XV.
Miss Yves'in kirje odotti minua majatalossa. Se on ainoa, jota en ole säilyttänyt. Poltin sen luettuani ja taas luettuani sen ylpeyden ja mustasukkaisuuden puuskassa, kun en voinut sietää lähelläni sanoja, joiden piti parantaa minut tulella ja miekalla, ja jotka toivat minulle sen sijaan katkeran kuumeen niin kuin olin aavistanutkin, kuumeen, joka ärsytti minua sitä enemmän, mitä varmemmin luulin voittavani sen. Alkua en enää selvästi muista. Miss Yves alkoi muistaakseni sillä, että pani yllätyksen syyksi hämminkinsä edellisenä iltana, ja puhui sitten kiitollisuudella kirjeistä, joissa olin avannut sieluni hänelle, luvaten säilyttää ne ystävällisessä muistossaan. En ole unohtanut ainoatakaan seuraavista sanoista:
"Minulla on voittamattomia syitä olla menemättä kauemmaksi. Jos niin tekisin, ahdistaisivat minua taas menneisyyden syytökset, nykyajan vaatimukset ja tulevaisuuden uhkaukset.
"Olen tullut vakuutetuksi, mietittyäni koko ikävän yön, että minun täytyy olla vielä ankarampi kuin tähän saakka. Siitä asti, kun ensi kerran tapasimme toisemme myötätuntoisina, oli minulla sama käsitys asemastani kuin tällä hetkellä. Eilen illalla olin taas heikko. Minun täytyy tulevaisuudessa vastustaa tuota heikkoutta, minun täytyy pyytää teitä pitämään suhdettamme loppuneena, muuten, paitsi muistossa. Jos ette tyydy siihen ja koetatte vielä tavata minua, täytyy minun näyttää menettäneeni muistonkin teistä.
"Ettehän tahdo tuottaa minulle sellaista tuskaa? Se, mitä olen kirjoittanut, on taipumaton tahtoni. Tietäkää, jos sekään voi tyynnyttää kiihkoanne, että vuosia sitten olen rakastanut niin, ett'en enää voisi sillälailla rakastaa, ja häpeisin, jos kuitenkin voisin. Te ette voi tehdä minua niin onnelliseksi, tai niin onnettomaksi, kuin eräs toinen on minut tehnyt."
Pitäessäni kirjettä tulessa vapisi käteni liikutuksesta. Viekkaat sanat hiiltyivät, keinotekoinen kylmyys paloi; kaikki nuo turhat valheet katosivat väliltämme. Ja jos olet rakastanut muita ennen minua, sanoin syleillen häntä mielessäni intohimoisesti ja suuttuneena, jos olet rakastanut toisia ennen minua, mitä se minua liikuttaa? Voitko sinä tietää, sinä joka rakastat minua, kuinka onnelliseksi sinut tekisin? Ja mikä on, Jumalan tähden, tuo menneisyys, mikä se nykyisyys, mikä on se tulevaisuus, joka voi riistää sinut minulta?
Vastasin heti, näin:
"Olen polttanut kirjeenne. Sinä päivänä, jona Jumala on meidät yhdistänyt voisi sen säilyttäminen tuottaa teille tuskaa."
Vietyäni itse kirjeen postiin tunsin itseni kyllin rauhalliseksi ja läksin katsomaan kaupunkia.
Todellisuudessa ajattelin paljon enemmän sitä hetkeä, jolloin miss Yves näkisi minut asemalla, hetkeä, jolloin hän kuulisi minun mainitsevan Eichstädt'iä, kuin välitin ihailla Streusandbüchse des Deutschen Reichs, niin kuin saksalaiset Nürnbergiä nimittivät. Sen vuoksi aioin niin pian kuin mahdollista saattaa Violetin tietoon, että menin Eichstädt'iin ja tunsin hänen matkansa määrän. En koettanut tavata häntä; kun mennen P. Sebastianen kirkolta linnalle katselin hetken Theresiankadun kulmasta Yves'in talon siroja parvekkeita, ja kun hiukan myöhemmin, mennessäni Pyh. Johanneksen vanhalle kirkkomaalle, missä Albrecht Dürer lepää, kuljin Yves'in valimon portin ohi, en katsahtanutkaan sisään.
Mielessäni oli rakkaus, eikä taide. Tunnustan kuitenkin, että joskus innostutti minut vanhan taiteilijan voima ja sirous. Ne vetivät minua puoleensa, ei kuitenkaan pois rakkaudesta, vaan kauemmas nykyhetken huolista ja harmista. Kauneuden ilo valtasi minut etenkin kauneuden kaivon luona, Adam Krafftin sakramenttilippaan edessä Lorenzkirkossa ja Sebalduskirkon ihania torneja katsellessani. Olin ylpeä ollessani täysi taiteilija ja onnellinen siitä, että Violetin rakkaus oli sytyttänyt minuunkin työn ja aatteiden tulen. Tuo toinen nainen sanoi olevansa kateellinen runottarelleni, mutta Violet! Rakkauteni ja sieluni syvyydessä näkisi Violet itsensä, aina itsensä, ennen kaikkea itsensä, niinkuin aurinko kuvastuu kaikkeen millä elämä on. Tuo toinen nais-raukka puhui mustasukkaisuudesta, kun ei tiennyt kuinka rakastetaan.
Muistelen että satoi, kun nousin Vestner torniin, tuulen puuskat ja sadekuuro, tunkeutuivat ruuduttomista ikkunoista katettuun huoneeseen, missä tornin, vartija piippunsa varrella tyynesti osotteli toisia torneja, kirkkoja ja kaupungin muistomerkkejä, sekä kaukaisen sumun peittämiä, näkymättömiä paikkoja Kysyn häneltä missä päin Eichstädt oli. Hän toisti hämmästyneenä: "Eichstädt? Te sanoitte Eichstädt?" Ja näyttäen kädellään ikkunasta alkoi hän viittailla etelää kohti ikäänkuin osoittaakseen pitkää, pitkää matkaa. Jäin siihen unelmoiden katselemaan näkemättä mitään, välittämättä sateesta ja tuulesta joka pieksi kasvojani.