VIII. VIHDOINKIN RAKASTETTU.
Tumma varjo ilmaantui don Innocenzon salin avonaiselle ovelle peittäen tähtitaivaan; ääni sanoi:
— Ei mitään.
Kirkkoherra ei tuntenut sitä ja nosti lampun varjostinta.
— Ah, eikö mitään? sanoi hän.
— Ei mitään? toisti Steinegge.
He nousivat kumpikin ja lähestyivät vastatullutta.
— Siellä oli kuusi miestä, sanoi pormestari pehmeällä, lombardialaisella tyyneydellään. — Neljä kansalliskaartilaista ja kaksi karabinieeria, jotka etsivät koko metsän. Jos hän olisi ollut siellä, olisivat nuo neljä, jotka saapuivat veneessä kymmenen, kaksitoista minuuttia myöhemmin, jo löytäneet hänet. Olisi hauska tietää, mihin hän on joutunut.
Steinegge viittasi häntä rukoilevin katsein vaikenemaan ja lähtemään ulos. Pormestari ei ymmärtänyt, vaan seurasi molempia toisia, jotka kuiskasivat hänelle jotakin, ulos puutarhaan.
— Ah! sanoi tämä.
Hän ei ollut nähnyt salissa erästä toista henkilöä istumassa nurkassa seinän ja sohvan välissä. Tämä ei ollut liikahtanutkaan pormestarin ilmestyessä eikä koko hänen puheensa aikana, mutta nousi jäätyään yksin ja meni puutarhan ovelle, jossa vaatimattoman, pienen lampun valo sammui selkeän, kuuttoman yön mustiin varjoihin.
— Joku väittää, sanoi pormestari loitoten kirkkoherran ja Steineggen kanssa porttia kohden, — että hän olisi kiivennyt vuorille. Mutta ajatelkaa toki, sellainen nainen kuin hän, miksi hän olisi mennyt vuorille? Mennäkseen minne? Minä en sitten ollenkaan epäile, ettei hän ole Acquafonda Pozzon pohjalla, tiedättehän, tuossa kolossa, joka on Malombran laaksossa.
Edith ei voinut kuulla muuta, sillä he hävisivät nyt talon kulmauksen taakse, ja keittiössä joukko eukkoja papatti kovaäänisesti. Hän meni istumaan muurille vastapäätä ovea, josta kuuluivat kaikki nuo lörpöttelyt juhlallisen yön rauhaan.
Ne olivat Martan ystäviä, vanhoja, suulaita eukkoja.
— Tyhmät hupsut, sanoi karhea ääni, joka kohosi kaikkien toisten ylitse, — ettekö ymmärrä, että sehän on aina ollut hullu, pahemmin melkein kuin tuo entinen? Mies oli hänen rakastajansa, sillä menneenä kesänäkin, kun hän oli täällä, he tapasivat toisensa yöllä ulkona, tämän on tohtori kertonut, jos oikein muistatte. Nyt hän tahtoi hylätä tytön, mutta tämä ei sanonut sitä eikä tätä, vaan ampui. Ehei! Sellaistahan lukee joka päivä sanomalehdistä!
— Oh, hyvä sielu, sanoi toinen eukko. — Ja mistä hän sai pistolit?
— Ainahan sillä nuo pistolit olivat. Ainakin viime elokuusta lähtien varmasti, sillä puutarhuri kertoi, että hän huvittelihe ammuskelemalla kuvapatsaita.
— Ja herra tohtori pelkäsi, pisti väliin eräs kolmas, — että hän olisi tahtonut tappaa itsensä, mutta ettei hänen mieleensäkään johtunut, että tahtoi tappaa tuon toisen.
