I.
Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.
Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa, keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia, mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan, ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt, tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme, jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.
Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen. Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä, kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin, vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä, jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua, en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut, ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä, tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta on soinut, sanovan hellästi: write, love, kirjoita rakkahin!