Malombra

by Antonio Fogazzaro

V. OMITUINEN TARINA.

Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849 ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan englantilaisen governessin huostaan. Kun markiisi palasi takaisin Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota »rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän, samppanjan ja miss Sarah'n.

Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa, joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto, tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan, aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä. Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä, jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän välinpitämättömänä.

Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen järven puolelta.

Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.

Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina, palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.

Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:

— Minne viet minut?

Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.

Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi
Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:

— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.

— Silloin en tule.

— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.

— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra kreivi? Jumala meitä varjelkoon!

— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?

— Oo, huone on kaunis.

— No mitä siis?

— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika, — suokaa anteeksi, jos otan vapauden loquire in tre; mutta siellä on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin selvästi.

— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!

— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme astu sinne, emme me, ettekä te.

— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.

Ja hän meni Giovannan kanssa.

Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.

He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään yläkerrassa.

Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan, hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä. olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.

Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli nyt todellisuus!

— Neiti! sanoi Giovanna arasti.

Marina ei vastannut.

— Neiti!

Äänettömyys.

— Donna Marina!

Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.

— No, mikä on?

— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?

— En, hyvä on.

Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.

— Entä tuo perkele? Missä se on?

— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain tiedä.

— Mitä puhutaan?

— Ah, älkää vain pelätkö!

— Mitä puhutaan?

— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan, joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.

Marina nauroi.

— Enoni on siis perkeleen poika!

— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele, mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi häntä itseään. Täällä R…ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä tuntikausia samalla sävelellä, niin että R…n kalastajat kuulivat sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa, täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.

— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?

Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut ketään.

— Entä ylhäällä?

— Hedelmäin säilytyshuone.

— Ja minne päin tuo ikkuna on?

— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa

— Ja minne tuo ovi vie?

— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne voi nukkua.

Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois, Milanoon, heti paikalla.

Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon, kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin, lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää. Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen, jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.

Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä, ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman; hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan, mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla, asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle, mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita, viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta, komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.

Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen, maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.

Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä. Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa, kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa. Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan, Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania, hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan, Baudelairen Fleurs du mal, Chateaubriandin Renén, Chamfortin ja muutamia niteitä Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères ja Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes, Hachetten julkaisemina, jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja Revue des deux Mondes lehteä.

Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika, herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen» arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton, julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon, niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä. Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa. Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.

Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.

Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa. Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran, että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut, kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä, päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta, musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi, laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi: »Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan, neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.

Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskin Liberté, egalilé, fraternité -kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».

Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.

Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistä gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.

Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.

Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.

Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.

Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.

Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.

Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.

Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä, kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen, sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme», »meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä: onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja häviten taivaan sineen.

Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut, joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.

Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.

Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä. Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi järven pinnalle, R…n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa, jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella, pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R…n ja ympäristöjen kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen, häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa, itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V…n soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan. Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.

Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt, miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen lakkaamatta. Se oli R…n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät »maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.

— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?

»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:

— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin…

Mutta muuta hän ei osannut sanoa.

— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?

— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän…

— Ilman suhteen… kuiskasi Marina.

— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.

— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?

— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan enempää.

— Todellako, tohtori?

— Aivan niin.

— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori, hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö vanhentua?

Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset, odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun, harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle, mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan, joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana taaksepäin heitetyn takin alla.

— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.

— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori? Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?

— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle, tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.

Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma, että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän toivoi onnistuvansa.

Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi hitaasti hänen perässään.

Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän keskeytti soutamisen katsellakseen R…n puolista rantaa. Veneitä ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin, vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta, Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne tulevat! Ja soittavat, soittavat!

— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.

Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja, torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki Marinan ohitse.

Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä. Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään. Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta. Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja kaikki lauloivat musiikin mukana.

L' sett' anni che son maritata
Perchè s'era la bella blondin.

[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea kaunotar.]

Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:

Passeggiando per Milan
L'era un giorno ch'el pioveva
La mia bella la piangeva
Per veoermi andà soldà.

[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki nähdessään minun menevän sotamieheksi.]

Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista keuhkoistaan:

Oh che pena, oh che dolore,
Che brutta bestia chè l'e l'amore!

[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]

Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret, hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen niitä kirjaillessa.

Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle, eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä, nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta tai Cimarosaan musiikista.

Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja »Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua, mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden kiireellisiä tiedonantajia. R…n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan, olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?

Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään, että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa, milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!» Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet, että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.

Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei ikinä ollut soudellut tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.

Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen, heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen Robertosta. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.

Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa, hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki pitkin hänen käsivarttaan.

Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.

Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja, sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.

Marina antoi hämmästynein katsein joka esineen kulkea erikseen kynttilän liekin ohitse. Hiukset olivat mitä hienoimmat, aivan kuin lapsen hiukset. Hansikas oli varustettu vain yhdellä napilla. Se oli pitkä, kapea ja pieni; se näytti elävältä, kuin se olisi vielä säilyttänyt hennon hengen kädestä, joka sitä muinoin oli kantanut. Kenelle nuo esineet olivat mahtaneet kuulua? Mikä, salainen tarkoitus, mikä kiintymys oli ne piilottanut sinne? Marina kopeloi yhä vielä tuossa salaperäisessä ontelossa, toivoen löytävänsä jotakin kirjoitettua, mutta turhaan. Sitten hän ryhtyi uudelleen tarkastelemaan näitä esineitä. Hänestä tuntui, että jokainen niistä ponnisteli puhuakseen, huutaakseen hänelle: ymmärrä! Vihdoin, käänneltyään peiliä joka taholle, hän huomasi muutamia timantilla piirreltyjä merkkejä sen lasissa. Ne olivat epävarman käden piirtelemiä kirjaimia ja numeroita. Kärsivällisen huolellisesti niitä tutkittuaan Marinan onnistui lukea seuraava lakoninen kirjoitus:

»Minä, toukokuun 2 p:nä 1802».

