VI. SHAKKI-OTTELU.
— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.
Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi päästämään valoa ikkunoista.
— Ei, pyydän teitä, myönnättepä sen tai ette, antaa niiden tulla! Tahdotteko olla hyvä ja soittaa? Tuo nappi tuolla oven vieressä, kaksi kertaa. — Niin kristinusko. Enhän minä suinkaan ehdota teille, että kirjoittaisitte kristinuskoa vastaan. Te sanotte, että kaiken lopuksi se on kristinusko, joka on tuonut yhdenvertaisuusaatteen maailmaan. Mitä tarkoitatte sillä? Etteikö ennen kristinuskoa ollut kansanvaltaisia aatteita? Minä tarkoitan, että meidän kirjamme pohtisi yhdenvertaisuusaatetta siinä kohden, missä se on kaikkein luonnottomin, nimittäin poliittisella alalla, ja muiden ennakkoluulojen joukossa sitä, että Kristus olisi tuon raa'an poliittisen yhdenvertaisuuden keksijä. Muuten, kuulkaahan, yhdenvertaisia Jumalan edessä, paljon mahdollista, se on hyvin kaukainen näkökanta, mutta yhdenvertaisia keskenämme, ei ikinä! Pitää totisesti olla kovapäinen ja henkisesti sekä ruumiillisesti sokea, jos väittää, että olemme yhdenvertaisia, keskenämme. Jos jonkin huomaa juuri ensimmäiseksi, niin sehän on ihmisten luontainen eroavaisuus niin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Minun sydämeni esimerkiksi on paljon enemmän Hannibalin ja Scipio Africanuksen sydämen kaltainen kuin jonkin gorillan, mutta silti se ei ole samanlainen kuin heidän, eivätkä kaikki kaunopuhujat vuodelta 89 ja niitä seuraavat kunnianhimoiset kansan imartelijat saa sitä tulemaan siksi. Shakki kuninkaalle!
— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, mikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok'ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!
— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi. Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää, pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.
— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!
— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.
— Ei! Suokaa anteeksi, onhan ihmisissä sentään suuret peruspiirteet, jotka jokainen tunnustaa, yhteisiä ja sen lisäksi vielä paljon salattua samankaltaisuutta. Minä uskon, että ihmiset ovat siveellisesti toistensa kaltaisia enemmän kuin luullaankaan. Ja eikö tämän pitäisi olla lakien tunnustama, eikö se totea oikeaksi yhdenvertaisuusaatetta ja vahvista sen järkevää käytäntöönpanoa? Kansanvaltaisia aatteita oli kyllä ennen kristinuskoakin; voipa sanoa, että kaikki kristinuskon aatteet olivat olemassa jo ennenkin, mutta kristinusko on antanut niille pohjan, ponnen ja ihanteen. Huomatkaa, m ikä ääretön tärkeys siinä pannaan jok’ikiselle sielulle, huomatkaa rakkauden säädöstä ihmisten keskuudessa; ei mikään tee yhdenvertaiseksi niinkuin rakkaus!
— Tuossa puheessanne on vielä paljon nuoruuden intoa, suokaa anteeksi. Puhumattakaan siitä, että nykyaikainen demokratia on kokoonpantu vain ahneudesta ja ylpeydestä eikä suinkaan rakkaudesta, niin sanon teille, että rakkaus päinvastoin on omiaan ylläpitämään erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Sanon sen, että mitä enemmän palvelija rakastaa isäntäänsä, sotilas kenraaliaan, nainen miestään, heikko väkevämpää, pieni suurta, sitä enemmän tätä epätasaisuutta kunnioitetaan. Ahneus ja ylpeys ne juuri koettavat hävittää sen.
— Mutta te otatte huomioon rakkauden vain yhdeltä puolelta, huudahti Silla, — nimittäin alemman puolelta. Koettakaa olettaa sitä toiseltakin puolelta!