— Hän kai ei tuntenut hyvin juttua. Vai itsensä tuo olisi tahtonut tappaa! Sanovat hänen hypänneen Acquafondan Pozzoon. Uskotteko te sitä? Kyllä minäkin sen tiedän, ettei häntä ole löytynyt! Sellainen ketteräjalka! Sattui vastaani pari kolme kertaa metsässä. Olisittepahan nähneet, millainen paholainen! Kuka tietää, missä hän tällä hetkellä on? Nähkääs jos hän on tavannut mustalaisparven joka kuljeskelee siedä päin, niin en ihmettelisi ollenkaan, jos hän olisi yhtynyt heihin. Enkä minä ole ainoa, joka niin ajattelee.
Toiset eivät uskoneet ja sanoivat, että pitäisi luodata Acquafondan Pozzo. Mutta tämä ei käynyt päinsä, koska railo oli syvä ja aleni mutkitellen.
Sillävälin pormestari, kirkkoherra ja Steinegge palasivat yhä jutellen. He näkivät varmasti selvään Edithin muurilla, koska keittiön ovesta tunki heikko valo häneen asti.
— Uskokaa toki, sanoi pormestari, — puhutaan yleisesti, että jos nainen oli hullu, niin oli mies vähänarvoinen hänkin. Sillä olihan jo jokseenkin paljon tulla tänne rakastelemaan donna Marinaa, kun kreivivainaja oli kuolemaisillaan ja juuri kun markiisittaren piti naida toinen. Eikö teistäkin? Tuomari oli oikeassa sanoessaan, että oikein se hänelle oli, tuo loppu!
Steinegge oli nähnyt Edithin, mutta toivoi, että nuo sanat tekisivät hyvää hänelle, sillä kirkkoherra oli antanut hänelle toiveita, ettei kysymyksessä ollut kovinkaan syvä tunne.
— Minäkin petyin, sanoi hän, — ja helppoa olikin pettyä tämän miehen suhteen, sillä hän oli miellyttävä, kovin miellyttävä. Luulen hänen olleen monta vertaa paremman sanoissa kuin töissä. Hän ei ole vakavasti pitänyt markiisitar Malombrasta eikä kenestäkään muusta, luulisin. Nähkääs, olen tuntenut useampia näitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä; kaikki samanlaisia! Heille rakkaus on kuin jonkinlainen hermotauti, he tuntevat sitä milloin siellä, milloin täällä, muttei koskaan todella vakavasti. Toissa päivänä hän tuli palatsiin, tänään olisi lähtenyt, huomenna olisi takertunut kuka ties mihin.
— Hyvä, sanoi don Innocenzo, — Parce sepolto.
— Ja oletteko kuulleet tuosta kirjeestä? kysyi pormestari.
— En. Mistä kirjeestä?
— Tämä juuri on erinomaista. Tuo herra komendööri, tutkiessaan herra Sillan taskuja, löysi sieltä aloitetun kirjeen. Siinä ei ole nimeä ja se alkaa »rakas setä», sivu on täyteen kirjoitettu kuin jonkinlainen testamentti. Näyttää todellakin siltä, kuin hän olisi aavistanut olevansa lähellä loppuansa. Kuinka te sen selitätte?
— Ehkä tuo toinen oli uhannut tappaa hänet, sanoi don Innocenzo.
— Mutta kovin rumia asioita nämä ovat, päätti pormestari, rumia sotkuja! On se vain hyvä asia, että osaa elää kunnon miehenä, eikö totta, herra kirkkoherra, tuommoista ei silloin satu.
— Älkäämme tuomitko ketään, vastasi kirkkoherra.
Hetken vaitiolon jälkeen pormestari lähti. Molemmat toiset saattoivat hänet puutarhanportille. Kun tämä oli poistunut, kiersi Steinegge käsivartensa don Innocenzon ympärille ja painoi otsansa tämän olkapäätä vastaan sanoen:
— Edith parka, Edith parka!
— Älkää pelätkö, teidän Edithinne on voimakas, hänellä on vielä toinen voima, joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin.
— Niin, mutta hän kärsii, kärsii! Eihän teistä kuitenkaan tuntunut, että hän olisi ollut kovin kiintynyt tuohon mieheen, eikö totta? Johan te sen minulle sanoittekin, mutta sanokaa vielä kerta, sanokaa aivan suoraan, miltä teistä tuntuu.