Marinasta tuntui, että kaukainen, hämärä valo alkoi syntyä hänen aivoissaan. 1802! Eikö niihin aikoihin elänyt palatsissa tuo onneton vanki, tuon vanhan tarun hullu? Ehkä se oli hän? Tuo hansikas ja nuo hiukset olivat hänen muistojaan.

Mutta kuka ne oli kätkenyt tänne?

Marina tarttui melkein itsetiedottomasti rukouskirjaan ja selaili sen lehtiä.

Sieltä putosi kokoon käännetty paperiarkki, täynnä kellastuneita ja haalistuneita kirjaimia. Hän aukaisi sen ja luki:

»Toukokuun 2 p:nä 1802.

Jotta muistaisin.

Kunpa vain muistaisin, Jumalan nimessä. Mitä hyödyttää muuten syntyä uudelleen? Olen rukoillut Neitsyttä ja Pyhää Ceciliaa ilmaisemaan minulle nimen, joka minulle silloin annetaan. Mutta he eivät tahtoneet. No niin, mikä tahansa nimesi lieneekin, sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni. Ennenkuin synnyit, olet kärsinyt paljon, paljon (tämä sana oli kerrattu kymmeneen kertaan hyvin suurilla kirjaimilla) Cecilia nimisenä.

Muista! Maria Cecilia Varrega di Camogli, kreivi Emanuele d'Ormengon onneton vaimo!

Muista tammikuun 10 päivän ilta 1797 Genovassa, Brignolien talossa: muista pyhän tädin, sisar Pellegrina Concettan valkeat kasvot ja syntymämerkki hänen oikeassa poskessaan.

Muista nimi Renato, puna- ja sinikoristeinen sotilaspuku, olkalaput ja
kultaompelukset kauluksessa ja Doria-tanssiaisten valkea ruusu.

Muista nuo suuret, mustat vaunut, lumi ja donna Busalla, joka lupasi
rukoilla puolestani.

Muista ilmestys, jonka näit tässä huoneessa kaksi tuntia puoliyön jälkeen, nuo loimuavat tulikirjaimet seinällä, jonkin tuntemattoman kielen sanat ja kuitenkin silloin mitä selvimmin ymmärrettävät minun järjelleni, joka luki niistä lohdutuksen ja jumalisen lupauksen. Minun on mahdoton jäljentää noita merkkejä, en muista muuta kuin niiden ajatuksen. Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, että rakastaisin Renatoa ja että hän rakastaisi minua; ne sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaa.

Tahtoisin kirjoittaa koko elämäni tarinan, mutta minulla ei ole voimaa siihen; riittäkööt nämä viittaukset!

Muuta nimesi! Tulkoon minusta taas Cecilia. Rakastakoon hän Ceciliaa!

Tämä arkku kuului äidilleni; ei kukaan tunne sen salaisuutta. Panen siihen hopeapuitteisen käsipeliin, jonka äiti sai Cagliostrolta Pariisissa. Olen katsonut itseäni siitä kauan, kauan; peili säilyttää sen muodon, joka viimeksi on siihen katsonut. Piirsin siihen päivä määrän sormukseni jalokivellä.

Nämä ovat hiukseni. Etkö tunne niitä? Muistele. Omituista puhua sinulle, niinkuin et olisi minä itse! Kuinka kauniit ja hienot hiukseni ovat! Ja ne menevät mullan alle ilman ainoatakaan hyväilyä, ilman rakkauden suudelmaa. Kuinka vaaleat ne ovat! Menevät mullan alle.

Ja sinäkin, pieni käteni! Panen hiusten mukana hansikkaan, muistaakseni sinua, pieni käsi. Huomaa, että hansikkaan peukalo oli liian lyhyt minulle. Kuka tietää, tuleeko minulla olemaan näin kaunis, näin pehmoinen käsi? Suutelen sitä. Hyvästi.

Minulla on vain muutamia päiviä elettävänä. On toukokuun 2 päivän ilta 1802. En tiedä hetkeä, minulla ei ole kelloa.

Ikkunat ovat auki. Kas tässä vaikutelmani: lempeä ilman henki, metsien tuoksu, vaaleanvihreään vivahtava taivas, niin suloinen! Ja nuo äänet järvellä, nuo kellot ja nämä kuumat kyyneleeni, mahdotonta, etten niitä muistaisi!

Sieluni, paina tarkoin itseesi tämä: kreivi Emanuele d'Ormengo ja hänen äitinsä ovat minun murhaajani. Joka kivi tässä talossa vihaa minua. Ei kukaan tunne sääliä! Yhden kukan, hymyn ja panettelun vuoksi! Oo, mutta ei nyt enää! Nyt olen tahtoni ja koko äärettömän haluni voimalla kokonaan hänen, kokonaan!

Viiteen vuoteen ja neljään kuukauteen he eivät ole puhuneet minulle enkä minä heille. Kun minut kannetaan kirkkoon, niin hekin tulevat sinne, luultavasti. Ovat mustiin puetut ja näyttävät ihmisille surullisen muodon sekä vastaavat papeille: lux perpetua luceat ei. Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua!

Äitini, isäni, onko totta, että olette kuolleet, ettette, voi puolustaa minua? Ah, d'Ormengot ovat kurjia, kurjia, kurjia! Ainakaan he eivät kärsi.

Minun täytyy keskeyttää kirjoittamiseni hetkeksi. Ajatukseni eivät tottele minua, ne liikkuvat kaikki yhtaikaa, ne kokoontuvat kaikki keskelle otsaani ja synnyttävät raivon, jolla ei ole helpoitusta.

Hyvästi, aurinko, näkemiin!

Musta portti, musta portti, älä avaudu vielä!

Kun seuraavassa elämässä olen löytänyt ja lukenut tämän käsikirjoituksen, polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa; sitten, vertailtuani nykyisiä hiuksiani silloisiin, koetettuani hansikasta ja katsottuani kuvaa peilistä, särjen sen lasin, että se on uudistettava, ennenkuin sitä voi käyttää toisen kerran ja panen kaikki sitten salalaatikkoon takaisin. Sitten on koukkua painettava, että vaakasuora pohja palaisi paikoilleen.

