VII. KESKUSTELUA.
Sinä päivänä pyydettiin piloilla Palma Vecchion venezialaista aatelisnaista astumaan ulos kehyksestään ja istuutumaan päivällispöytään. Kaunis nainen vastasi tavanmukaisella hymyllään. Vaikkakin juhlapöydässä hopeat, kristallit ja kukkaset välkkyivät, se ei kyennyt houkuttelemaan häntä, joka oli kasvanut Itämaiden loiston keskellä. Ja kuinka kurja olikaan tuo ihailijaparvi tuossa hänen jaloissaan! Se, joka pyysi häntä astumaan alas, oli Ritariston komendööri Finotti, Parlamentin jäsen, kuudennellakymmenellä, silmät tulta ja loput tuhkaa. Siellä oli komendööri Vezzakin, kaunokirjallinen oppinut, ehdokas Senaattiin ja Korkeimman Opetuksen Neuvostoon, pieni, pyöreä, täynnä oppia ja älyä, hyvin rakas monille naisille, mutta ei sille, joka ei ollut teeskentelijä eikä sinisukka ja joka nauroi noille kultasankaisille silmälaseille, tuolle lyhyen lyhyelle, harmaalle metsästyslakille ja kimmoaville kumisotamiehen muodoille. Siellä oli myöskin professori, ritari ja insinööri Ferrieri, jolla oli hermostunut kasvojen ilme, älykäs katse, skeptillinen hymy, aivot ja pääkallo yhtä kiiltävät. Ei edes hänkään voinut houkutella kaunista veneziatarta. Hän itse oli XVI:n ja toinen XIX:n vuosisadan lapsi. Ferrieri oli syntynyt taiteilijan ja runoilijan merkeissä, mutta oli siirtynyt mekaniikan alalle. Siellä oli myös nuori asianajaja Bianchi, hienosti puettu, kaino nuorukainen, hämillään kuin vastanainut nainen, kauttaaltaan vielä kotilieden lämmittämä. Hänellekin hymyili välinpitämättömänä tuo kokenut nainen. Muita uusia muotoja siellä ei ollut, ellei sellaiseksi voisi lukea tohtorin ikävännäköistä olentoa, joka oli pujahtanut kutsumatta päivällispöytään.
Nuo vieraat oli tuonut palatsiin pieni, yksinäinen, poppelipuiden välitse juokseva jokipahanen, joka virtasi järven läntiseltä puolelta. Muutamat Milanon kapitalistit olivat antaneet professori Ferrierin toimeksi lähteä katsomaan, millainen johtovoima oli tuossa järvessä, ja tutkimaan olisiko se riittävä suurta paperitehdasta varten. Professorin tuli tehdä ylimalkainen luonnos, tunnustella R…n viranomaisten mielipidettä tarvittavan tienosan rakentamista varten ja saada ehkä se luovutetuksi ilman maksua jostakin kunnalliskassasta. Hän oli erittäin kuuluisa insinööri, pari sanaa hänen allekirjoittaminaan olisi saanut ihmiset kilpailemaan osakkeista. Hän oli tuonut mukanaan sisarensa pojan, nuoren asianajajan, asian laillisen puolen hoitoa varten. Poliittinen komendööri ja kaunokirjallinen komendööri olivat lähteneet mukaan. He olivat kreivi Cesaren ja insinöörin vanhoja ystäviä ja täyttivät nyt jo vuonna 1859 antamansa lupauksen tulla käymään palatsiin.
Päivällinen oli erinomainen ja runsaasti henkevyydellä höystetty. Parlamentin jäsenen tunnuslauseet vaihtelivat kirjallisuusmiehen pilapuheiden ja insinööriprofessorin purevien epigrammien kanssa. Kreivin mahtava ääni peitti usein kaikki muut äänet, kristallien, veitsien, kahvelien ja lusikkain helinän, astioiden kalinan ja kaiken muun. Nuori asianajaja pysyi vaiti, söi vähän, joi vettä ja katseli Marinaa. Steinegge ja tohtori kuiskailivat keskenään vaihtaen jonkin harvan sanan Sillan kanssa. Tämä oli hajamielinen ja omiin mietteisiinsä vaipunut eikä usein edes vastannutkaan heille tai vastasi aivan päin seiniä.