Onneksi oli pimeä, eikä Steinegge voinut nähdä don Innocenzon rehellisillä kasvoilla tämän todellisia tunteita, surua, että hänkin oli rohkaissut Edithin rakkautta tuohon onnettomaan.
— Ei, en luule hänen olleen, vastasi don Innocenzo venyttäen sanoja. — Toivon, ettei hän ollut. Sehän oli niin veres asia. Toivon, että hän voi pian unohtaa kaikki, kuin pahan unen. Oli viisaasti päätetty, että matkustatte huomenna. Minusta se on hyvin ikävää, mutta se on välttämätöntä. Ja Milanossa ei pidä puhua enää tästä asiasta, ei koskaan enää. Ja nyt hiljaa!
He lähestyivät Edithiä kulkien hitaasti ja ääneti. Kun he saapuivat hänen luokseen, nousi tämä ja yhtyi heihin He menivät kaikki pitkin muurin viertä aina salin oven edustalle asti. Steinegge kääntyi menemään sisään, mutta Edith istahti muurille.
— Ah, sanoi Steinegge pysähtyen, — minä luulin…
— Eikö täällä, isä?
— Minun mielestäni sinun olisi paras tulla sisään.
Edith nousi, syleili ääneti isäänsä ja meni hänen kanssaan saliin istuutuen entiseen nurkkaansa. Steinegge ja kirkkoherra istuutuivat äänettöminä hekin, katsellen värisevää varjoa lampun jalassa. Äänet keittiössä vaikenivat. Yksi toisensa perään Martan ystävättäret kulkivat puutarhan poikki heittäen salin oven eteen kuin taikalyhdyn varjon ja kuiskaten sisään: — Hyvää iltaa. Niityiltä kuului sirkkojen sirkutusta ja sammakoiden kurnutusta.
— Mihin aikaan olet käskenyt ajomiehen valjastaa, isä? kysyi Edith.
— Puoli kuudeksi, rakkaani, ehtiäksemme puoli yhdeksän junalle.
— Ja mitä kello nyt on?
— Kymmenen.
Sitten he eivät taas puhuneet mitään. Neljännestunnin kuluttua tuli Martta katsomaan, oliko heillä aikeita mennä nukkumaan. Hän katsoi hetken epäröiden isäntäänsä ja vetäytyi sitten varpaillaan takaisin aivan kuin olisi mennyt ulos kirkosta saarnan aikana. Hetki sen jälkeen hän pisti päänsä sisään ja kysyi, oliko ikkunaluukut suljettava.
— Ei, ei, vastasi Edith.
— Eikö ole hiukan kosteaa? sanoi Steinegge kääntyen don Innocenzoon päin.
— Ei, ei näin korkealla, vastasi kirkkoherra.
Mutta Edith ei välittänyt, oliko kosteaa vai ei. Oven kautta näkyi palanen sinistä taivasta täynnä välkkyviä silmiä.
Tähdet, rauhan leposijat, kuinka kaukana olettekaan, te toivomme ja onnemme päämäärä! Kuinka tunteekaan teitä puhtain sydämin katsellessa kuoleman ylevän ihanuuden ja monien asiain halveksittavan turhuuden, asiain, jotka päivänvalossa tuntuvat niin suurilta! Sielujen määräämätön tie niiden noustessa loppumattomasti elämästä elämään, loistosta loistoon, kuinka, huokaillaankaan surujen painaessa, että totuutta rakastava yö ottaisi silmiltämme sumean valon, joka peittää sinut ja välkkyvät asuinsijasi. Sielu riutuu silloin toivossa kuvitellen, että tuolla ylhäällä sitä säälivät, odottavat ja katselevat vakavan lempeästi olennot, jotka rakastavat meitä, jotka tuntevat salaisuuden, jonka vuoksi meidän on pakko viipyä täällä surujen keskellä, jotka tuntevat ajatuksemme ja näkevät vaieten erehdyksemme, koska korkea voima niin vaatii.