Täytyy omistaa sokea luottamus jumalalliseen lupaukseen: antaa Jumalan
toimia.

Olkoot lapsia, lasten lapsia, sukulaisia, kosto on hyvä heille
kaikille. Täällä odota sitä, täällä.

Cecilia.»

Marina luki ahnaasti, ymmärtämättä. Hän luki uudelleen. »Kohdalla: sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi minun onneton sieluni», hän pysähtyi. Ensi kerralla hän ei ollut niitä huomannut.

Hänen katseensa pysähtyi noihin sanoihin, ja kädet, jotka pitelivät arkkia, vapisivat. Mutta vain hetken. Hän jatkoi taas lukemistaan ja valkeat, vapisevat kädet näyttivät kivettyneen.

Saavuttuaan sanoihin: »Polvistun viipymättä kiittämään Jumalaa», sulki hän käsikirjoituksen, pitäen oikean käden etusormen sen sisällä ja jäi seisomaan liikkumattomana, pää painuneena rintaa vastaan.

Sitten hän avasi taas arkin ja luki sen kolmannen kerran läpi, pani sen pois ja otti hiussuortuvan esille. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti; niissä ei ollut enää mitään hermostumisen merkkejä. Kasvot olivat kuin marmorista: niissä ei ollut uskoa, ei epäuskoa, ei sääliä, ei pelkoa, ei hämmästystä.

Kuului raskaita askeleita käytävästä. Marinan koko olemus muuttui. Hänen silmänsä säkenöivät, veri tulvahti kasvoihin; hän sulki kiivaasti arkun kannen ja hyökkäsi ovelle.

Se oli Fanny, joka astui kuin kyrassieeri.

— Mene tiehesi! huusi Marina hänelle.

— Oo, neiti, mikä on hätänä, mitä on tapahtunut?

— Ei mitään, en tarvitse sinua tänä iltana, mene nukkumaan, toisti Marina, kyeten jo paremmin hallitsemaan ääntään ja kasvojaan. Fanny lähti.

Marina kuunteli hänen askeliensa kaikua, kun hän meni portaita alas.
Sitten hän palasi arkun luokse.

Hän epäröi avata sitä ja jäi katselemaan ebenpuuhun leikeltyjä hieroglyfeja ja salaperäisiä norsunluisia kuvia, jotka tällä hetkellä tuntuivat hänestä mustassa helvetin virrassa kelluvilta aaveilta. Sitten hän laski päättäväisesti läpän alas.

Hän säpsähti; kansi oli tullut suljetuksi liian kiivaasti, niin että peili oli mennyt palasiksi, aivan Cecilian tahdon mukaan. Hän luki uudelleen käsikirjoituksen viimeisen sivun, avasi hiuksensa, tarttui toiseen palmikkoon ja vei sen Cecilian hiusten viereen: elävät ja kuolleet hiukset eivät olleet vähääkään toistensa näköiset.

Sitten hän tarttui hansikkaaseen. Kuinka kylmältä sen nahka tuntuikaan! Se pani väristykset kulkemaan pitkin ihoa. Ei, ei hansikaskaan sopinut; se oli liian pieni.

Marina pani takaisin käsikirjoituksen, rukouskirjan, hansikkaan, hiukset, peilin puitteet palasineen salalaatikkoon ja painoi lujasti koukkua. Vieteri ponnahti ja pohja meni paikoilleen. Tämän tehtyään hän putosi polvilleen, nojasi käsivartensa arkun kantta vastaan ja peitti kasvonsa. Kynttilä, joka paloi hänen yläpuolellaan valaisten kultaisin heijastuksin hänen hiustensa aaltoja, näytti olevan ainoa elävä olento koko huoneessa. Sen liekki oli oudon rauhaton, se sävähteli ja hypähteli selittämättömän haikeasti, pieneni sitten pienenemistään kuin koettaen laskeutua alas Marinan korvaan, kuiskatakseen hänelle: »Mikä sinua vaivaa?» Mutta vaikka itse valon henki olisi puhunut tuolle ruusunpunaiselle korvalle, niin se ei olisi saanut vastausta. Tuolla polvistuneella olennolla ei ollut enää aisteja eikä ääntä. Hänen sydämensä tuskin enää löi. Verikin oli melkein seisahtunut. Tuon suuren hiljaisuuden keskellä taisteli hänen aivoissaan tahdon voima ja selvä järki tuota aavetta vastaan, joka yhtäkkiä oli noussut hänen eteensä kamaline aikeineen tunkeutua hänen vereensä, pakottautua hänen luihinsa ja, imettyään hänen sielunsa ja elämänsä, asettua itse niiden sijalle. Muulloin ei Marinan tavanmukainen epäily olisi antanut minkäänlaisen aaveen edes lähestyäkään häntä, mutta nyt tuo ohut epäilyksen harso oli särkynyt ja haihtunut hänen henkensä käsittämättömässä hämmingissä kuutamoisen souturetken jälkeen.

Hänen ensimmäinen vaikutelmansa, ymmärtäessään käsikirjotuksen kuiskaaman ajatuksen, oli ollut kauhu.

Hän oli voittanut sen heti tahtonsa voimalla päättäen kylmäverisesti tutkia ja tarkastaa joka sanan. Keskittyen voimakkaasti miettimään lukemaansa hän kuuli käskevän sisäisen äänen sanovan:

— Ei, se ei ole totta.

Mutta heti sen jälkeen hän epäili tätä ääntä, koska se ei sitten enää puhunut. Se ei voinut olla muuta kuin loppupäätös niistä perustelevista todisteluista, joiden kautta hänen ajatuksensa oli salaman nopeudella lennähtänyt. Täytyi palata takaisin ja antaa ajatuksen pala palalta tehdä sama matka.