Myöskin Marina oli vaitelias.
Molemmat komendöörit, hänen naapurinsa, etsivät apua luonnolta, taiteelta, taivaalta ja maalta saadakseen hänet puhumaan, mutta heidän ei onnistunut houkutella hänen suustaan muuta kuin harvoja, yksitavuisia sanoja. Kuitenkaan ei hänen ilmeensä eikä katse, joka ei koskaan kääntynyt Sillaan, ilmaissut minkäänlaista levottomuutta. Komendööri Vezza, joka tahtoi tietää kaikki, teki viimeisen yrityksensä ja kysyi häneltä, tunsiko hän viimeistä muotiin tullutta reikäompelua, jota kaikki Milanossa opettelivat. Marina vastasi tukahdetusti huudahtaen hämmästyksensä ja halveksumisensa joka hämmensi siinä määrin oppineen miehen, että tämä heti heittäytyi suinpäin keskusteluun toisten kanssa. Puhuttiin uudesta paperitehtaasta. Insinööri kehui uusia koneita, jotka tuotaisiin paperimassan tekoa ja käyttämistä varten. Steinegge lausui ihmetyksensä, että paperimassa oli Italiassa vielä uutuus. Sen käyttö oli levinnyt erittäin laajalle Saksissa. Vezza huomautti, että Italiassa käytettiin paperimassan osakkeita ja rääsyosakkeita, selitellen sitten makean karvain sanoin tuota teollisuus-saksalaisuutta, hänen mielestään yhtä moitittavaa kuin kirjallinen saksalaisuus. Keskustelu kävi heti vilkkaaksi. Finotti asettui Vezzan puolelle, insinööri oli heitä vastassa. Steinegge, tulipunaisena, kuohui kiukkua ja joi Sassellaa ja Baroloa haavoitettuna kansallisessa itserakkaudessaan.
— Tuo on parasta italialaista runoutta, eikö totta, sanoi hänelle nauraen insinööri.
Steinegge risti kätensä, huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohden mitään puhumatta, niinkuin joku vanha, haltioitunut serafiimi.
— Hyvin sanottu, herra Steinegge, bravo, huusi valtiopäivämies. — Cesare, kohta saapuu, eikö totta, R…n maistraatti keskustelemaan Ferrierin kanssa. Ne pitää panna täyteen tätä Baroloa. Olkoot sitten nuo herrat kuinka raakoja tahansa, ystävämme pistelee heidät poskeensa yhden toisensa perästä.
— Ohoh, et tunne heitä, vastasi kreivi. — He tulevat juomaan minun viinini ja professorin selitykset, kehuvat kaikkea, mutta eivät päätä mitään. Ne ovat sellaista väkeä, että mitä enemmän heitä silittelet, sitä vähemmän he luottavat sinuun, eivätkä siinä kovin väärässä olekaan.
— Aa! Sillä tavalla! Mutta eihän professori tuo heille mitään lahjaa, ja onneksi hänellä on niin epäkreikkalainen profiili kuin suinkin! Eikö teistäkin, markiisitar?
Marina vastasi kuivasti, ettei hän harrastanut kreikkaa.
— Ja siitä on jo neljäkymmentä vuotta, kun hänkin on unohtamassa, että on joskus sitä harrastanut ja silloinkin huonosti, sanoi professori. — Älkää kuunnelko häntä. Muuten, en ole kreikkalainen, mutta minulla on sopimus taskussa. Kaksisataaviisikymmentä työmiestä, tusina teknikkoja ja hallintovirkamiehiä, ja esimerkki ennen kaikkea! Jos tietäisitte, kuinka monta tehdasta tuolla vedellä käytetään! Sitten tulee välttämättömäksi hankkia rautatie.
— Tavallinen todiste, kuiskasi komendööri Vezza.
— Lyhyesti sanoen, R…n maistraatin täytyy heittää syliini tie, maa-alue ja kaupunkinsa kunniakirja.
— Tuulentupia. Aa, forellia, salmo pharius, joesta! Nämä sinä varmasti pilaat paperillasi.
