VI. SELKEÄÄ.
— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?
Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta, harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä. Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama, karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen siellä.
— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta? Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei, kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista. Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole koskaan mitään, joka vaivaa teitä?
Steinegge työnsi yhdellä iskulla keppinsä maahan.
— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin kiintynyt tuohon?
— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. — Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä, se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla oli!
— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En voi tuomita häntä vielä niinkuin te.
Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia kiusallisia ajatuksia.
— Minun tähteni! sanoi hän, — minun tähteni!
Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin asioita.
— Tulkaa, sanoi don Innocenzo liikutettuna, ja tarttuen Steineggen käsivarteen hän vei tämän yksinkertaiselle penkille. — Pysähtykäämme tähän, ajatelkaamme, miettikäämme, mitkä syyt olisivat voineet vaikuttaa tyttäreenne.
Steinegge seisahtui peläten jotakin odottamatonta paljastusta.
— Mitä? sanoi hän.
— Tulkaa, tulkaa, istukaa tähän.
Don Innocenzo ei löytänyt ensimmäistä sanaa, pusersi kiivaasti käsiään ja imi tapansa mukaan yhteenpuristetuin huulin ilmaa.
— Ettekö ole sattunut koskaan huomaamaan, alkoi hän vihdoin, — jotakin huolta, jotakin salaista surua tyttärenne sydämessä?
Steinegge säpsähti.
— Rahahuolia? sanoi hän.
— Ei, ei!
Tuskallinen pelko väänsi miesparan kasvot hänen kysyessään:
— Terveyskö?
— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni…
Don Innocenzo tarttui puhuessaan hänen käteensä.
— … ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on tyttöparan sydämessä.
— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti papin kättä katsoen häneen suu auki.
— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin hyvää ystävää?
Steinegge nyökäytti kiivaasti päätään voimatta puhua.
— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne, eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan. Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan… Ei, sen uskon, ei minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa, kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä, eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö? Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa teille tätä.
— Oh! huudahti Steinegge tukahtuneella äänellä vastustaen.
— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.
Steinegge työnsi hatun niskaansa, risti kätensä pudistaen niitä hermostuneesti ja katsoi taivasta kohti; sitten hän peitti niillä kasvonsa nojaten kyynärpäitään polviaan vastaan.
— Ymmärsin, mumisi hän, — ensimmäisenä iltana… mutta nyt… luulin hänen olevan tyytyväinen.
Don Innocenzo kumartui kuuntelemaan noita epäselviä sanoja.
— Kuinka? kysyi hän ystävällisesti.
— Luulin hänen olevan tyytyväinen, toisti toinen ottamatta käsiään kasvoiltaan. — Nyt rukoilen hänen kanssaan… menen kirkkoonkin… olen antanut anteeksi kaikille, luulin, että se riittäisi.
Pappi oli vähällä heittää käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa: niin, mene rauhaan, sinä raukka, kiusattu, yksinkertainen ja nöyrä, sinulle se riittää! Sinä olet kuin poika, jonka isä lähetti maailmaan työtä tekemään ja joka haavoitettuna, toveriensa vainoamana palaa takaisin isänsä huoneeseen ja itkien kolkuttaa ovelle, mutta palvelijat sulkevat sen hänen edessään kuin arvottomalta. Hänen isänsä on nähnyt ja kuullut kaikki. Pyhä Jumala, etkö sallisi, että tämä ottaisi hänet vastaan ja lohduttaisi häntä? Hän oli sanomaisillaan näin, mutta katsoi pukuaan, puraisi huultaan ja vaikeni painaen sanat kuohuvaan sydämeensä.
Steinegge hypähti yht'äkkiä seisoalleen.
Menkäämme hänen luokseen, ystäväni, sanoi hän, — menkäämme hänen luokseen heti paikalla. Minä teen kaikki; menkäämme heti!
— Ei, ei, ei, vastasi don Innocenzo. — Hän ei suostuisi vastaanottamaan kääntymystänne, joka näin ollen johtuisi vain rakkaudesta häneen, mutta ei vakaumuksesta. Ajatelkaa asiaa, älkääkä puhuko neidille tämänpäiväisestä keskustelustamme. Koska sanotte rukoilevanne, niin rukoilkaa, pyytäkää Jumalalta sanaa sydämeenne, ja jos tämä sana tulee, niin silloin, silloin voitte sanoa tyttärellenne: tiedä, että olen ajatellut, rukoillut ja uskon nyt. — Mutta sitä ennen ei mitenkään. Ja nyt, sallikaa minun muuttua jälleen papiksi ja sanoa teille: olen kokonaan käytettävänänne, puhelkaamme, lukekaamme, keskustelkaamme… ja jos haluatte, parjatkaamme yhdessä pappeja!
Don Innocenzo lisäsi hymyillen nämä sanat nähdessään Steineggen hiukan epävarmana.
— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi, ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista, vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa — Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne — ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, der letzte Trost. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi. Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne, järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani. Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja… voisinko sanoa teille erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin koko teidän teologianne.
Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen jotakin mädäntynyttä.
— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta suu hymyssä.
— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla, jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa, joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni; he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.
Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä kirkasta valoa.
— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin, hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita. Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan. Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen, niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma, vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä äkillisten, sisäisten välähdysten valossa…
— Minulla ei ole tuota kykyä, sanoi Steinegge.
— … nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos: voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko, ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne vastaavat.
— Ooh, sanoi Steinegge kuin anteeksipyytäen.
Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo, kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi hän taas puhettaan.
— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata, koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä; mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä. Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano muuta.
— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte, sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa, kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos, kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä? Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä haluaa…! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!
Hän nosti ristityt kätensä taivasta kohden ja pudisti niitä hermostuneesti.
— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin, kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti: että antaisin anteeksi.
— Ja oletteko antanut?
— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. — En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa minulle ja muillekin… Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen tehnyt mitä olen voinut.
Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä, pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka, tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.
Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.
— Kaunis ilma, sanoi Steinegge, taistellen vielä liikutustaan vastaan.
— Kaunis, vastasi kirkkoherra.
Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti don
Innocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:
— Menkäämme Edithin luokse.
— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää, että päätöksenne on vapaaehtoinen.
Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä kovasti ja lähti kulkemaan.
Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra! Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.
Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää. Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle, pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät, katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi, pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään. Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku, tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä, seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.
Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle, mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.
Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään. Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan: Am Aarensee. Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:
Ach, tief im Herzen da sitzt ihr Weh
Das weiss nur der vielgrüne Wald.
Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi, että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut. Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta? Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä! Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär halunnut nyt tavata häntä.
Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä. Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt tyttärensä salaista sydämen surua.
Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen tyynesti.
— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.
— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.
— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä. — Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi teille?
Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.
Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan; mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut, ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle, tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä, joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi, vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia sitten unohdettuja lauluja.
— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun purskahduksetkin.
— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele, jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan kävelemään? Oletko väsynyt?
— En isä, mutta minne haluat mennä?
— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin aikaan syödään päivällistä?
— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.
— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.
— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin insinöörille.
Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.
— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset kursailunsa ja meni edellä.
Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon aikaa!
Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän korttinne!
— Minun…? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni ottamaan Steineggeä käsivarresta.
Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja? Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen. Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!
— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen jäljelle.
Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa; toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä vierelle.
— Tässä olen.
He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä, mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa, pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso, valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät sinipunaiseksi.
— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.
— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.
— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua, joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan, että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi Johannisbergeriä.
— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni näyttää täältä.
Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.
— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.
— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina elää täällä!
— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.
Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.
— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi hyvin toimeen, eikö totta?
Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä vastaväitteisiin.
— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma pieni talomme.
— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?
Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.
— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.
Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.
— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!
— Miksikä ei, isä?
Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa tai vihansa kuohuessa.
Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:
— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan vedenneidoille.
— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita vesiä ja niittyjä ja metsiä…
— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen kanssa.
Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.
— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa tuoda sisään… sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin ruhtinasta. Eikö niin?
Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja sulki ne sitten uudelleen.
— Ja nyt näen… Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. — Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen pienellä sormellaan, jonka tunnen…
Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.
— Eikö se ollut kaunis näky? sanoi hän.
Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin pohdittu ehdotus.
— Oletko siis väsynyt minuun? sanoi hän, — tahdotko elää yksin?
— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän eläisi minun kanssani?
— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. — Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika herra kirkkoherran luona.
Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta pitkin huonoa tietä.
— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.
— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän sykkien.
— En tiedä, mutta toivon.
— Ja miksikä en voisi etsiä sitä yhdessä teidän kanssanne?
— Siksi, ettet tarvitse sitä, ja siksi, ettemme tahdo.
— Mutta mitä minulla sitten teet, isä?
— Niin, en tiedä vielä.
Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen hänen korvaansa:
— Älkää sanoko liian paljon.
— En voi, vastasi toinen.
Kiesit menivät ohitse.
He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.
— Menkää, sanoi Steinegge kirkkoherralle. — Me odottelemme täällä.
Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät, puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.
— Ah, sanoi Steinegge:
So viel der Mai auch Blumen häuft zu Trost und Augenweide…
Edith keskeytti hänet:
— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?
— Minkä?
Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?
— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään tavalla.
Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin molempiin käsiin.
— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa minkään suhteen täällä sisällä.
Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.
Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi. Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse hänen viereensä.
— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.
— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko, että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?
Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.
— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin, ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.
Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja hymyillen hänelle kostein silmin.
— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi, mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista, aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä, alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten…
Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä ei vastannut, ja jatkoi ääneen:
— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle, jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi? Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt, kuule minua, Edith tyttäreni.
Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen kättään omassaan.
Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.
— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot, Edith, kaikesta tästä?
Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.
— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa. Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.
— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä hymyillen silmiään.
— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.
Edith oli ääneti.
— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.
— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit minulle ensin?
— Hiukan, vain hiukan.
Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.
— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle uudelleen, isä.
— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.
Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen, mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta loistaen huusi:
— Näinkö pian?
Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.
— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt löydätte toisen Edithin.
Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.
— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.
Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan. Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.
— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta? sanoi hän.
Tuskin hän sitä näkikään. Steinegget pysähtyivät.
— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana palatsista?
Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella rannalla.
Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne, antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä, jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.
— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet noista arvottomista ajatuksista.
Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.
Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä hymyillen isälleen.
Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi, kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko oman itsensä inho.
Martta tuli kutsumaan häntä.
— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te tarvitsette!
Edith hymyili.