Martta kierteli keittiössä, sulki ovia, yski, sytytti kynttilöitä, kolisteli. Silloin Edith keskeytti äänettömyyden.
— Olet varmaan väsynyt, isä sanoi hän, — ja huomenna on sinun noustava aikasin.
Steinegge tuli liikutetuksi kuullessaan tuon rakkaan äänen niin tyynenä.
— Todellakin, taidan mennä nukkumaan, sanoi hän. — Huomenna ennen lähtöä minun on vielä puhuttava kirkkoherran kanssa.
Tämä kutsui Marttaa ja käski tuomaan kynttilän ja panemaan kirkon avaimet salin pöydälle ennen maatamenoa.
Edith ei liikahtanut.
— Entä sinä, sanoi Steinegge, — etkö tule?
Hän vastasi, ettei häntä nukuttanut ja pyysi saada jäädä vielä hetkeksi don Innocenzon luokse, kun nyt oli viimeinen ilta.
Hänen isänsä oli hiukan pahoillaan, että Edith lähetti hänet yksin nukkumaan.
— Mutta sinä tarvitset lepoa, sanoi hän.
Ja tytär syleili isäänsä ja tervehti liikutettuna.
Steinegge änkytti muutaman käsittämättömän sanan, tarttui kynttilään ja meni ylös aivankuin olisi astunut miekka kädessä vihollista vastaan.
Martta toi toisen kynttilän isännälleen, mutta tämä lähetti Edithin viittauksesta palvelijan pois käskien hänen mennä levolle.
Kun askelien ääni portaissa oli häipynyt, risti Edith kätensä ja katsoi kirkkoherraan.
— Jumala on kuullut rukouksenne, sanoi don Innocenzo. — Hän on vastaanottanut uhrinne.
Edith katsoi häntä yhä kädet ristissä ja mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä. Don Innocenzo, tuon voimakkaan surun valtaamana ja painamana, vaikeni myöskin.
Edith kallisti otsansa sohvan kädennojaa vastaan ja sanoi tukahdetulla äänellä:
— En voi edes puolustaa häntä!
Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
— Ja isänikin! Niin väärin tuomitseva!
— Mutta ei, ei suinkaan, koetti don Innocenzo sanoa.
Edith kohotti kätensä vastaamatta, puri huultaan ja saatuaan tuhahdetuksi nyyhkytyksen sanoi:
— Tulkaa tänne!
Kirkkoherra istuutui hänen viereensä sohvalle mielenliikutuksen pusertaessa hänenkin kurkkuaan.
— Tulen, sanoi hän, — mutta älkäämme puhuko tästä, vaan tuosta toisesta hyvästä uutisesta, jonka isänne ilmoitti teille ja minullekin. Kaikki muu on ollut pahaa unta, johon emme ole olleet syypäät. Unohtakaamme se.
— Ei, sanoi Edith kiihkeästi, — ettekö itse sanonut minulle eilen illalla, että minun oli kannettava häntä sydämessäni? Ja nyt, kun kaikki syyttävät häntä, soimaavat häntä, eikä hän voi sanoa sanaakaan puolustuksekseen, ja minulla olisi niin monta puolustusta, nytkö unohtaisin ja hylkäisin hänet ajatuksissanikin; en ikinä, niin kauan kuin elän ja toivon, että hän saa sen tietää siinä oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa hän nyt on. Hänkö ilman tunnetta! Kuulkaa!
Kirkkoherra kääntyi syrjittäin hänen puoleensa, hänen nojatessaan yhä sohvan käsinojaa vastaan ja puhuessaan tuskin kuuluvalla äänellä.