Tämän sanottuaan komendööri Vezza alkoi erittäin vilkkaan keskustelun kreivin, insinöörin ja Steineggen kanssa eri maiden forelleista, verkoista, ongista ja kalanviljelyksestä. Tällä välin poliitikko keksi keinon ryhtyä naapurinsa tohtorin kanssa läheisempään keskusteluun Corrado Sillasta keräten nautinnolla kaikki pahat puheet, jotka kulkivat nuoren miehen syntyperästä. Kun hän voi koskettaa sormellaan tuonlajista inhimillistä heikkoutta, odottamatonta, outoa puritaanin heikkoutta, niin hän oli onnellinen.
— Vai niin, sanoi komendööri Vezza, — joen forelleille pannaan siis onkeen kärpänen… tai kastemato…
— Tai saksalainen runoilija, kuiskasi insinööri.
— Ei, kuka niitä söisi? Eivät edes insinööritkään; mutta järviseutujen pormestareja onkiessa pannaan koukkuun joku yliopistollinen kuuluisuus hyviin ehdotuksiin käärittynä…
Tässä komendööri veti kiireesti käden suulleen, sillä R…n pormestari ynnä maistraatti astuivat sisään kamaripalvelijan ilmoittamina.
Yleistä liikettä, tuolien kolinaa, juhlallisia esittelyjä, äänettömyyttä, lasien kilinää, kommendööri Vezzan kaunopuhelias malja R…n kunnan tulevalle kukoistukselle, joka kunta oli tässä niin arvokkaasti ja viisaasti edustettuna. Pormestari ja maistraatti katselivat häntä kuin uneksien, epämääräisen levottomina, kuin se, joka kuulee itseään ylistettävän ylen määrin, eikä tiedä miksi ja pelkää joutuneensa johonkin sotkuun. Sitten kaikki nousivat pöydästä. Kreivi, insinööri, asianajaja ja maistraatti lähtivät neuvottelemaan yhdessä.
Komendööri Finotti tarjosi käsivartensa Marinalle kuiskaten hänelle muutaman sanan ranskaksi ja hymyillen nähtävästi viranomaisille, joista lähti vastenmielinen pulkkakankaan haju, ja hengitti helpotuksesta astuessaan ulos tuosta kuumuudesta pylväskuistikon viileään varjoon, jonne pihalta nousi kukkivan rhynchospermumin suloinen tuoksu. Järvi palatsin edustalla vaikeni, ollen suurimmaksi osaksi varjossa. Vuoret ja vesi, johon ne kuvastuivat, olivat kuin kullatut. Läntinen taivas loisti kirkkaana. Idässä Alpe dei Fiori kohotti punaisena leimuavan huippunsa synkkää myrskyä ennustavaa taivasta kohden.
— Ihanaa! huudahti komendööri Finotti nojautuen kaiteeseen, — ihanaa, mutta liian autiota. Kuinka aikanne kuluu tässä erakkomajassa, markiisitar?
— Se ei kulu ollenkaan, vastasi Marina.
— Mutta täällä kai on läheisyydessä edes joku pesty ja kammattu ihmisolento, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.
— On yksi, maalattu.
Hän osoitti tohtoria, joka seisoi pylväskuistin portailla kuunnellen suu auki Vezzan ja Steineggen erittäin vilkasta keskustelua. Silla pysytteli syrjässä katsellen pihan suihkulähdettä.
— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita. Nytkin, minusta näyttää…lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään vastaamatta.
— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.
— En tiedä.
— Minä kuitenkin kadehdin häntä.
— Minkä tähden?
— Elää näin lähellä teitä!
— Voi olla hyvinkin vähän miellyttävää, ellei ole minuun makuuni, sanoi Marina äänellä ja eleellä, joka ilmaisi hänen haluavan lopettaa keskustelun.
— Vezza! huusi Finotti ääneen. — Kuinka voit seisoa ja puhua forelleista naisen läheisyydessä, sillä puhutpa forelleista tai kravuista, näen sen päältäsikin. Huomaan, että teet hyvin huonon vaikutuksen kohteliaaseen ystävääni tohtoriin.