Tuon naisen järki oli ollut sairas. Niinhän kertoi vanha tarukin ja sen hän itsekin tunnusti, sen ilmaisi myöskin hänen ajatuksensa kiihoitus ja kuumeinen sekasorto, vaikkakaan hänen älynsä oleellinen käsityskyky ei riittänyt yksistään todistamaan sitä. Oliko sitten tuo käsitys toisesta maaelämästä edes jonkin verran uusi ja omintakeinen, jotta se voisi saada uskomaan johonkin korkeampaan vaikutukseen ja ottamaan vakavalta kannalta Cecilian ilmestykset? Ei, se olettamus oli niin vanha kuin itse maailma ja hyvinkin tunnettu, niin että tuo onneton oli aivan hyvin ennen voinut kuulla tai lukea siitä ja oli sitten löytänyt sen omista muistoistaan tuskan hetkenä. Hän oli ehkä takertunut ja eläytynyt siihen, löytäen siinä lohdutuksensa, ja tämä ajatus oli muuttunut näin hänen verekseen. Näyt? Seinät olivat tietysti vastanneet onnettomalle vähäjärkiselle sitä, mitä hän mielikuvituksensa ja tahtonsa tarmolla heiltä pyysi. Ne olivat vastanneet tulella. Niin, mutta selvästikö? Ei suinkaan; ja mitä merkitsivät sitten hiukset, hansikas ja peili? Minkä tähden panna vertaamaan kättä ja kuolleita hiuksia elävän käteen ja hiuksiin? Toivoiko hän syntyvänsä uudelleen, vaiko heräävänsä kuolleista?

Kirjoitus oli siis mielenhäiriön tuote. Ainoastaan siinä tapauksessa, että jokin muisto menneestä elämästä heräisi Marinan sielussa, voisi se todistaa päinvastaista.

Avaudu sielu! Hän alkoi kysellä itseltään käsikirjoituksessa mainittuja muistoja, kuin se, joka kallistuu syvän ja pimeän kuilun ylitse ja huutaa, odottaen, että jokin ääni tai kaiku vastaisi.

Camogli? Ei mitään kaikua, ei mitään muistoa. Genova! Äänettömyys. Sisar Pellegrina, Concetta, Renato? Äänettömyys. Doria-palatsi, Brignoli-palatsi, Busalla, Oleggio? Äänettömyys, yhä vain äänettömyys. Näin väliin yösydännä jossakin täpötäydessä, savuavan öljylampun huonosti valaisemassa odotushuoneessa huudetaan pitkään kylien ja kaukaisten kaupunkien nimiä, mutta kukaan ei liikahda, kukaan ei vastaa, kaikki odottavat toista junaa. Mutta kuka tietää, ehkä tuolle linjalle sittenkin olisi ollut matkustavaisia, vaikkeivät ihmiset kuulleet, koska nukkuivat viittoihinsa kääriytyneinä salin toisessa päässä seisovien matkustavien takana?

— Tämä on selvää hulluutta, sanoi Marina itsekseen, — ja minä, joka näin seulon ajatuksiani, olen naurettava! Naurettava! kertasi hän ääneen hypähtäen pystyyn.

Tuo sana, joka pääsi hänen huuliltaan, tuntui hänestä tylymmältä kuin se, jonka hän oli muovaillut ajatuksissaan. Eikä yksistään tylymmältä, vaan liioitellulta ja väärältä. Se loukkasi häntä, aivankuin hän itse ei olisi lausunutkaan sitä. Ja samalla hän tunsi sydämeensä ja kaikkiin jäseniinsä tunkeutuvan painostavan levottomuuden, osaksi väsymystä, osaksi, kärsimättömyyttä, kuin synkeänä vastavaikutuksena hänen tahdolleen.

Todellakin ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kuljettanut hänet Pariisista nuoruutensa ja kauneutensa kukassa tähän jo seitsemänkymmentä vuotta asumattomana olleeseen huoneeseen. Ihmeellinen oli kohtalo, joka oli kiinnittänyt sormuksen salalaatikon koukkuun, jotta hän voisi lukea: »Sinä, joka löydät ja luet nämä sanat, tunne itsessäsi onneton sieluni.»

Mielenhäiriötä! Mutta missä kohden tuossa kirjoituksessa löysi jälkeäkään sekapäisyydestä, ylenmääräistä kiihoitusta, epäjärjestystä! Mutta viisivuotisen vankeuden jälkeen noin omituinen ajatus mielessä! Vanha ajatus! Mutta eikö senvuoksi olisi syytä uskoa? Marina vapisi; hänestä tuntui, kuin niin monet tuntemattomat sielut, joilla oli ollut tämä sama usko, olisivat kutsuneet ja rukoilleet häntä, ja hän luuli seuraavansa hetken heidän lentoaan. Veri virtasi yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ymmärrys ja tahto alkoivat heikentyä.

Hän ei muistanut Camoglia, ei Genovaa, ei Renatoa eikä Pellegrina Concettaa, ei päivääkään edellisestä elämästään, ei tuntiakaan. Mutta kuinka monen monta hetkeä! Kuinka monet kerrat hänen mieleensä oli välähtänyt hämärään hävinneitä hetkiä tuntemattomasta menneisyydestä! Tänä iltanakin vielä, nuo kellot! Hyytävä kylmyys virtasi hänen suoniensa läpi, sanomaton ahdistus kuristi hänen kurkkuaan. Hänet valtasi kuin uppoamisen kauhu, itsesuojeluksen vaisto heräsi eloon. Hän takertui vielä ajatukseen, ettei hän mitenkään voinut olla Cecilia, koska hänen suonissaan virtasi d'Ormengojen veri, mutta taipumaton sydän sanoi: ei. Mitä merkitsee veri? Sinä vihaat ja olet aina vihannut enoasi, kosto on sitäkin suloisempi näin; jotta täyttäisit sen paremmin, on Jumala sijoittanut sinut tuntemattomana vihollisesi perheeseen.

