VII. MALOMBRA.
Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut, tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana. Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät omille teilleen.
— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä rekistereistä, ennenkuin C…n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille, että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita teillä on?
— Minullako?
Kamaripalvelija astui sisään.
— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti paikalla.
— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.
— Mikä ehdotus?
— Emmekö menisi hengittämään hiukan raitista ilmaa?
He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.
— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa, tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?
— Kyllä minusta, vastasi Silla.
— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa. Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?
Silla ojensi hänelle kätensä ja kiitti innokkaasti.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia suosituksia, hän vastasi.
— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo tuolla tekevät?
»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale taustanaan.
Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan viereen.
— Mitä teette?
— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja ojentaen huuliaan.
— Minkä vuoksi? Hautajaisiinko?
— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka, ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri.
— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän. Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai ettekö tule?
— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään. Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!
— Niin, niin, menkään vain, sanoi Vezza.
Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen puhuvan hänelle.
Komendööri kääntyi Sillaan päin.
— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!
— Mutta se on aivan mahdotonta! sanoi Silla.
— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin parantunut! Milloin lääkäri tulee?
— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna, ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.
— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.
— Siinä ollaan, ajatteli kommendööri. — Koko murhenäytelmä tämäkin!
Silla astui sisään sanaakaan sanomatta.
Rico saattoi hänet ylös avaten oven vanhanaikaiseen huoneeseen.
Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.
— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!
Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.
Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot kuolonkalpeat.
Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näki
Marinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.
Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:
— Rico!
Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:
— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.
Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta hän pysyi liikkumattomana.
Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Ja tuo tervehdys tuntui putoavan jäätyneenä kolmannesta taivaasta.
— Onko Vezza puhunut teille? jatkoi hän heti.
— Olisin lähtenyt heti, markiisitar, mutta…
— Tiedän, tiedän.
Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa tarinaa.
— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, — mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.
— Olette siis käsittänyt, että se oli mielen harhaa? sanoi hän.
Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.
— Ja te uskoitte? sanoi hän. — Ja olette tyytyväinen?
Silla ei vastannut.
— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —
Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.
Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.
— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?
Hänen äänessään värisi katkera iva.
— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä uhrauksen tahansa.
— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?
— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi minun kirjoittaa hänelle?
— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata minua.
— Ja riittääkö tämä teille?
— Kuinka hyvä te olette, sanoi Marina puoliääneen.
— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin, mutta hän ei näyttäytynyt.
— Ah, te vihaatte häntä? huudahti Marina salamoivin silmin.
— Minä? En suinkaan.
Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten yht'äkkiä sanoen:
— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla yhdentoista aikaan?
Silla mietti hetken ja vastasi:
— Markiisitar, minunkin puoleltani se oli vain aistiharhaa.
Marina nauroi ääneensä, ja tuo nauru pusersi Sillan sydäntä.
— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu siihen.
— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?
— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.
— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan epäilevän.
Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.
Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:
— Tiedättekö? Se on hävitetty.
Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen, kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä hymyillen.
— Sitä parempi sanoi hän.
Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.
Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten sanojen alle:
»C'est ceci qui fait cela.
2 Mai 1865.
Marquise de Malombra, jadis comtesse Varrega.»
Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa kulmassa hopeainen lilja.
— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli koe.
Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta. Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.
Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta, jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.
Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.
— No? kysyi Vezza.
Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.
— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.
— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.
— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan rauhallinen!
— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs, tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri; sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta. Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon, tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!
Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.
— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh, se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia sairastumisenoireita. Niin se on.
— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen, mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.
— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko…
— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.
Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.
— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa. Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?
Lääkäri katsoi jonkin aikaa Sillaa, ennen kuin vastasi.
— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn, mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?
— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä.
Sanoihan hän itsekin niin.
Ja minä, sanoi lääkäri, — suokaa anteeksi, epäilen sitä.
Toiset katsoivat häneen äänettöminä ja odottaen.
— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko, sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat, eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.
— Teemme parhaamme, vastasi Vezza. — Menettekö nyt Giovannan luokse?
— Menen.
— Ja tapaamme kello viisi.
— Kello viisi.
— Niinpä kyllä, olen kovin iloinen, että silloin olette täällä.
— Minä matkustan kello viisi.
Komendööri ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
— Mihin aikaan viimeinen juna lähtee Milanoon?
— Puoli kymmenen.
— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo päivälliset sujuvat.
Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat työskennellä.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin? Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan, viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina. Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt pysyivät piilossa.
Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny, kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan, toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa, jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan, osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.
Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan astuneen näyttämölle.
Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.
Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä, vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset, kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta, vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.
— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.
Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa väriloistoa.
— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän kauhistuen kuin hämmästyen.
Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei sekaantunut äly.
— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.
— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi, tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle, että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut. Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää minulle tämä palvelus.
— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa: heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.
Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän itsekin epäili erehtyneensä.
— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä puhunut Giovannan kanssa.
Hän viittasi toisia lähestymään.
— Tiedättekö, kuinka kreivi-vainajan laita oikein oli?
He tiesivät ja eivät tietäneet. Puhelu jatkui puoliääneen.
Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.
Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon ohitse.
— Minne menet? huusi Vezza.
— R…n, donna Marinan käskystä, vastasi tämä.
— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli, murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.
— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa, että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.
— Kirjoittakaa mitä pikaisinta, sanoi lääkäri.
— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.
— Sanokaa myöskin…
Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi ovelle.
Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun. Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea; kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen; silmät kiiluivat kuin timantit.
— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä, niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?
— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, — meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.
— Teillä on varmasti aina tyyntä, vai mitä? Katolilaisen selkeää, ja nämä aallot sanovat teille: kuinka suloista on nauraa, kuinka täällä on hyvä tanssia! Missä on herra Silla?
— Niin… alkoi Vezza hämillään.
— Lähtenytkö? Ei suinkaan! huudahti Marina tarttuen ylpeästi häntä käsivarteen ja puristaen sitä kovasti.
— Ei, ei, ei, hän on täällä vielä! vastasi toinen kiireesti, — mutta minun on esitettävä hänen anteeksipyyntönsä. Hän ei voi oikein hyvin eikä halua syödä päivällistä, ja kun hän ystävällisesti tarjoutui auttamaan minua eräissä kiireellisissä asioissa, niin nyt…
Marina ei antanut hänen lopettaa, vaan kysyi käskevästi:
— Missä hän on?
Ja hänen äänensä vapisi.
— Mutta… vastasi toinen epäröiden, — en tiedä… hetki sitten hän oli kirjastossa…
— Menkää sanomaan hänelle, että odotamme häntä.
— Hän on salissa, sanoi lääkäri. — Hän kirjoittaa. Ottakaa vastaan hänen anteeksipyyntönsä, markiisitar pyydän teitä.
Marina mietti hetken ja sanoi sitten jäntevällä äänellä:
— Kunniasananne, että hän on salissa?
— Kunniasanani.
— Hyvä, sanoi hän rauhallisesti, — kyllä hän tulee myöhemmin kutsumattakin… Muuten, rakas Vezza minulla on pilvinen ja ikävä ilma. Sanokaapa, tohtori, eikö surumielisyys ole sairautta? Eikö se paina alas elämän liekkiä? Te antaisitte minulle sydämenvahvistustippoja, jos huomaisitte vereni kiertävän heikommin, ja jotakin synkkää, naamioitua alkoholia. Mutta jos minä hengitän sen sijaan kukkien elonhenkeä, puhdasta ilmaa ja tyynten miesten keskusteluja, niinkuin ystävämme Vezzan, ja tuskia tuntevien, kuin teidän, tohtori, kuka tahtoisi sensuroida minua siksi? Kas tässä, hyvät herrat, on näiden päivällisien salaisuus ratkaistu, ja nyt käykäämme pöytään. Te tänne, Vezza, minun viereeni; te, tohtori, oikealle puolelleni.
Ja päivälliset alkoivat.
Donna Marinan pöytävieraat pysyivät äänettöminä ja tuskin maistoivat ruokia. Komendööri pahoitteli sydämessään, että nämä mitä hienoimmat, nuoren ja kauniin naisen kukkien keskellä tarjoamat ja harkitulla maulla järjestetyt päivälliset sattuivat näin sopimattomaan aikaan ja sellaisissa olosuhteissa, että niistä oli mahdotonta nauttia niin kielen kuin henkevyydenkään puolesta. Ja hän hellitteli mielessään vain yhtä ainoata miellyttävää ajatusta, joka välkkyi hymyilevänä hänen mielessään, nimittäin saada kertoa Milanon salongeissa tämän kohtauksen, taiteellisesti ja rauhallisin sydämin. Hän katseli varovaisesti ympärilleen, opetellen ulkoa dracenat ja azaleat, cineraria- ja calceolaria-putoukset, vilkuili salaa naapurinsa moirépukua ja niin paljon kuin mahdollista valkeaa liljaa mustalla sametilla. Mutta porrastelineelle asetettujen kukkien uteliaat silmät sanoivat hänelle, ettei näytös vielä ollut lopussa.