Kohtelias ystävä purki sisältään tulvan vastaväitteitä.
— Markiisitar, sanoi Vezza lähestyen, — kuulkaa, kuinka palkitaan ystävän epäitsekkyys, joka jättää toiselle etusijan!
— Oliko se sitten teillä? kysyi Marina hymyillen omaa hymyään, ja odottamatta vastausta kääntyi hän Steineggeen päin:
— Kolme tuolia, sanoi hän.
Pylväskuistikolla oli viisi henkeä eikä yhtään ainoata tuolia.
— Kun nainen käskee, vastasi Steinegge hetken äänettömyyden jälkeen, — niin voi ratsuväen kapteeni tuoda niitä kolmekymmentäkin.
Komendööri Finotti tarkasteli Sillaa. Tämä oli kalpea ja katseli Marinaa vihan liekki silmissään, niin että tuota käytännöllisen psykologian harrastajaa alkoi hiukan epäilyttää.
— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin, asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat mieluummin jäädä tänne.
— Me sanomme jo ehkä hyvästi, sanoi eräs maistraatinjäsen.
— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori…
Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.
— Nyt panemme karhut tanssimaan, kuiskasi Finotti donna Marinalle.
Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli. Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin. Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia, ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia, sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.
Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan. Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja hangaten käsiään polviinsa.
— Kylläpä maailma on tullut teräväksi! sanoi vanhempi heistä.
— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä hiukan höylää.
— Niin, rikas kunta! sanoi Finotti.
— Kyllä, neljä varvikkoa ja jonkun verran ruohikkoa tuolla vastapäätä olevalla kamaralla, jota kaikki käyttävät hyväkseen. Kunhan olemme syöneet ne, tehdäksemme tietä paperitehtaalle, niin tulemme rikkaiksi, mutta nyt… Niinpä niin… Ehkä se on viinin ansio, jota herra kreivi armollisesti on suvainnut tarjota meille, että minusta tuntuu olevan jo aika tulla oikein herroiksi. Se on mainiota viiniä; eihän se vain liene petollista? Mitä te siitä sanotte, herra saksalainen, teidäthän näkee väliin kyttyräselkäisen Cecchinan luona?
— Aa, aa, puhalteli Steinegge ymmärtämättä mitään.
— Ohoh! huudahti Vezza huomaten mustat pilvet, jotka paisuivat itäisellä taivaalla. Myrsky on tulossa.
— Ei, hyvä herra, ei, sanoi maistraatin jäsen, joka oli äsken puhunut.
— Ei nyt, mutta ehkä tulevana yönä.
— Mikä on noiden kallioiden nimi, tuolla ylhäällä, minne aurinko juuri sattuu.
— Me nimitämme niitä Alpe dei Fioriksi. Lapsena olen minäkin käynyt siellä ylhäällä heinän teossa. Olisivat voineet nimittää sitä Paholaisen vuoreksi, se olisi sattunut paremmin.
— Siellä onkin paholaisen kolo, sanoi toinen.
— Mitä, onko siellä paholaisen kolo? sanoi Silla. — Ja miksi sillä on sellainen nimi?
— Hm, en oikein tiedä, pitäisi kysyä vaimoväeltä. Heillä niitä on juttuja kerrottavana.
— Esimerkiksi?
— Esimerkiksi, että tuon kolon kautta pääsee helvettiin kuin tanssien, aivan suoraa päätä, ja että paholaisen mielilapset valitsevat kaikki tuon tien. He sanovat tunteneensa kolme neljä henkilöäkin, jotka ovat sitä tietä menneet.
— Niinkö? sanoi komendööri Finotti. — Antakaapa kuulua.
— En todellakaan nyt muista…
— Tämän seutulaisiako?
— Täältä sekä muualta. En muista.
Tässä kohden arvoisa herra pormestari valitettavasti unohti varovaisen vaitiolonsa.
— Mahdotonta, Pietro, sanoi hän, — mahdotonta ettette muistaisi. Se hullu…
— Aasi! murisi hampaidensa välistä päämiestään vähän kunnioittava maistraatinjäsen.
