukan, isä.
Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi, herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.
Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen. Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi, kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä, tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi täysissä pukeissaan vuoteelleen.