XVII.
Arvelin, että miss Yves'in pahoinvointi johtui hänen liikutuksestaan ja ponnistuksesta pidättää sitä ja sen tähden en, niin huolissani kuin olinkin, ollut vailla toivoa, että hän pian paranisi. Jäätyäni yksin huoneeseeni ajattelin tilaani. Koskahan saisin nähdä Violetin? Milloinhan sopisi puhua tohtori Toplerille? Aioin nimittäin tehdä tunnustukseni hänelle, ja se, mitä olin kuullut hänen veljensä avioliitosta, kiihoitti vain minua. Ajattelin myöskin omaisiani, joille en vielä ollut kirjoittanut mitään, kuinka veljeni ihmettelisi saadessaan kirjeen Eichstädt'istä; ajattelin julkisia toimia, joita hoidin kotikaupungissani ja jotka minun piti laiminlyödä, jos nykyinen epävarma tila kestäisi kauan. Valitin sitä, mutta sanoin itselleni, että lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua päätettäisiin, saisinko voimalla ja innolla antautua tekemään hyviä tekoja, vai sortuisinko kohtalooni. Näin rauhoitin omaatuntoani, niin kuin jokaisen, ken tuntee sen levottomaksi, on heti tehtävä. Vaikka toimintatapani olikin mitä alhaisin ja petollisin, voin vakuuttaa, että tarkoitukseni oli täysin rehellinen.
Tarve puhua Violetille ja halu, että hän joskus saisi tietää minkälaiset minun ajatukseni ja sydämeni olivat olleet kohtauksemme jälkeen, pakotti minut kirjoittamaan vihkoon, jota aina kuljetin mukanani, seuraavaa:
Eichstädt, Mustan kotkan majatalo. Toukok. n. 1872.
Rakkahin, olen yhä kanssasi. Suljen silmäni ja pakotan sieluni korkeimpaan ja rajuimpaan lentoon. Ehkäpä tunnet sen ja virkistyt siitä. Kuinka ihmishenki onkaan heikko! En jaksa pitkittää tätä ponnistusta, nykyhetken vaikutelmat valtaavat minut jälleen, ja se tekee mieleni surulliseksi aivankuin sieluni siivistä putoaisivat kaikki sulat. Minun pitäisikin sanoa: Oi, kuinka heikko on minun henkeni! Mutta vasta nyt huomaan, että itserakas turhamaisuus tahtoihin sanoa jotain muuta.
Mieleni on heikko ja turhamainen. Maailma ei sitä usko, mutta mitä minä maailmasta? Sinulle, sinulle sen sanon, sinulle, joka rakastat minua. Minua kiusaa ajatus, ett'et tietäisi, kirjeistäni huolimatta, kuinka sieluni on köyhä ja sairas. Mikä suloinen, rajaton lepo seuraakaan, kun olen saanut sanotuksi kaikki sinulle ja sinä rakastat minua yhä! Se on oleva kuin varjon kaltainen aavistus tulevasta elämästä, viimeisen anteeksiannon jälkeen.
Jumalani, tuskin uskallan sanoa sitä itsellenikään! Näen, kuinka sinä tulet lukemaan nämä rivit monen monien onnellisten vuosien kuluttua, kun sinulla ei ole minusta muuta jälellä kuin muisto, ja toivo. Itketköhän kyyneleen minun tähteni?
Värähdys, liekki, lempi lauluks' muutu! Syvenny sulosilmiinsä ja puutu sieluunsa uskolliseen, sitten salaa tulena, lempenä taas luoksein palaa!
Myöhemmin läksin ulos majatalosta siinä mielettömässä luulossa, että kohtaisin jonkun Parkhausista tulevan; mutta en tavannut ketään. Ennen lähtöäni kysyin, missä Treubergin perhe asui. Minut neuvottiin erääseen Rossmarkt'in varrella olevaan taloon. Se oli pieni, matala ja sievä. Tien päässä kohosi kattojen yli kukkulan vihreä selkä. En nähnyt siellä muuta elonmerkkiä, kuin että ensimäisen kerroksen akkunat olivat auki. Palatessani Residenzkatua pitkin, pysähdyin puutarhan varjoon kuuntelemaan yksinäisen suihkulähteen hentoa lorinaa, ainoata ääntä tyhjällä kadulla. Olin unohtanut, että nyt oli sunnuntai. Tulin silloin ajatelleeksi, ett'ei miehen tulisi antaa rakkauden hallita itseään siinä määrin, ja muistin lauseen eräästä kirjasta, jota parikymmentä vuotta sitten pidin mukanani kaikkialla, Lordi Bacon'in Esseet. Mutta ajattelin kuitenkin ett'eivät hänen tutkielmansa rakkaudesta soveltuneet minun rakkauteeni, jonka tarkoituksena oli saattaa agave kukkimaan. Nyt oli sielussani vain hämminkiä ja sekasortoa; kaikki hukkui muutoksen alaisena, jota toinen ajoi, niin että itsekin hämmästyin ja tunsin samalla hämärästi, että monet uudet aatteet ja tunteet itivät minussa, ja että silmänikin alkoivat katsella asioita toiselta kannalta.