— Oikein, pormestari! Kertokaapa te! Teidänhän pitää tietää, mitä tietä alamaisenne menevät helvettiin, piru, vieköön! Kertokaa siis! Se kai ei ole mikään virkasalaisuus, toivottavasti?
Pormestari, huomattuaan liian myöhään panneensa jalkansa ansaan, kiertelihe tuolillaan sanoen: — Siitähän on jo kuusisataa vuotta…
— Oh, kuusisataa! Ei edes kuuttakymmentä, sanoi eräs toinen jäsen, joka tähän asti oli pysynyt hiljaa.
— Hyvä, hyvä! Kuusikymmentä tai kuusisataa, vanha tarina joka tapauksessa, muu on yhdentekevää näille herroille.
Pormestari-parka ei enää tietänyt miten puolustautua, ja päästäkseen tuosta painosta hän purki tietonsa ulos yhdellä kertaa.
— Niin, tuo hullu oli vanhan kreivi-vainajan ensimmäinen vaimo täällä palatsissa! Hän oli genualainen, joka nähtävästi oli jonkin verran hairahtunut, ja hänen miehensä oli tuonut hänet tänne ja piti häntä täällä kuin vankilassa. Kreivi itsekin pysyi täällä aina hänen kuolemaansa asti. Ihmiset puhuvat, että paholainen olisi vienyt hänet luokseen tuota tietä.
Pormestarin puhuessa Marina nousi ja käänsi hänelle selkänsä. Hänen virkaveljensä tekivät hänelle merkkejä, että hän vaikenisi. Vezza sanoi umpimähkään:
— Onko tuo tuolla Cesaren vene?
— Ihania aikoja nuo! huudahti Silla sointuvin äänin.
Kaikki, paitsi Marina, katsoivat häneen hämmästyneinä.
— Siveellisen voiman aikoja, jatkoi hän välittämättä hänelle tehdyistä merkeistä. — Orgaanista, siveellistä voimaa! Nyt meillä on kouristuksia, hillittömän intohimon purkauksia, kaikki pohjaltaan itsekkyyttä. Jos nainen pettää, ammutaan hänet tai ajetaan pois. Kostaa ja vapautua, se on tarkoitus. Siihen aikaan oli toisin. Silloin voi löytää jonkun aatelismiehen, joka kykeni hautautumaan syyllisen kanssa erämaahan, rikkoen kaikki siteet maailman kanssa, kunnioituksesta tuota yhtä pyhää, vaikkakin tuskallista sidettä kohtaan.
Marina, selin häneen, repi hermostuneesti lehtiä oikealla kädellään eräästä ristinkukan oksasta.
— Ehkä se olikin julma kosto, sanoi Finotti, — hidas ja laillinen ihmismurha. Mitä te siitä tiedätte?
— En tiedä, mutta en myöskään usko, että kreivi Cesaren isä kykenisi sellaiseen. Ja muuten, meitä innostuttaa ja liikuttaa aina rangaistus; mutta entä rikos? Kuka tämä nainen oli? Kuka voi meille sanoa?…
Donna Marina kääntyi.
— Ja te, sanoi hän vihan murtamin äänin, — kuka te olette? Kuka voi meille edes sanoa teidän oikean nimenne? Se arvataan!
Hän aukaisi rajusti läntiseen siipirakennukseen johtavan oven ja katosi.
Medusa ei olisi paremmin osannut muuttaa tuota miesjoukkoa kiveksi. Silla tunsi, että hänen piti sanoa jotakin, mutta ei tietänyt mitä. Hän tunsi ikäänkuin horjuvansa ankaran iskun huumaamana.
Vihdoin hän pääsi vaivalla selville ajatuksistaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän. — Näen, että minulle on heitetty häväistys vasten kasvoja, mutta en käsitä mikä se on.
Ei sanat, vaan äänenpaino, levitetyt käsivarret ja silmät sanoivat: jos olette ymmärtäneet, niin puhukaa. Komendöörit ja tohtori tekivät äänettömiä vastaväitteitä, osoittaen eleillään, etteivät olleet mitään ymmärtäneet, toiset seisoivat suu auki. Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet mukanaan sanoen: — Nyt tunnette hänet, nyt tunnette.
R…n maistraatti ja tohtori lähtivät heti.