Mutta nyt häntä alkoi todellakin peloittaa, hän koetti peräytyä taistelusta; hän tarttui kynttilään ja meni sänkykamariinsa. Ikkunat olivat siellä auki ja tuulenpuuska sammutti kynttilän. Hän yritti sytyttää sen uudelleen, mutta ei onnistunut, ja heittäytyi lopen uupuneena ikkunalautaa vastaan löytääkseen lepoa. Mutta silloin hänen mieleensä muistui, että katsellessaan palatsiin tulonsa iltana tuosta samasta ikkunasta, hän oli luullut tunteneensa jonkin entisen unen, jonkin synkän kuvan, joka ennenkin, suurmaailman elämän humussa, oli ilmaantunut hänen eteensä. Se oli lopullinen isku. Se sumensi hänen silmänsä ja ajatuksensa, hän luuli kuulevansa ympärillään tuhansia kuiskeita, jotka kohosivat ylös, hajaantuivat ilmaan ja yhtyivät sitten yhdeksi ainoaksi ääneksi. Ja nostaen molemmat kädet otsalleen hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Tähtien himmeässä valossa lojui ikkunan edessä lattialla valkea olento kuin unen helmaan vaipuneena. Kuka olisi voinut sanoa, että siinä oli pyörtynyt nainen! Palatsissa nukkuivat kaikki; vain sirkat ja leivoset sirkuttelivat iloisesti, ja huhtikuun kirkkaan yön vallattomat tuulenhengähdykset tunkeilivat uteliaina sisään ikkunoista ja tunkeilivat siellä ja täällä suhisten. Kaukana järvellä kuului viimeisestä venheestä huoleton sävel.

Mutta pihan suihkulähde kertoi salaperäisenä arumeille pitkän pitkää tarinaa, jota kuunneltiin uskonnollisella hartaudella. Ei lehtikään liikahtanut koko pihassa. Ehkä se oli tuon pyörtyneen naisen tarina, mutta ihmiskorvan ei onnistunut ymmärtää siitä mitään, eikä voinut päästä selville, oliko naisen nimi Marina di Malombra vaiko Cecilia Varrega.

Tuo yö toi mukanaan Marinalle ankaran aivokuumeen, jonka syytä kukaan ei voinut arvata. On aivan mahdotonta, ettei sairas olisi houreissaan päästänyt livahtamaan joitakin viittauksia tuohon ihmeelliseen tapaukseen, josta hänelle oli ollut niin vakavat seuraukset. Mutta ne olivat kai hyvin hämäriä ja epämääräisiä viittauksia, koska ne eivät herättäneet minkäänlaista epäluuloa. Marinan virkeä tahdonvoima, vaikkakin sairauden lamauttamana, työskenteli edelleen jo saamansa sysäyksen mukaan. Hän oli päättänyt vaieta. Kreivi Cesaren läheisyys oli hänelle kaikkein kauhein koe. Heti kun hän näki kreivin tai vain kuuli hänen askeleensa läheisessä käytävässä, hän kävi aivan raivoksi, ulvoi ja huusi, lausumatta ainoatakaan selvää sanaa, niin että hänen sairautensa ensi päivän jälkeen enon sairaskäynnit loppuivat siihen. Palvelijat ja seudun juorukellot saivat tietystikin paljon puhumista tästä Marinan äkillisestä vastenmielisyydestä enoansa kohtaan. Tekaistiin vaikka millaisia juttuja. Eniten uskottu selitys oli kuitenkin se, että kreivi olisi tahtonut naida Marinan vastoin tämän tahtoa ja että se olisi saattanut tytön hulluksi.

Kuuluisa tohtori B… joka oli kutsuttu »maalari»-paran avuksi, katsoi velvollisuudekseen kysellä kreiviltä tätä arkaluontoista asiaa. Hän teki sen mitä suurimmalla hienotunteisuudella, pannen pääpainon lääketieteelliselle puolelle. Kreivin vastaus oli vähemmän valtioviisas.

— Sisarentyttäreni on ehkä velkaa minulle jonkin verran kiitollisuutta, sanoi hän, — mutta ei kuitenkaan niin paljon, että hänen tarvitsisi vihata minua senvuoksi. Hän on hyvin älykäs nuori nainen, ja minä olen jo melkein lapseksi muuttunut vanhus, jonka vuoksi minulla on syytä uskoa, että olemme kaikin puolin täydelliset vastakohdat; mutta siitä huolimatta ei ole päähäni edes pälkähtänytkään yrittää naida häntä, niinkuin nähtävästi meidän lääkärimme on jutellut teille, sillä hän imee itseensä kuin sieni kaikki seudun tyhmät juorut. Puhuakseni sisarentyttärestäni, niin olivat meidän ensimmäiset, molemminpuoliset vaikutelmamme enemmän kuin tarpeeksi vastenmieliset, mutta ripotimme sitten paljon sokeria päälle, enkä minä puolestani tuntenut enää ollenkaan katkeraa makua. Muuten, rakas professori, arvelen, että kun ihminen kerran kääntää aivonsa nurin, niin on ymmärrettävä valkea, kun hän sanoo musta.