— On selvä, että niin teen! Tahdotteko sanoa, että Jumala rakkaudesta alentui ihmiseksi? Minä en ryhdy keskustelemaan näistä asioista, sanon vain, että kuka rakastaa ja on lisäksi älykäs, hän ei voi eikä saa luopua siitä yhteiskunnallisesta toimesta, joka hänelle kuuluu. Sanon vain, että jos teidän uskontonne kehoittaa kunnioittamaan ihmisten lainluomia eroavaisuuksia, niin sitä enemmän täytyisi sen kunnioittaa niitä eroavaisuuksia, jotka kantavat korkeamman tahdon leimaa. Teidän lähimmäisenrakkaudellanne olisi kokonaan muuta tekemistä kuin leipoilla demokraattisia tasavaltoja ja saarnata yhdenvertaisuutta talonpoikain ja muiden shakkinappulain välillä vain senvuoksi, että kaikki ovat puusta ja asuvat samalla shakkilaudalla. Rakas ystävä, siitä on jo puoli tuntia kun sanoin: shakki kuninkaalle.
— Ei käy päinsä, tässä on hevonen.
Kreivi painoi pörröisen päänsä shakkilaudan ylitse.
— Niin, sanoi hän. — Eihän tässä oikein näekään. Katsokaahan, tuliko kukaan. Ei, ei, en tahdo, että te vaivaudutte.
Kreivi nousi ja soitti itse.
— Suokaa anteeksi, sanoi Silla, — mutta on välttämätöntä, että teen teille erään kysymyksen.
— Tehkää vain.
— Teidän mielipiteenne mukaan olisi siis syntyperäkin niitä erilaisuuksia, joita on kunnioitettava?
— Se on selvä, pahus soikoon. Lahjoitan teille sadoittain nykyaikaisia aatelismies-pahasia yhdestä rovosta parin, mutta ettekö ymmärrä, että yksilöiden erilaisuus luo perheiden erilaisuuden, että vanhat suvut, jotka ovat syntyneet mahtavasta sysäyksestä ja seisoneet kautta vuosisatojen korkealla, ovat jonkinlaisia korkeampia olentoja, elävät neljä-, viisi-, kuusisataa vuotta, omistavat tavallista suuremman voiman ja kykenevät säilyttämään kauemmin hyviä tapoja keskuudessaan, asettamaan isänmaan edun ohimenevän miespolven edun yläpuolelle, saavuttamaan harvinaisen pitkäaikaisen kokemuksen valtion asioissa ja olemaan johtajina ja esimerkkinä kansalle.
— Soititteko, herra kreivi? kysyi sisään astuva kamaripalvelija.
— Kuka pahus on käskenyt teitä sulkemaan ikkunat ja luukut tuolla tapaa?
— En ole niitä sulkenut; sen teki varmastikin neiti Fanny.
Kreivi iski nyrkkinsä pöytään.
— Missä tuo neiti Fanny on?
— Luulen hänen olevan pihalla.
— Ja mitä hän siellä tekee?
Kamaripalvelija epäröi hetkisen.
— En tiedä, sanoi hän sitten.
Kreivi nousi, meni ikkunan luokse, avasi sen kiivaasti ja katsoi alas murahtaen jotakin Piemontin murteella ja sanoi sitten kamaripalvelijalle:
— Tulkoot molemmat tänne.
Kamaripalvelija kumarsi.
— Aa, te ette tietänyt! huudahti kreivi.
Tämä meni nolona tiehensä.
— Ihme kyllä, sanoi kreivi. — Tuo tohtorin-aasi pyörii sisarentyttäreni kamarineidin ympärillä kuin kyyhkynen kuhertelemassa puutarhassa!
Minuutin perästä tohtori astui tulipunaisena sisään huudahtaen: — Mikä sattuma, mikä sattuma, saavun juuri parahiksi pieneen otteluun…
— Fannyn kanssa, keskeytti kreivi.
Tohtoria nauratti kovin, kun kreivi suvaitsi olla leikkisä. Mutta kreivi näytti kaikkea muuta kuin leikkisän näköiseltä, ja tohtorin nauru hiljeni hiljenemistään. Lopuksi hän sanoi, ettei neiti Fanny voinut tulla ylös, koska hänen emäntänsä kutsui häntä.
— Minä luovutan paikkani tohtorille, sanoi Silla nousten. Tohtori vastusti, hänelle riitti seisoa ja katsella, hän ei tahtonut pelata, kreivillä ei voinut olla mitään huvia pelata hänen kanssaan. Mutta Silla ei hellittänyt; hän pelkäsi, että tulossa oli kohtaus, eikä välittänyt jäädä sen katselijaksi.
— Tulen myöhemmin takaisin jatkamaan peliä, sanoi hän.
Hänen mentyään Fanny pisti päänsä ovesta kysyen äreänä:
— Mitä käskette?