— Tahtoisin, että te olisitte tuntenut hänet, niinkuin minä hänet tunsin. Hänessä oli todellista tunnetta, vielä herkempää kuin naisessa. Ja se juuri oli hänen onnettomuutensa, sillä siten hän ei voinut onnistua maailmassa ja tulla toimeen tavallisten ihmisten kanssa. Hän sulkeutui itseensä, omaan katkeruuteensa. Ja kun sitten viimeinen tuki häneltä puuttui, niin hän kaatui. Minä uskon hänen olleen uskonnollisen, sillä kuulin hänen usein puhuvan mitä syvimmällä uskonnollisella tunteella. Kun hän puhui Jumalasta ja hengen elämästä, joutui hän intoihinsa. Hän oli ymmärtänyt minun salaiset ajatukseni isäni suhteen ja hyväksyi ne sydämessään. Huomasin sen eräänä päivänä hänen katseestaan, kun tapasimme hänet tullessamme ulos tuomiokirkosta isäni kanssa. Ja vaikka hän tuli melkein joka päivä luoksemme, en kuullut hänen koskaan sanovan sopimatonta sanaa. Hän oli hyvin omantunnontarkka tässä suhteessa… Me Saksassa emme ole kasvatetut niinkuin nuoret italialaiset tytöt ja tunnemme enemmän maailmaa; mutta hänellä oli niin suuri kunnioitus minua kohtaan ja hän oli niin varovainen kaikissa puheissaan, kuin olisin ollut kymmenen vuoden vanha tyttönen. Myöskin eräänä iltana kävelyllä ollessamme hän puhui minulle täysin avomielisenä, kuitenkin ilman ainoatakaan suoraa sanaa, joka olisi saattanut minut hämilleni tai punastumaan. Ja kuulla nyt tuon pormestarin puhuvan tuolla lailla!
— Ei, ei minun mielestäni… änkytti don Innocenzo.
— Kuulin kaikki, kaikki, herra kirkkoherra. Ja olen varma siitä, että kun hän tuli takaisin palatsiin, oli se tuon toisen kutsumana ja kuka ties millaisella tavalla ja kuinka hellittämättömästi. Muistan liian hyvin ne puheet, joita hän piti minulle Orridossa. Sanon teille, että olen niin varma, kuin olisin nähnyt kirjeen tai sähkösanoman. Ja silloin hän oli jätetty yksin, oli kaikkien hylkäämä. Kuka tietää, kuka tietää, don Innocenzo, mitä raskaita ajatuksia hänellä lienee ollutkaan, poika paralla, nähdessään minunkin kaikkine uskonnollisina mielipiteineni kohtelevan häntä noin tylysti.
Hän, joka anoi apua, ettei vajoaisi! Olisinhan silloin voinut toimia toisin, olla rehellinen ja puhua hänelle niinkuin sitten kirjoitin; mutta luulin…
Hän ei voinut jatkaa.
— Ei, neiti Edith, vastasi kirkkoherra, — teidän ei pidä panna päähänne näitä asioita. Kuinka olisitte voinut aavistaa mitään tuollaista? Tahtoessanne tehdä niin ylevän uhrin, käyttäydyitte mitä järkevimmällä tavalla, kun ette rohkaissut hänen tunteitaan ja jätitte nuorukaisen aivan vapaaksi… Teidän omatuntonne on aivan puhdas, ja sen täytyy pysyä rauhallisena.
Hetken perästä Edith kohotti kasvonsa.
— Ja etten voi olla täällä huomenna! sanoi hän.
— Niin, on parempi, uskokaa se! Ette voisi teeskennellä isällenne, ja kuka tietää, kuinka hän kärsisi nähdessänne teidän tuskanne.
— Pitäkää edes huoli siitä, kuiskasi hän, — että joku sääliväinen olento seuraa hänenkin arkkuaan. Ja rukoilkaa jälkeenkinpäin, lisäsi hän.
Don Innocenzo lupasi sen hänelle, mutta Edith ei ollut vieläkään tyytyväinen, hänellä oli vielä jokin vaikea sana lisättävänä.
— Onko hänen sukulaisilleen kirjoitettu?
— En tiedä.
— Niin, eiväthän hekään häntä rakastaneet. Tahtoisin ajatella hänelle jotakin muistoa, niinkuin voin. Teidän pitää auttaa minua, niin ettei kukaan saa mitään tietää, isäni kaikkein vähimmän.