Professori B…n tiede voitti sairauden virkaveljen vaatimattoman tietämättömyyden avustamana. Puolentoista kuukauden kuluttua Marina näyttäytyi jo pylväskuistilla. Hän oli kalpea, ja hänen silmänsä olivat raukean hämmästyksen verhoamat. Olisi luullut, että tuuli taivuttaisi hänet kuin ohuen vesisateen. Kauneus ja jäntevyys palasivat kuitenkin nopeasti, vaikkakin tarkkaavainen katselija olisi huomannut, että kasvojen ilme oli muuttunut. Kaikki piirteet ilmenivät lujempina, silmissä huomasi vähän väliä epätavallista hämmästystä tai surumielistä tulta, jota niissä ei koskaan ennen oltu nähty. Teeskentelyn verho, johon Marina oli alkanut kääriytyä, hävisi. Muistokin entisistä pienistä teeskentelysynneistä harmitti häntä. Hänen hienoutensa, ennen aivan säädynmukainen, ettei loukkaisi ankaraa enoa, sai nyt oudon ärsyttävän luonteen. Vaakunoilla ja nimikirjaimilla varustetut, tuoksuavat, valkeat kirjeet alkoivat taas parveilla R…n kuninkaallisen postikonttorin komeroista. Ranskalaisia romaaneja ja murhenäytelmiä alkoi taas virrata palatsiin Dumolarpin kirjakaupasta. Piano pauhasi joka hetki, oli sitten kreivi kirjastossa tai ei, kuin riivattu Bellinia, Verdia, Meyerbeeria ja Mozartia; nämä kaksi viimemainittua mestaria olivat ainoat, joille Marina antoi anteeksi heidän saksalaisen syntyperänsä, edelliselle hänen ranskalaisten kansallisoikeuksiensa vuoksi ja jälkimmäiselle vain hänen Don Juaninsa tähden.

Hillittömät retkeilyt alkoivat järvellä ja vuorilla, yötä ja päivää, tuulesta ja sateesta huolimatta, ja Rico teki innokkaasti oppaan, palvelevan ritarin ja uskollisen koiran virkaa. Ja kaiken lisäksi R…n asukkaiden suureksi ihmeeksi Marina alkoi käydä kirkossa, johon hän ennen ei ollut jalallaankaan astunut. Totta puhuen, tämä hänen kunnioituksensa uskontoa kohtaan oli hyvin eriskummallinen. Sunnuntaimessussa häntä ei nähty koskaan, mutta hän meni kirkkoon silloin, kun siellä ei ollut ketään, väliin aamulla, väliin illalla. Eräänä päivänä löydettyään kirkon suljettuna hän meni päättäväisesti papin luokse avainta hakemaan. Kirkkoherran palvelijatar oli kivettyä hämmästyksestä nähdessään ovella palatsin neidin ja kuullessaan hänen pyytävän kirkon avainta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli sulkea ovi tämän nenän edessä, mutta hän ei rohjennut, vaan juoksi kiireesti kirkkoherran luokse pyytäen tätä keksimään jonkin tekosyyn, ettei tarvitsisi antaa avainta tuolle noidalle. Mutta hänen isäntänsä torui häntä ankarasti ja meni itse avaamaan ovea Marinalle, johon hän oli tutustunut niinä harvoina kertoina, jolloin oli käynyt palatsissa.

Ei ole vaikea kuvitella miten enon ja sisarentyttären välit kehittyivät asiain näin ollen. Heitä voi verrata kahteen voimakkaasti sähköistettyyn metallinuppiin, jotka eivät milloinkaan voineet lähestyä toisiaan iskemättä kipunoita salamain puutteessa. Matkustamista Marina ei enää ajatellutkaan. Hänen parannusajallaan lääkäri oli puhunut hänelle siitä, olipa antanut kreivin luvalla aavistaa tämän suostumuksenkin, mutta Marina vastasi, ettei hän tahtonut lähteä pois palatsista, että ilma siellä teki hänelle erittäin hyvää ja ettei herra tohtori ymmärtänyt mitään.

Hän ja kreivi tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, mutta olivat silloin ilmi sodassa keskenään. Yksin esineetkin olivat tuon mykän vihamielisyyden läpitunkemat ja näyttivät pitävän väliin yhden, väliin toisen puolta. Eräät ikkunat ja ovet ilmaisivat mielipiteensä pari kolme kertaa päivässä. Marina antoi aukaista ne ja kreivi käski sulkea ne. Eräs vanha nojatuoli taulugalleriassa menetti arvonsa ja rauhansa tässä sodassa. Melkein joka päivä määräys ajoi sen ikkunan eteen ja toinen takaisin sen entiselle paikalle. Fanny puolsi aina emäntänsä oikkuja ja tahtoa, toiset palvelijat olivat isännän puolella; hyväntahtoinen Giovanna koetti välittää, mutta ei onnistunut useinkaan kuin saamaan Fannylta jonkin hävyttömyyden, jota hän suri vaieten. Kreivi inhosi hajuvesiä, jonka vuoksi Marina käytti niitä enemmän kuin hyvä maku olisi sallinut. Sinne tänne unohdetut ranskalaiset kirjat nauroivat tuota vanhaa ranskalaisvihaajaa vasten kasvoja saaden hänet vihan vimmaan. Puutarhan kauneimmat kukat hävisivät tuskin ehdittyään puhjeta, huolimatta siitä, että kreivi raivosi valppaalle puutarhurille ja Fannylle, jonka syyksi hän luki nämä hävitykset. Tämän viimeksimainitun suhteen kreivi ei välittänyt hillitä itseään suuresti ja oli eräänä päivänä vähällä heittää hänet järveen, joka oli sittemmin onneksi Fannylle, sillä kreivi, katuen tuota väkivaltaista tekoaan, ei ajanutkaan häntä pois niinkuin oli aikonut. Mutta nämä vihanpuuskat kävivät yhä kiivaammiksi, sillä ne tähtäsivät Fannyn kautta Marinaan.

Marinaa kohtaan kreivi käyttäytyi sentään hillitysti. Lieneekö se johtunut siitä, että hän oli pitänyt paljon sisarestaan, vaiko ritarillisen vaistonsa vuoksi, ehkä myös pelosta joutua suunniltaan. Nuori nainen sai aluksi kreiviltä nuhteita, joita Marina hermostuneen kylmäverisesti ja salaisin tyydytyksen tuntein vastusti. Mutta pian kreivi jätti tuon käytöstavan ja vetäytyi vihaisen äänettömyyden verhoon. Tuo äänettömyys oli täynnä sähköä, jossa vihan salamat ja ivan välähdykset risteilivät. Joskus purkautui puolinaisia ukonilmojakin, jotka jättivät ilman yhtä painostavaksi kuin ennenkin.