— Että astutte sisään.
Fanny raotti enemmän ovea, mutta pysyi itse paikallaan.
— Astukaa sisään! ärjäisi kreivi.
Fanny otti askeleen eteenpäin.
— Ja ettette tunkeudu availemaan ja sulkemaan ikkunaluukkuja minun huoneissani! Ja myöskin, ettette hukkaa niin paljon aikaa puutarhassa, missä teillä ei ole mitään tekemistä.
Tohtori-parka oli kuin tulisilla hiilillä; hän painoi nenänsä kuninkaan ja kuningattaren väliin tuijottaen viholliskuninkaan etenevää talonpoikaa.
— Markiisitar… alkoi Fanny taisteluvalmiilla äänellä ja kierrellen oven käsiripaa.
— Pyytäkää markiisitarta tulemaan tänne, keskeytti hänet kreivi.
Fanny meni tiehensä mutisten ja ovia paiskellen.
— Hupsu! sanoi kreivi, vetäen kuningattarensa vastapuolueen juoksijan toisesta ruudusta, jonne hän oli sen huomaamattaan muuttanut, näkemättä, että hevonen sitä uhkasi.
Hän teki toisen vedon ja lisäsi:
— Eikö teidänkin mielestänne, tohtori?
— Ehkä hiukan kevytjalkainen, niinpä niin, vastasi tohtori raukkamaisesti ja työnsi talonpojan pari askelta eteenpäin, niin että se uhkasi viholliskuninkaan talonpoikaa.
— Pankaa tarkasti mieleenne, rakas tohtori, sanoi kreivi, — ettette sotkeudu pelaamaan palvelijoiden kanssa, kun pelaatte minun talossani; teille ei koituisi siitä mitään hyötyä.
Tohtori antoi hevosensa tehdä huikean hyppäyksen.
— Mitä nyt teette? sanoi kreivi.
Tämä iski päätään kädellään, vetäisi takaisin hevosensa ja sanoi olevansa suorastaan sekaisin kovasta kuumuudesta; hän oli lähtenyt kotoaan jo kello 11 ja tehnyt neljä, viisi sairaskäyntiä auringon paahteessa.
— Oh! huudahti kreivi säpsähtäen ja katsoen kelloansa. — Ja minä kun unohdin kokonaan. Minunhan täytyy mennä eräitä ystäviäni vastaan.
Tohtori ei voinut uskoa, että tuo kiusallinen peli todellakin keskeytyisi.
— Jättäkäämme, jättäkäämme se, sanoi hän, — tulen joskus toiste.
Fanny palasi.
— Markiisitar haluaa tietää, sanoi kamarineitsyt, — mitä herra kreivi haluaa.
— Sanokaa hänelle, että pyydän häntä lopettamaan pelin tohtorin kanssa.
— Oo, herran nimessä! huudahti tohtori, — älkää suinkaan häiritkö häntä minun vuokseni!
— Menkää, sanoi kreivi.
Tohtorin silmät kiiluivat yksin jäätyään.
— Ahaa, etten sotkeutuisi pelaamaan palvelijain kanssa! sanoi hän itsekseen ja käsiään hykerrellen. — Pidä hyvänäsi!
Hiukan ennen hän oli saanut Fannyn lupaamaan, että tämä tulisi tänä yönä, heti keskiyön jälkeen, kappelin luokse, yksinäiselle paikalle järven rannalla, ei kaukana palatsista. Hän tunsi itsensä levottoman onnelliseksi ja lähti kiertämään salia etsien peiliä, josta näkisi onnellisen naamansa onnitellakseen itseään. Mutta minkäänlaista peiliä ei näkynyt, vain avatusta ikkunalasista hän voi nähdä rakastuneen muotonsa. Tohtori katsoi sitten alas pihalle, jossa kreivi oli nähnyt hänet keskustelemassa Fannyn kanssa, ja murisi:
— Kirottu ikkuna.
Siinä samassa kreivi kulki pihan poikki ja lähti sitten rohkeasti kiipeämään ylös auringon paahtamia kiviportaita suurten sypressien liikkumattomien varjojen ja välkkyvien viinilehtojen lävitse, missä etelätuuli humisten liikuskeli. Tohtori katsoi hetken hänen peräänsä ja kun oli aivan varma asiastaan, puikahti kiireesti tiehensä Fannya etsimään.