Lääkäri tutki lakkaamatta Marinaa peläten samanlaista kohtausta kuin edellisenä iltana tai yöllä, jolloin hän oli astunut ensi kertaa kreivin luokse. Hän oli varuillaan ja vakoili salaa kaikkia donna Marinan liikkeitä. Nyt vasta hän ymmärsi, minkä merkityksen Marina pani näille päivällisille, ja katui suostuneensa niihin. Pahat aavistukset valtasivat hänet. Tämä paikka, niin avonainen pihalle ja järvelle päin, peloitti häntä. Samoin peloitti häntä Marinan yhä rauhattomampi käytös, ja se, ettei hän syönyt mitään pantuaan suuhunsa lusikallisen soppaa.
— Mikä hiljaisuus! sanoi Marina vihdoin. — Minusta tuntuu kuin olisin varjojen keskellä. Muistutanko Proserpinaa?
— Oo, vastasi komendööri ajattelemattomasti, — te saisitte yksin kuolleetkin heräämään.
Ja samassa hänen mieleensä muistui kuollut mies, joka lepäsi lakanan alla muutaman askeleen päässä kuistikolta, ja väristys kulki hänen luidensa lävitse.
— Ja kuitenkin, jatkoi Marina, — ovat minun vieraani synkkiä kuin helvetin tuomarit. Kaatakaa Bordeaux'ta, sanoi hän vanhalle kamaripalvelijalle, joka yksinään palveli pöydässä ja oli vieraitakin vielä kolkompi. — Myöskin näille herroille.
Kamaripalvelija totteli. Uskollisena kreivi-vainajalle, jota oli palvellut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, hän oli nyt kuin kidutuspenkillä. Hän kaatoi vapisevin käsin, niin että pullon kaula kilisi pikarien reunaa vastaan.
— Pyydän teitä maistamaan tätä viiniä, sanoi Marina. — Ja miettikää nyt. Eikö teistä siinä tunnu kaukainen manalan virran maku?
Komendööri kohotti lasin, katsoi viinin kirkasta väriä, kostutti vielä kerran huuliaan ja sanoi:
— Jotakin outoa siinä on.
— Olettakaa siis, komendööri Radamanto, sanoi Marina liikutetulla äänellä suupielien hermostuneesti vääntyessä, — että eräiden syiden vuoksi olisin ajatellut…
Hän lysähti nojatuolinsa selkämystä vastaan ojentaen huuliaan ja tehden kädellään liikkeen kuin heittäisi halveksien luotaan jotakin arvotonta.
— Tiedättekö, tämä elämä on niin kurjaa! Olettakaa siis, että minä olisin ajatellut avata oven ja lähteä ulos silloin, kun aurinko kuolee, kukkien keskellä, vieden mukanani muutamia henkeviä ystäviä, jos matka ehkä sattuisi olemaan liian pitkä. Olettakaa, että tuossa Bordeaux'ssa…
Vezza säpsähti ja katsoi ovella seisovaan rauhalliseen kamaripalvelijaan.
— Oo! huudahti Marina, — hän uskoo minua heti!
Hän antoi kaataa itselleen vielä viiniä ja vei lasin huulilleen.
— Outo maku? sanoi hän. — Mutta sehän on puhdasta, tämä Bordeaux, puhdasta kuin Ave Maria! Se oli vain Proserpinan pilaa. Juokaa! jatkoi hän kiihoittuneesti, juokaa, surullisen hahmon ritarit. Vahvistakaa sydäntä ja henkeä!
Tohtori ei juonut. Hän tunsi myrskyn lähestyvän. Vezza sen sijaan seurasi donna Marinan neuvoa ja tyhjensi lasinsa.
— Hyvä! huudahti Marina kalpeana. — Koettakaa innoittua vastaamaan vaikeaan kysymykseen.
— Proserpinasta sfinxiksi, markiisitar?
— Niin, sfinxiksi ja vähällä muuttua kiveksi tai vieläkin kylmemmäksi!
Mutta ken ensin puhuu, sanoo kaiken. Siis…
Hän oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja nyt koko hänen ruumiinsa lävitse käyvä kouristus katkaisi hänen äänensä. Molemmat miehet nousivat seisomaan. Marina puristi kädessään veistä ja työnsi sen kärjen raivoisasti pöytään.