— Kaunis loppukohtaus! sanoi komendööri Vezza ensimmäisen hämmästyksen haihduttua. — Oletko sinä ymmärtänyt?
— Ehen! vastasi Finotti. — Sehän on selvä kuin päivä.
— Kuin hämärä päivä.
— Mitä vielä! Tahdotko kuulla? Tuo nuorukainen, joka on pudonnut palatsiin kuin pilvistä, on ystävämme Cesaren pikkusyntejä. Neitosta se harmittaa mahdottomasti. Nähdä nenänsä alta vietävän sellainen eno, käsitäthän! Olisi kyllä olemassa kaiken pelastukseksi tuo tavallinen järjestely, ja lyön vetoa, että Cesarella onkin tämä ajatus mielessään, mutta… Pariisissa tai Milanossa tai vaikkapa kuussa on varmasti eräs mutta taivahisine sylintereineen ja ihanteellisine housuineen. Olkoon hän sitten vaalea tai tumma tai minkä pirun näköinen ikinä haluat: hän on varmasti olemassa. Siis ei mitään järjestelyjä, vaan ilmi sota! Eikö se ole selvää?
— Et tiedä niin mitään, rakas ystävä. Uskaltaisikohan ottaa sikarin. Komendööri Vezzaa huvitti sytyttää sikarinsa tuhlaten siihen kaikessa hiljaisuudessa puolen tusinaa tulitikkuja. — Niin Minä Pernetti Silla, kaunis nainen, erinomaisen kaunis! On ollut Cesaren ystävä, mutta vain ystävä!… Komendööri puhalsi savukiehkuran, seurasi sitä silmillään ja piirteli kädellään vertauskuvallisia nollia ilmaan.
— Hän oli tyrolilaisen ylioikeusneuvoksen tytär, jatkoi Vezza. — Tiedätkö, että Cesare ajettiin pois Lombardiasta v. 1831. Luulen hänen tahtoneen vapauttaa Italian voidakseen sitten ilman arveluja naida vaalean tyrolittarensa. Tyttö lienee ollut silloin siinä kahdenkymmenenkahden vaiheilla. Isä olisi ennemmin paistanut hänet elävältä kuin antanut vapaamieliselle kreiville. Tyttöparka pysyi lujana aina kaksikymmentäkuusivuotiaaksi asti. Hänen isänsä, oikea susi, taisi purrakin häntä. Vihdoin eräänä kauniina päivänä tyttö taivutti päänsä ja nai erään mädäntyneen itävaltalaisen, epäilyttävän olennon, joka ansaitsi paljon rahaa yrityksillään, mutta hävitti ne myöskin kaikki, meni saksalaisten kanssa tiehensä vuonna 59 ja kuoli luullakseni Leybachissa. Mina ja Cesare eivät nähneet enää milloinkaan toisiaan, mutta he kirjoittivat aina toisilleen; ei kuitenkaan rakkauskirjeitä, herra varjelkoon! Ei ajattelemistakaan Cesaresta! Hän on oikea jansenisti, joka ei mene messuun. Nainen kirjoitti hänelle vain pojastaan, jonka suhteen hän pyysi neuvoja. Hän kuoli vuonna 58, ja kaiken tämän olen kuullut eräältä hänen ystävättäreltään jälkeenpäin. Nyt kysyn minä, onko asia selvä? Kysyn, mitä markiisitar Malombralla on pelättävää, mitkä syyt saivat hänet…
— Kyllä, kyllä, kaikki voi olla totta, s.o. hän ei tunne asioita tältä kannalta. Mutta lopuksi, kuinka puhut syistä ja vaikuttimista noin ihastuttavassa pääkkösessä? Etkö näe, jumala paratkoon, mitkä silmät? Niissä on järkevyyttä ja hulluutta. Omistaa hetken noin ihana ja noin hävytön nainen! Varmasti tulisi hulluksi nautinnosta.
— Pyh! sanoi esteetikko, — hän on liian laiha.
Mutta valtiopäivä mies muodosti tätä sensuroimista vastaan niin oppineen ja tieteellisen kumoustodistelman, ettei sitä voi kertoa taiteellisessa teoksessa.