Sillävälin valkean kuningattaren ja mustan kuninkaan sotilaat seisoivat vinoittain liikkumattomina vastatusten, ihmetellen kovasti, oliko tullut rauha vai aselepo vaiko vain sotaneuvottelu. Ei kukaan koko leirissä tietänyt mitään. Kuiskailtiin niin mustien kuin valkeidenkin joukossa, että sotaa oli käyty huonosti, ilman ryhtiä, että sotaväen toiminta oli alistettu vaihtelevan ja monimutkaisen diplomatian alle, johon eri tarkoitusperiä silmälläpitäen ottivat osaa perätysten useat eri vallat. Ja todellakin, tuo oli kuin leikkisota, jota tuulet leikkivät pienen järven pinnalla, tuskin koskettaen sitä ja antaen tummien läiskien juoksennella sen aalloilla, sillä välin kuin oikea sota riehui ylhäällä, vuorten huippujen yläpuolella suurten, salaperäisten, vihamielisten pilvien välissä.
— Tässä olen, sanoi Silla astuen sisään, mutta pysähtyi samassa.
Kuinka ihmeessä täällä ei ollut enää ketään? Hän läheni shakkipöytää. Peli ei näyttänyt olevan lopussa, kaikkea muuta; sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt, ei oltu tehty kuin kaksi vetoa. Hän katsahti ympärilleen ja nähtyään tohtorin hatun ja kävelykepin eräällä tuolilla, otaksui tämän ainakin piakkoin palaavan ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan.
Hän muisteli kreivin sanoja poliittisesta tasa-arvoisuudesta ja syntyperän etuoikeuksista. Hänen silmiinsä kohosi kuin sumea pilvi. Totta puhuen, hän ei ollut erikoisesti syventynyt näihin asioihin, mutta yliopistossa ja jälkeenkin päin häntä oli ruokittu aivan päinvastaisilla aatteilla; hän oli hengittänyt nykyaikaisen yhteiskunnan jäntevää, kansanvaltaista ilmaa eikä voinut käsittää, miten tasavaltalainen niinkuin kreivi voisi omaksua tuollaisia mielipiteitä. Nyt hän ymmärsi muutamia kreivin lauselmia ja puheita, joiden ajatuksesta hän ei ensi hetkessä ollut päässyt selville; ja hän nuhteli itseään, että liian ajattelemattomasti oli ruvennut tämän kumppaniksi.
Kun kreivi oli ilmaissut hänelle teoksen sisällön, jonka hän aikoi uskoa Sillan toimeksi ja jolle hän ehdotti nimeä: »Positiivisen politiikan aatteet», niin Silla oli kyllä lausunut julki mielipiteensä tasavallasta ja kuningasvallasta, mutta ei ohut tullut ajatelleeksi tätä toista erimielisyyttä. Kreivi oli ottanut huomioon hänen lausuntonsa ja selittänyt, ettei ikinä, ei missään tapauksessa, pyytäisi häntä uhraamaan omia mielipiteitään ja että keskustellen asiasta yleisemmin ja positiivisilla perusaatteilla he olisivat ehkä päässeet yksimielisyyteen helpommin kuin luulisikaan; joka tapauksessa he keskustelisivat ensin kaikesta. Ja he olivat käyneet viipymättä työhön, esittäen ensin nopeasti tieteen eri vaiheet kreikkalaisista lähtien. Mutta nyt Silla tunsi heidän eteensä avautuvan paljon suuremman erimielisyyden. Mitä oli tehtävä? Ryhtyäkö mielipiteiden vaihtoon kysymyksessä, jossa puutteellisten opintojen vuoksi voisi jäädä alakynteen? Siinä oli suuri vaara. Ja taas toiselta puolen, mikä ylpeys ja rohkeus kreivin sanoissa, mikä jokapäiväisten mielipiteiden ja ihmisjoukkojen halveksiminen! Olisi ollut nöyryyttävää peräytyä taistelematta, yhtyä enemmistöön ja jättää tuo mies yksin kaikkia vastaan. Ei, oli seisottava etunenässä hänen kanssaan eikä intohimojen ja kansanvaltaisten ennakkoluulojen puolella! Oli kohotettava korkealle yhdenvertaisuusaatteen suuruus ja jalous uskonnollisen hengen valossa, jonka sitten tuli korkean veljeysihanteen mukaan säännöstää sen täytäntöönpano. Oli tunnustettava rehellisesti nykyisen demokratian erehdykset, vääryydet, sokeus ja sietämättömät vaatimukset, mutta oli myöskin taisteltava, taisteltava ennen kaikkea aateliston ylpeyttä ja syntyperän oikeuksia vastaan. Tämä viimeinen ajatus alkoi kuumentaa Sillan verta, ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin työntäen tulta ja ylpeitä sanoja, jotka eivät kohdistuneet kreiviin.