— Tyyntykää, tyyntykää, sanoi lääkäri ottaen Marinan jääkylmän käden ja kumartuen hänen ylitseen.
Mutta tämä oli jo taas päässyt itsensä herraksi ja työntäen luotaan lääkärin käden nousi ylös.
— Ilmaa, sanoi hän.
Ja hän syöksyi rajusti omansa ja lääkärin pöydän välitse järvenpuoliselle kaiteelle.
Lääkäri oli yhdellä hyppäyksellä hänen luonaan tarttuakseen häneen.
Mutta Marina oli jo kääntynyt ympäri ja loi Vezzaan välkkyvät silmänsä.
— Siis, sanoi hän kiirehtien puhumaan saadakseen unohdetuksi äskeisen heikkoutensa, — uskotteko te, että ihmissielu voi elää maan päällä enemmän kuin yhden kerran?
Ja kun Vezza hämmästyksissään ja kauhuissaan oli vaiti, huusi hän:
— Vastatkaa!
— Mutta ei, ei! sanoi Vezza.
— Mutta voi! voi!
Kukaan ei äännähtänytkään. Puutarhuri, kokki ja Fanny nousivat kamaripalvelijan kutsumina kiireesti portaita kuuntelemaan ja vakoilemaan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt; aallot kuiskailivat hitaasti toisilleen: Kuulkaa, kuulkaa!
Ja hiljaisuuden keskellä värähti uudelleen Marinan ääni:
— Kuusikymmentä vuotta sitten tuon kuolleen isä (hän viittasi palatsin siipeen päin etusormellaan) sulki tänne ensimmäisen vaimonsa kuin vesikauhuisen suden ja tappoi hänet pala palalta. Tämä nainen on palannut haudastaan kostamaan tuolle kirotulle suvulle, joka on hallinnut täällä aina viime yöhön asti.
Hän tuijotti oikeanpuoliseen oveen, joka oli auki, koska tarjoilupöytä oli asetettu viereiseen saliin.
— Markiisitar! sanoi lääkäri hellästi nuhdellen.
— Mutta ei! Miksi puhutte sellaista?
Samalla hän tarttui tytön vasempaan käsivarteen rautaisin ottein.
— Tuolla on ihmisiä! huusi Marina. — Sisään! Sisään kaikki!
Fanny ja toiset pakenivat palatakseen taas heti uudelleen varpaillaan ja piiloutuen häneltä.
— Sisään! Hän ei tule koska tuntee kertomuksen. Mutta hän ei tunne kaikkea. Minun on kerrottava hänelle loppu. Palattuani haudastani ovat nämä minun voitonjuhlani.
Hänen äänensä heikkeni yht'äkkiä. Hän syleili pylvästä, jonka vierellä seisoi, nojasi siihen otsansa pudistaen päätään kiihkeästi kuin olisi tahtonut työntää sen sisään siihen ja päästi pitkän, käheän ja intohimoisen valituksen, joka jäähdytti kuulijain veren.
— Sairaanhoitajatar! Tuo tämänöinen nainen! huusi lääkäri kovaa ovelle ja kääntyi sitten Marinaan päin, jota piti lujasti käsivarresta.
— Lähtekäämme, markiisitar, sanoi hän lempeästi, — te olette oikeassa, mutta olkaa hyvä, tulkaa pois älkääkä sanoko tuollaisia asioita, ne tekevät teille pahaa.
Marina kohotti kasvonsa, järjesti oikealla kädellään pörröisiä hiuksiaan otsallaan ja lävisti ahnein silmin puolipimeän salin ja sen oven. Lilja hänen huohottavalla rinnallaan nousi ja laski, se näytti kamppailevan auetakseen. Puutarhurin vaimo ilmaantui ovelle. Hän viittasi tätä kiivaasti vapaalla kädellään menemään tiehensä ja sanoi hiljaa lääkärille, puhuen enemmän elein kuin sanoin:
— Niin, menkäämme, menkäämme saliin.
— Mutta eikö teidän huoneessanne olisi parempi?
— Ei, ei! Saliin! Päästäkää minut!
Hän sanoi nämä viimeiset sanat niin arvokkaalla ja ylpeällä äänellä, että lääkäri totteli ja suostui seuraamaan häntä. Tälle oli tällä hetkellä ennen kaikkea tärkeätä saada Marina poistumaan kaiteen luota.