Steinegge-paran elämä ei suinkaan ollut nautintoa näiden kahden riitatoverin välissä. Marina löysi yhtä mittaa keinoja loukata häntä.

— Herra kreivi, sanoi Steinegge eräänä päivänä kreivi Cesarelle, — tiedän, että onnettomuudekseni olen hyvin vastenmielinen markiisittarelle. Siihen on ehkä syynä vanha, ruma muotoni, jota en voi muuttaa. Jos minun läsnäoloni lisää teidän pieniä perheriitojanne, niin sanokaa se vain minulle; minä lähden.

Kreivi vastasi, että hän vielä oli herra talossaan, ja vain siinä tapauksessa, että prinssi Metternich tarjoaisi herra Steineggelle johtajan paikan viinikellarissaan Johannesbergissa, hän laskisi tämän menemään.

Suunnilleen vuosi sen jälkeen kuin Marina oli löytänyt salaisuuden, lähetettiin hänelle Dumolardin kirjakaupasta neljän, viiden ranskalaisen romaaniuutuuden mukana eräs italialainen kirja. Se oli V… n kirjapainon painattama kertomus ja nimilehdellä oli: Eräs Uni, italialainen kertomus. Kirjoittanut Lorenzo.

Marina ei pannut mitään arvoa italialaisille kirjoille, eikä hänellä ollut vähääkään halua lukea tätä. Että hän sen kuitenkin luki, johtui Fannyn huolimattomuudesta, joka eräänä aamuna oli tuonut sen »Nuolen» kannelle Home de nyige'n sijasta. Marina, päästyään mielipaikkaansa Malombran laaksoon, huomasi erehdyksen ja ensimmäisen harmin tyynnyttyä tyytyi lukemaan sitä.

Kirjan sisällys oli seuraava: Eräs naimisissaoleva nuori mies näkee liiallisten aivoponnistusten rasittamana tavattoman vilkkaan unen, jossa hänen omaa tulevaisuuttaan esitetään vertauskuvallisessa muodossa. Tapaukset osoittavat todellakin unen ensimmäisen osan olevan totta. Kuluu viisitoista vuotta, ja tuon unen valoisa ja iloisa ensimmäinen osa on myöskin toteutunut. Nyt on odotettava toisen osan toteutumista. Tämä osa ennustaa hillitöntä ja peloittavaa rakkautta, hengen ja aistien huumaa, jonka vuoksi kirjan sankari joutuu vaikeihin olosuhteihin. Kolmekymmentäkuusivuotiaana tuo vakava perheen isä, joka unesta johtuneen salaisen pelon vallassa elää kaukana maailmasta, huomaakin kauhukseen rakastuvansa erääseen, välttämättömyyden pakosta hänen läheisyyteensä joutuneeseen naiseen. Tämä nainen on sielun suuruuden puolesta todellinen ihannekuva, jommoisia tätä nykyä löytää helpommin elämässä kuin romaaneista. Sankarillisista tahdonponnistuksistaan huolimatta hänkin rakastuu kirjan sankariin. He kamppailevat kumpikin pelastaakseen ja päästäkseen irti rakkaudestaan, mutta taivas, maa ja koko maailma liittoutuvat heitä vastaan saadakseen heidät lankeamaan. Ollen jo kuilun reunalla, jossa onnettomuus, häpeä, ehkäpä kuolemakin heitä odottaa, mies ilmaisee tuon salaperäisen, häntä vainoavan kohtalon salaisuuden. Silloin suurisieluinen nainen katsoo itselleen halventavaksi alistaa kohtalon alle eikä rakastettunsa onnelle ja omalle sydämelleen. Samalla herää uskonnollinen tunnekin. Rakastuneet eroavat viattomina. Mies unohtaa vähitellen ja elää onnellisena ja rauhallisena. Nainen kuolee.

Kertomus oli kirjoitetta mitä puutteellisimmalla seuraelämän olosuhteiden tuntemuksella, mutta siitä tapasi jonkin terävän sielutieteellisen havainnon. Luonnonkuvaukset menivät mukiin, mielikuvituksellinen puoli oli jotakuinkin hyvin muovailtu. Lyhyesti sanoen, jollei siinä olisi ollut niin paljon siveellistä kiihkoa, jos tyyli olisi ollut luonnollisempaa ja porvarillisempaa, jos kirjailija olisi todella pannut parastaan, niin olisi ehkä Eräs Uni saanut osakseen enemmän suosiota.

Mutta Marinalle se näytti menevän vereen. Hän palasi palatsiin tuon kirjan lumoissa. Hän olisi tahtonut tuntea sen tekijän ja puhua tämän kanssa. Mahtoiko tämä todella uskoa sitä, mitä kirjoitti? Oliko mahdollista, että ihminen voi vastustaa kohtaloaan ja voittaa sen? Jos kohtalo voidaan voittaa, oliko se sitten enää kohtalo? Jos ei, niin onko sitten olemassa pahankurisia henkiä, jotka pitävät meitä narrinaan, näyttävät meille valheen totena ja vaikuttavat täten mielikuvitukseemme?

Kukaan ei vastannut noihin kiihkoisiin kysymyksiin, ja Marina vaati välttämättä vastausta. Hän ei epäillyt hetkeäkään. Edes ajattelematta kenelle ja miten olisi osoittanut kirjeen, pyyhkäsi hän yhdessä henkäyksessä kahdeksan tiheään kirjoitettua sivua, jotka säkenöivät tulta ja hienoa ivansekaista henkevyyttä. Alle hän kirjoitti nimen Cecilia. Hetken epäröityään hän lisäsi seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tahtoisin myös tietää, uskotteko, että ihmissielu voi elää kaksi tai useamman kerran maan päällä. Ellei Erään Unen tekijä käytä kirjekyyhkystä tai pääskysiä, niin lähettäköön vastauksensa yksinkertaisesti Milanoon, tohtori R:lle, poste restante.»