Ei! Vähitellen, huomaamattaan hän kuvitteli itsensä donna Marinaa vastapäätä, näki hänen kulkevan ylpeän välinpitämättömänä ohitse, sitäkin purevampana, mitä sirompi ja hennompi hänen olentonsa oli noine kylmine silmineen, jotka iskivät kipinöitä kohdatessaan kreivin katseen. Häneen Silla kohdisti ajatuksissaan kaunopuheisuutensa. Hän ei ollut puhunut kolmea sanaa kahteenkymmeneen päivään; puhumattakin hän oli antanut Sillan ymmärtää, ettei pitänyt tätä kohteliaisuuden eikä huomion arvoisena. Ainakin Silla näin uskoi, ja jo ensimmäisistä päivistä lähtien hän oli muovaillut oman käytöksensä tämän ajatuksen mukaan, pannen ylpeyden ylpeyttä vastaan; kuitenkin hän kärsi siitä, tuntien samalla jonkinlaista katkeraa nautintoa, joka pusersi hänen sydäntään donna Marinan läheisyydessä. Ja nyt tuntui hänestä, että heidän tiensä yhtyisivät hetkeksi, että hän pysähdyttäisi tämän ja kysyisi häneltä, mitä kummaa hän ajatteli…
— No, tohtori, sanoi ääni hänen takanaan.
Silla kääntyi äkkiä. Se oli todellakin hän, donna Marina, istumassa shakkilaudan ääressä.
— Minä otan mustat, sanoi hän katsellen tarkkaavana shakkinappuloita.
Hän oli tullut hiljaa kuin hengetär, tai ehkä Silla oli vaipunut ajatuksiinsa!
Tämä ei liikahtanutkaan.
— Tohtori! sanoi Marina hämmästyneenä, kohotti päänsä ja näki Sillan.
Hän rypisti hieman kulmakarvojaan, kääntyi katselemaan tarkkaavasti shakkinappuloita ja sanoi jääkylmällä äänellä:
— Missä tohtori on?
— En tiedä, neiti.
— Sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja, lisäsi hän hiljaa Sillaan katsomatta. Tämä ei ollut kuulevinaan, nousi ikkunan luota ja lähti menemään hänen taitseen ulos. Marina ei nostanut päätään, mutta kun Silla ehti ovelle, sanoi hän samalla äänellä:
— Pyydän teitä, sulkekaa hiukan ikkunaluukkuja.
Silla kääntyi hiljaa takaisin, kiirehtimättä, sulki luukut ja lähti taas ovelle päin.
— Osaatteko pelata? kysyi donna Marina.
Silla pysähtyi hämmästyneenä.
Marina oli lopultakin kohottanut päänsä, mutta nyt oli huoneessa pimeä, eikä Silla voinut nähdä hänen ilmettään. Ääni kaikui kuitenkin kylmän välinpitämättömänä. Silla kumarsi.
Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän», vaan »sallin».
Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta ei voinut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina.
Silla otti tyhjän tuolin.
— Pelkään voittaa, neiti, vastasi hän.
Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät yhdessä huulten kanssa:
— Minkä tähden pelkäätte voittaa?
— Sentähden, etten osaa tehdä itseäni ala-arvoisemmaksi kuin olen.
Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:
— Minä aloitan.
Hän ojensi kätensä ja antoi sen riippua hetken nappuloiden päällä.
Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen, peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.
— Luuletteko todellakin, ettette ole ala-arvoisempi? sanoi hän.
— En tiedä, kuinka te pelaatte, vastasi Silla tehden vedon juoksijallaan.
Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen juoksijaa ja sanoi:
— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.
Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki uudelleen hiljaa oven.
— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?
— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden tahdotte, että hyökkäisin?
— Sentähden, että silloin lopettaisin pikemmin.
— Se riippuu asianhaaroista.
— Koettakaapa, sanoi Marina.
Silla painoi päänsä keskitetyn tarkkaavaisesti shakkilaudan ylitse.