Marina kulki hitaasti pitäen oikeaa kättään pukunsa taskussa. Vezza ja kamaripalvelija katsoivat kalpeina hänen ohikulkuaan. Lääkäri seurasi häntä pysähtyen antamaan määräyksiä sairaanhoitajattarelle. Sillävälin Marina saapui ovelle.
Fanny kokki ja puutarhuri olivat vetäytyneet sivulle antaakseen hänen kulkea ohitse. Marina ei huomannut heitä. Salissa ikkunaluukut olivat puoleksi suljetut ja verhot lasketut alas.
Silla seisoi salin kynnyksellä. Hän näki Marinan tulevan ja tunsi itsensä hetkisen epävarmaksi; hän ei tietänyt astuako esiin, vetäytyäkö sivulle vai palata takaisin saliin. Marina otti kaksi nopeata askelta häntä kohden sanoen: — Onnellista matkaa! ja kohotti oikean kätensä. Kuului pistolin laukaus, Silla kaatui maahan. Fanny ryntäsi ulvoen tiehensä, lääkäri hyppäsi saliin, huutaen miehille, että nämä ottaisivat markiisittaren kiinni, ja hyökkäsi kaatuneen luokse. Vezza, kamaripalvelija ja toinen naisista juoksivat huutaen sisään katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Puutarhuri ja kokki kiljuivat kiihoittaen toinen toistaan pitämään kiinni Marinasta, joka käyden takaperin savuava pistoli kädessään kulki heidän keskellään, ilman että kukaan uskalsi koskettaa häneen sormellaankaan, meni kuistikon halki ja astui ulos vastapäisestä ovesta lukiten sen jälkeensä.
Puutarhuri ja kamaripalvelija ryntäsivät häpeissään ovelle, jonka he särkivät hartiavoimin. Käytävä oli tyhjä. He pysyivät epävarmoina, odottaen ehkä saavansa kuulan rintaansa.
— Eteenpäin, pelkurit, ulvoi lääkäri rynnäten heidän keskelleen. Hän pysähtyi kuunnellen. Ei mitään ääntä.
— Pysykää paikallanne te, sanoi hän ja hyökkäsi kreivin kamariin. Se oli tyhjä. Kynttilät paloivat siellä rauhallisesti.
He menivät edelleen, lääkäri makuukamariin, molemmat toiset vanhanaikaiseen huoneeseen. Huoneissa ei ollut ketään.
Lääkäri repi raivoissaan hiuksiaan ja huusi:
— Kirotut pelkurit!
— Kirjastossa? sanoi puutarhuri.
He ryntäsivät juoksujalkaa alas, tohtori ensimmäisenä. Päästyään käytävään hän kuuli melua ja erotti komendöörin äänen:
— Vene! vene!
Hän juoksi kuistikolle ja katsoi järvelle.
Marina oli yksin purressa, soutaen siitä ohitse lännenpuoliselle selälle. Peräpenkillä näkyi pistoli.
— Veneeseen! huusi tohtori.
— Salaportaita pitkin! huusi Vezza hänen takanaan.
He juoksivat alas salaportaita. Tohtori kaatui ja vieri aina alas asti, mutta oli taas heti jaloillaan kuullakseen puutarhurin kiroten pysähtyvän ja sanovan: — Mutta venettä ei ole! Hänhän lähetti Ricon siinä ennen päivällistä.
— Ehkä poika on jo palannut! sanoi lääkäri ja työnsi sykkivin sydämin sisälaiturin oven auki.
Se oli tyhjä. Sekä veneen että purren ketjut riippuivat vedessä.
Hän oli lysähtää maahan. Hän tiesi hyvin, ettei lähellä ollut muita veneitä.
— Puutarhuri! sanoi hän. Kylään! Hakekaa miesten vene!
Puutarhuri hävisi pihan pienestä portista.
— Jumala, Jumala! huudahti lääkäri nostaen kätensä ylös.
Toiset huusivat yhä kuistikolta: — Pian! Pian!
Puutarhuri ryntäsi kiireesti takaisin.
— Tarvitaanko pappiakin? kysyi hän.
Tohtori painoi nyrkit kasvojaan vastaan.
— Hölmö, etkö näe, että minä olen hänet jo jättänyt?
Toinen ei oikein ymmärtänyt, mutta kiiruhti tiehensä. Lääkäri juoksi taas ylös.
Eräs viimeisen kerroksen ikkuna avautui ja heikko ääni kysyi:
— Mikä on? Mitä on tapahtunut?
— Herra Silla on murhattu!
— Oo, pyhä Madonna!