Don Innocenzo tarttui hänen käteensä ja puristi sitä äänettömänä.
— Lähetän teille pienen piirustuksen Milanosta, sanoi Edith. — Tämän suhteen kirjoittakaa minulle postitse.
— Olen tekevä kaikki, vastasi pappi, — kuin veljelle.
Öljy lampussa alkoi loppua, huone hämärtyi.
Don Innocenzo nousi.
— Menkää nyt lepäämään, sanoi hän. Mutta Edith pyysi saada viipyä vielä hetken tyyntyäkseen, jos isä sattuisi vielä olemaan ylhäällä ja kutsuisi häntä.
— Katsokaa, sanoi hän mennen ovelle, — mikä rauha!
Hän nojasi ovenpieleen katsoen taivasta, joka alkoi peittyä pilviin. Tuhansia tähtiä välkkyi kuitenkin pilvien lomassa kuin suurissa, sinisissä ikkunoissa. Kirkon kello löi yksitoista.
— Vielä tunti ja tämäkin päivä on lopussa, sanoi hän. — Minusta tuntuu, että huomenna aurinko nousee toisen värisenä, ja sitten aina näen sen sellaisena. Kuinka monta vuotta vielä?
— Oo, monta! Toivotan teille sitä kaikesta sydämestäni.
— Enpä tiedä. Ajattelen äitiäni.
— Minkä tähden äitiänne?
Edith ei vastannut, hän tarttui keppiin, joka oli jätetty siihen seinää vastaan, ja piirteli sen kärjellä hiekkaan jotakin.
— Mitä teette?
— En mitään, sanoi hän ja pyyhki kepillä pois merkit.
Hänen isänsä ikkuna avautui silloin ja tämän kuultiin huudahtavan:
— Yhäkö ylhäällä? Mitä tämä merkitsee?
— Yhä, isä. Etkö tunne kuinka suloinen yö on? Meitä ei nukuta.
— Vuoret peittyvät pilviin, vai mitä? Pelkään, että saamme huomenna sateen. Kuule, Edith, mieleeni tuli, että pitää muistaa Milanossa tunnit Pedulli-Ripan perheessä, sillä lähdimme ilmoittamatta rouvalle mitään.
— Kyllä, isä.
— Olisi myöskin hyvä, jos menisimme neiti M…n luokse huomenna, sillä hänellä on vastaanottopäivä.
— Mielelläni, isä.
— Suo anteeksi, olisitko sattumalta nähnyt keppiäni.
— Se on täällä.
— Tahdotko olla niin hyvä ja tuoda sen minulle pannakseni sen yhteen päivänvarjon kanssa ja samalla myöskin sikarikoteloni, jonka unohdin saliin.
— Tulen heti, isä.
Hän astui saliin don Innocenzoa äänettömästi kädellään tervehtien. Tämä etsi sikarikotelon, jonka Steinegge oli unohtanut eräälle tuolille, ja ojensi sen hänelle. Edith tunsi kotelon alkuperän ja tarttui siilien katsomatta sitä.
Jäätyään yksin kirkkoherra ajatteli:
— Mitähän hän lienee kirjoittanut?
Hän sammutti lampun, odotti, että Steinegge sulkisi ikkunansa ja että askeleet salin yläpuolella vaikenisivat, sitten hän tarttui kynttiläänsä, meni ulos ja kumartui katsomaan hiekkaan.
Hiekkaan oli kirjoitettu sana, mutta siitä ei saanut selvää, sillä puolet oli pyyhitty pois. Neljä viimeistä jäykkää, vieraskielistä kirjainta, sai kirkkoherra kauan niitä tutkittuaan näin luetuksi:
»… mweh.»
Muusta ei päässyt selville.
— Weh-sanan pitäisi merkitä saksaksi vaivaa, sanoi hän itsekseen. —
Mutta tuo m?
Hän pyyhki vihdoin koko sanan pois ja palasi mietteissään saliin.