Donna Marina teki kärsimättömän liikkeen ja hypähti pystyyn.
— On turhaa, että mietitte noin, sanoi hän, — vakuutan teille, ettette voita. Ette voita, kertasi hän, — sekoittaen käsillään nappulat ja kaataen ne. — Minä en ole pelannut teitä vastaan muuta kuin tämän pelin, enkä ole pelaava toista.
— Sen parempi teille.
— Oh, ei parempi eikä pahempi.
— Niin, sehän on selvää, te ette ole täällä pelaamassa minua vastaan, jatkoi hän ivallisella äänellä, — te olette täällä tekemässä syviä tutkielmia kreivi Cesaren kanssa, eikö totta? Minkälaisia nuo tutkielmat ovat?
Silla nautti nähdessään hänen kiihoittuvan. Se oli jo voitto.
— Eivät ollenkaan mielenkiintoisia teille, neiti, vastasi hän.
Marina jäi hetken mietteisiinsä, sitten hän istahti uudelleen.
Mitä epäilyjä, mitä sovinnon aikeita mahtoikaan risteillä hänen päässään? Hän tarttui molemmin käsin pieneen kultaristiin, joka riippui hänen paljaalla kaulallaan, ja leikki sen kanssa painaen päänsä alas ja paljastaen hiukan pyöreitä käsivarsiaan.
— Ne ovat siis hyvin alhaisia nuo tutkielmat? sanoi hän.
— Ei suinkaan.
— Ahaa, te ajattelette siis, että ne ovat liian korkeita minulle?
— En ole sanonut sitä.
— Katsotaanpa! Matematiikkaa?
— Ei.
— Metafysiikkaa?
— Ei.
— Salatieteitä ehkä? Kreivissä onkin jotakin noitamaista, eikö teistäkin, herra… herra… Mikä teidän nimenne olikaan?
— Silla.
— Eikö teistäkin, herra Silla?
— Ei, neiti.
— Te olette hyvin päättäväinen.
Seurasi hetken äänettömyys. Kreivin ja vieraiden ääniä kuului portailta.
Silla nousi.
— Odottakaa hetkinen, sanoi Marina äkkiä. — En siedä sfinksejä edessäni. Mitä te kirjoitatte? Te ja enoni.
— Erästä ikävää kirjaa.
— Ymmärrän, mutta mitä se käsittelee?
— Poliittista tiedettä.
— Oletteko valtiomies?
— Jotakin vähän parempaa, olen taiteilija.
— Laulajako?
— Markiisitar laskee leikkiä.
— Ja te olette hyvin ylpeä.
— Ehkä.
— Ja millä oikeudella?
Sanoessaan nämä sanat Marina hymyili arvoituksellista hymyä, jonka myrkkyä Silla ei keksinyt.
— Vastustajan.
— Oo! huudahti Marina ja vihan liekki leimahti hänen silmissään.
Kumpikin ajatteli tällä hetkellä jotakin edeltäpäin määrättyä kahletta, joka yhdisti heidän tulevat kohtalonsa, vaikkakin ehkä vastustajina ja vihollisina.
— On siis totta, että te pelaatte täällä palatsissa toistakin peliä, sanoi Marina puoliääneen.
— Minä? vastasi Silta hämmästyen. — En ymmärrä, mitä tarkoitatte.
— Ymmärrätte vallan hyvin! Mutta te pelaatte varovasti, salamyhkää, ette ole vielä liikuttanut kuningatarta. Teidän kurja ylpeytenne! Ja te puhutte vastustustoimista! Ette tunne minua. Minulle on kirjoitettu jokin aika sitten, että olen ylpeä, että tahtoisin elää jossakin helmi-emo-tähdessä ja ettei tässä poroporvarillisessa planeetassa, tässä likaisessa, huonomaineisessa tähdessä ole paikkaa minulle, mihin astua jalallanikaan. Tahdon vastata, että olen löytänyt paikan ja…
— Kas tässä sisarentyttäreni, sanoi kreivi astuen sisään muutamien vieraiden kanssa.
Silla ei liikahtanut. Hän tuijotti Marinaa silmät selällään. Hänen kirjeenvaihtotoverinsa, Cecilia, oli Marina!
— Herra Corrado Silla, hyvä ystäväni, lisäsi kreivi, — jonka pää näyttää yhä vielä olevan täynnä shakkia.