Puutarhurin kuultiin huutavan kaukaa. Toiset äänet vastasivat hänelle. Erään talonpojan askeleet kaikuivat kiviportailla, toiset seurasivat sitä. Uteliaat kääntyivät sinne kuin sähkökipinän kutsumina. Isäntä oli kuollut, he astuivat rohkeasti sisään. Pojannulikoita tuli pihalle, niitä luikahti siitä sisälle ja alkoi nousta ylös portaita. He tahtoivat astua saliin tietäen, että mies makasi siellä. Tohtori tuli sieltä ulos.
— Tiehenne! huusi hän kamalalla äänellä.
Pojat pakenivat.
Lääkäri puhui jollekin, joka oli jäänyt sisälle.
— Ennenkuin tuomari tulee, ei saa laskea ketään tänne! Ovi sulkeutui.
Vezza ja muut kerääntyivät pelästyneinä hänen ympärilleen.
— Oh! vastasi hän. — Enkö jo sanonut teille! Kuula on kulkenut sydämen läpi.
Yksi salin ikkunoista avattiin. Hän juoksi sinne ja hänen perässään äänettöminä kaikki toiset: Vezza, palvelusväki ja molemmat talonpojat. Toinenkin ikkuna avattiin. »Nuoli» oli jo kaukana tyynellä järvellä. Marinan vartalo ja airojen välähtely näkyivät vielä selvästi. Vezza, joka oli likinäkönen, sanoi:
— Mutta sehän on paikallaan.
Ja todellakin, pursi ei näyttänyt etenevän.
— Ei, ei, vastasivat toiset.
Eräs talonpojista, lomalla oleva sotilas, joka oli noussut tuolille paremmin nähdäkseen, sanoi:
— Karabiinilla kaataisin hänet siihen paikkaansa.
Fanny meni nyyhkyttäen pois tullakseen taas uudelleen katselemaan.
— Mutta Jumalan nimessä, minne hän menee? sanoi tohtori.
Ei kukaan vastannut.
Minuutin perästä talonpoika, joka seisoi tuolilla, sanoi:
— Malombran laaksoon hän menee. Suunta on suoraan laaksoon päin.
Fanny alkoi kirkua. Tohtori tarttui häntä käsivarteen kuljettaen tytön pois ja käskien häntä vaikenemaan.
— Minkä tähden Malombran laaksoon? kysyi hän.
— Sieltä lähtee polku, joka kulkee vuorten halki, vastasi toinen, — ja vie valtamaantielle.
Ei sille polulle pääse Malombran laaksosta, huomautti toinen.
— Pääsee. Tarvitsee vain mennä Acquafondan perälle. Se ei ole kuin viiden minuutin asia.
— Kas tuolla ne ovat, huusi puutarhurin vaimo.
Kahden miehen soutama vene tuli näkyviin R…n rannasta soutaen purren viereen.
Tohtori pani kämmenet torvena suulleen ja huusi:
— Pian!
— Saavatkohan ne sen kiinni? kysyi komendööri.
— Ei ainakaan järvellä, vastattiin. — Pursi on neljällä airon vetäisyllä rannassa ja nuo toiset tarvitsevat siihen noin kymmenen minuuttia.
»Nuoli» lähestyi pientä, pimeää Malombran laaksoa. Vene oli vastapäätä palatsia. Yhtäkkiä kaksi miestä jätti soutamisen ja hyppäsi keulaan huutaen jotakin, jota ei voinut kuulla.
— Vene! huudahti tohtori.
— Seisahtukaa! huusi hän kaikesta voimastaan.
— Seisauttakaa pursi! ja kääntyen sitten molempiin miehiin päin:
— Se on tuomari. Menkää kaikki puutarhan perälle ja huutakaa!
Hän karjui vielä tavuja painostaen:
— Murha! Pysäyttäkää pursi!
Ja todellakin nähtiin nyt toisen veneen tulevan lännestä palatsia kohden, se kulki pyssyn kantaman päässä »Nuolesta». Ja huolimatta veneestä ja palatsista kuuluvista epätoivoisista huudoista vene jatkoi yhä rauhallisesti kulkuaan.
— He eivät kuule! Huutakaa kaikki, herran tähden!
Hän teki itse äärimmäisen ponnistuksen.
Vezza, palvelijat ja naiset huusivat kaikuvalla äänellä:
— Pysäyttäkää pursi!
Mutta vene kiiti yhä vain entiseen suuntaansa.
»Nuoli» katosi.