Sill'aikaa palatsin synkässä varjossa Guercinon enkeli rukoili miehen puolesta, joka petoksen kautta oli yht'äkkiä syösty ikuisuuteen. Hänen elämänsä oli ollut lyhyt, köyhä toiminnasta, monen salaisen kurjuuden tahraama, ja nyt lopussa oli vielä erehdyksiä, jotka ankara inhimillinen tuomio oli jo tuominnut. Ja kuitenkin hän oli miehekkäästi kamppaillut hengen kamppailua, kaatunut monet kerrat ja taas haavoitettunakin noussut ylös ja taistellut edelleen; hän oli rakastanut aina kuumeeseen ja kyyneliin asti noita jumalallisia mielikuvia, joita maa ei päällään kanna, noita ylevän elämän ihanteita, joita hän yksin ja ahdistuksissaan aavisti tulevaisuudessa olevan. Hän oli kestänyt monet kerrat, kirvelevin sydämin, mutta lujin kasvoin, ihmisten välinpitämättömyyden ja Jumalan äänettömyyden ja tuntenut päänsä päällä ivaavan vihollisen varjon. Ja vieläkin enemmän, tuntien epäjohdonmukaisuuden olentonsa sisimmässä, tuskallisten ristiriitaisuuksien painamana, kykenemättömänä suuriin tekoihin, joista hän uneksi, ja pieniin, jotka painoivat hänen sydämellään, nimittäin elää ja tulla rakastetuksi, niin, joka päivä askel askeleelta työnsivät häntä olosuhteiden valtava pahansuopaisuus ja hänen oman luonteensa sairaalloisuus peloittavaa haaksirikkoa kohti.
Jos hänen kasvonsa olisi paljastettu, olisi hänet nähty levollisena. Ehkä hänen sielunsa, vapautuneena ruumiista ja jokaisesta elon siteestä, lepäsi vielä tyynenä sen yläpuolella niinkuin se, joka pitkän oleskelun jälkeen on jättämäisillään ikipäiviksi majan, josta jo halusikin lähteä, mutta seisahtuu vielä kynnykselle tyytyväisenä, ilman kaunaa ja ilman kärsimättömyyttä, melkeinpä pieni säälinsävy mielessään noita huoneita katsellessaan, jotka nyt ovat suljetut, autiot ja hyljätyt. Hän tiesi menevänsä rauhaan, niin suuresti kaipaamaansa lepoon, tiesi myöskin rakkaasta, vasta alkaneesta näystä, että oli nyt rakastettu, niinkuin maisissa unelmissaan oli toivonut, hellän ja voimakkaan sydämen rakastama, joka olisi hänelle aina kuolemaan asti uskollinen. Ollen nyt itse toisella puolella noita monia asioita, jotka meidän puoleltamme katsoen olivat hänestä näyttäneet halpamaisen vääriltä, täytyi hänen ihailla järjestettyä suunnitelmaa ja hyvyyden ja toivon valoa kaikessa.
Mutta suihkulähteet puhelivat keskenään yön hiljaisuudessa, ne sanoivat, että Marina oli mennyt ikäänkuin Cecilia, kreivi Cesare, niinkuin hänen esi-isänsä, että uusia valtiaita tulisi taas palatsiin ja ettei maksanut vaivaa häiriytyä tämän vuoksi. Kun kuu hiukan ennen aamunkoittoa tuli esiin valaisten pylväskuistikon lattiaa ja dracenain ja azaleain loistoa — kukaan ei ollut ajatellut muuttaa niitä paikoiltaan — niin se näytti hekumallisine hymyineen etsivän sieltä jotakin, jota ei vielä sinä yönä voinut sieltä löytää, mutta jonka inhimilliset vaiheet sitten sinne toivat: toisia silmiä, joita täyttää haavekuvilla, toisia sydämiä, joita kiihoittaa rakkauteen niiden sijasta, jotka juuri-ikään olivat ainiaaksi vapautuneet.