Sitten hän kirjoitti toisen kirjeen rouva Giulia de Bellalle:

»Auta minua tekemään pieni, jokseenkin vaatimaton ja järkevä hullutus. Olen itsekin aivan ihmeissäni, että olen lukenut erään italialaisen romaanin. Nyrpistä vain nenääsi ja kuuntele. Tämä romaani on kuin kiltti, kaino herrasmies, joka liian tummissa hansikkaissa ja liian vaaleassa kravatissa astuu salonkiisi, tervehtii hämmentyneenä puolen tusinaa henkilöitä ennen sinua, epäröi neljännestunnin ottaako nojatuolin, tuolin vai jakkaran ja valitsee vihdoin paikan niin kaukana naisista kuin mahdollista. Mutta kun hän alkaa puhua, niin häntä ei ole verrattava kehenkään toiseen seurapiirissäsi. Hänellä on aatteita ja tulta. Hän on mies! Onko sinulla, kultaseni, miehiä salongissasi? Jos on, niin suo anteeksi.

En välitä ollenkaan tietää tekijän nimeä tai tutustua häneen henkilökohtaisesti. Hän nimittää itseään yksinkertaisesti Lorenzoksi. Voisipa olla joku vaalea poroporvari nimeltään Matti. Sen sijaan sain päähänpiston ryhtyä kirjeenvaihtoon hänen kanssaan, ja minulla on niin harvoin tilaisuutta toteuttaa päähänpistojani, että tyydytän ne kaikki heti. Y kirjoittaa X:lle! Se mahtaa olla vallan ihastuttavaa, etenkin jos X vastaa Y:lle. Voisihan olla mahdollista, että X olisi henkevä kerake, ja se tuottaisi suurta huvia Y-paralle, joka on ikävissään kuin kuningatar. Mutta nyt ei X:n pidä saada edes tietää, mistä kirjeeni hänelle tipahtavat; näet siis, että se on hyvin järkevä hullutus. Sinä, ystäväni, anna siis heittää postiin oheellinen kirje, joka on osoitettu Erään Unen tekijälle V:n kirjapainoon. Mutta niinkuin hyvin ymmärrät, ei se riitä. Tahtoisitko ystävällisesti myös kysyä postissa, onko siellä kirjeitä tohtori R:lle ja lähettää ne sitten minulle. Olen antanut hänelle, sinun apuusi luottaen, tämän kaikkein vähimmän huonoon valoon saattavan osoitteen. Asia on niin viatonta laatua, että voisit pyytää mieheltäsi luvankin siihen. Mutta missään tapauksessa älä mainitse minun nimeäni. Saat sitten sinäkin jotakin palkaksesi. Lähetän sinulle palan järveä, jota puutarhasi kaipaa, niinkuin S:n kalvosimet ja kuuluisan professori G:n kädet.

Kunnioittavat terveiseni a ton très haut seigneur et maître, jos
satut näkemään häntä.

Hyvästi, rakkaani. Luen parhaillaan erästä vanhaa Stendhalin romaania:
L'Amour. Se on kirjoitettu kuin operationiveitsellä.

Marina.»

Rouva de Bella, joka oli uteliaisuudesta tehnyt monta vähemmän järkevää hullutusta, vastasi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan, mutta lupasi suostua, pidättäen kuitenkin itselleen oikeuden lukea nuo kirjeet, ennen kuin lähettäisi ne edelleen. Hän oli ennen kaikkea omantunnontarkka nainen.

Erään Unen tekijä ei antanut kauankaan odottaa vastausta. Hän puolusti siinä enemmän sydämen lämmöllä kuin pontevalla johdonmukaisuudella romaanissaan ilmaisemiaan mielipiteitä kohtalosta ja tahtovan ihmishengen vastustamattomasta voimasta. Hän osoitti, kuinka tapauksissa, joissa ihmisen tahto välttämättä myötävaikuttaa hänen siveellistä omaatuntoaan koskevilla teoilla, tämä tahto jää päätekijäksi ja määrää tapausten kulun; se on olosuhteiden mukaan muutteleva, tuntematon suure, joka määrättyjen luonnonlakien perusteella tehdyissä laskuissa saattaa aina tuloksen epävarmaksi. Hän kielsi edeltäpäin määrätyn ja pakollisesti pahaan suostuvan tahdon toiminnan.

Joutuen tiukalle kysymyksessä, voiko ihminen aina valita hyvän menettämättä tahdonvapautta hän vastasi myöntävästi. Hän sanoi, että ihminen voi aina ammentaa oman sielunsa syvyydestä, sen salaisesta yhteydestä Jumalan kanssa, sysäyksen hyvään; siinä on hänen loppumaton voimansa. Se juuri on nykyaikaisen sielutieteen suuri virhe, ettei se ole tarpeeksi ottanut huomioon näitä sisäisiä tosiasioita, jotka todistavat tuota yhteyttä. Se on inhimillisen vapauden suuri takuu.

Eikö tämä jumalallinen vaikutin, täten siis kieltämättä kaiken inhimillisen toiminnan alkujuuri, nouse luontonsa mukaisesti siveellistä pahaa vastaan ja a priori pidä sitä täydellisesti tarpeettomana? Mystillinen kirjailija koetti osoittaa, ettei voisi antaa fatalistisen teorian nojautua edes jumalalliseen kaikkitietäväisyyteen, sillä nämä ovat kaksi vastakkaista, yhteensopimatonta sanaa, niinkuin aika ja iankaikkisuus, eikä siitä saisi mitään johdetuksi.

Kaikki nämä todistelut esitettiin lapsellisella innolla, joka ehkä voi pelastaa Erään Unen tekijän pedanttisuuden syytöksestä, mutta herätti epäilyn, että hän ei koettanut saada yksistään kirjeenvaihtajaansa vaan myöskin itsensä vakuutetuksi.

Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.

Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit, haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien, jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.

Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.

Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen. Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija, ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä, oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.

Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi. Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»

Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.

Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan, jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo, kuinka hän siihen vastasi.