Iltapuolella menin uudelleen ulos ja kohtasin tohtori Toplerin, joka juuri tuli kertomaan, että miss Yves oli onnellisesti palannut. Hänen pahoinvointinsa oli kestänyt vain lyhyen ajan. Hän kysyi oliko minun hyvä olla "Mustassa kotkassa" ja ehdotti, että saattaisin hänet kotiin.
"Te miellytätte minua suuresti, herra runoilija", sanoi hän äkkiä. "Mitä hiisiä te Eichstädt'issä teette"? — "Kuinka?" — jatkoi hän nähdessään että epäröin. "Ettekö tekin tekisi samanlaista kysymystä ystävällenne?"
"Luulen, että kerran sanon teille, miksi olen tullut Eichstädt'iin, mutta en nyt."
Tohtori Topler oli keppineen ja sateenvarjoineen kahdella jalalla seisovan nelijalkaisen näköinen. Hän rypisteli kasvojaan katsellen minua ääneti ja lähti edelleen.
Hän asui veljensä kanssa piispa Willibaldin patsaan luona. Hän pyysi minua astumaan sisään.
"Veljeni on Treubergilla", sanoi hän. "He odottavat minua teelle, mutta en mene sinne. En voi kärsiä teetä enkä talon isäntää. Huomasin tänä aamuna, että te pidätte paljon musiikista, ja aion soittaa teille italialaista."
En voi koskaan unohtaa vanhan soittajan näköä, kun hän kumartuneena koskettimien yli käänteli pitkää nenäänsä oikealle ja vasemmalle käsien varmojen ja notkeiden liikkeiden mukaan. Nuo laihat sormet, jotka iskivät koskettimiin kuin koukut, puhelivat hiljaa keskenään, näyttäen melkein liikkumattomilta, rauhallista, laulavaa, juhlallista kieltä, josta joskus tunteellinen tai veitikkamainen äänensävy pisti esiin.
Vähäväliä hän huudahti: "Ihanaa!" hymyillen hiljaa soittaessaan. Sitten sanoi hän yhä soittaen: "Tiedättekö kuka tämän on tehnyt, kuka?" Mainitsin erään vanhoista mestareistamme. Hän nauroi, soitti, eikä vastannut.
"Toplerus", sanoi hän lopetettuaan kappaleen.
"Toplerus senior, kylä-urkuri."
Luulen, että sinä iltana valloitin hänen sydämensä kokonaan. Hänen kappaleensa, niin kaunis kuin se olikin, ei ollut itsenäinen; nerokkaan säveltäjän, joka tuntee meidän aikaisempien klassikkojemme teoksia, ei ole vaikea kirjoittaa samaan tyyliin, niin että diletantti erehtyy, ja minäkin hämmästyin niin äkkiä yllätettynä. Topler iloitsi siitä ja soitti minulle en tiedä kuinka monta sonaattia ja toccata'a. Viimeinen kappale oli oikullinen pila, nimeltä Nonnenschlacht, nunnasota, jota Topler soittaessaan selitteli minulle. Oli tullut pimeä. Kun kappaleen viimeiset matalat sävelet olivat kaikuneet, — ne kuvasivat vanhan abbedissan torumista, jota Topler säesti julmasti haukahdellen, — rohkenin pyytää häntä selvittämään epäilykseni, sanomaan oliko hän pappi.
"En", vastasi hän hyvin vakavasti. "Olin aikonut ruveta papiksi, mutta huomasin eräänä päivänä, ett'en ollut kyllin ansiokas."
Hän ei sanonut enempää siitä ja enempää en saanut koskaan tietää.
Hän tuotti valoa ja kahvia kuvitellen kestitsevänsä minua kuninkaallisesti. Totta puhuen oli kahvi kamalaa, mutta minusta tuntui, että kiinnyin yhä enemmän tohtoriin, joka puolestaan tunnusti olevansa onnellinen saadessaan puhua italialaisen kanssa.
"Teidän seurassanne viihdyn paremmin", sanoi hän, "kuin monen kansalaiseni kanssa."
Vähän ajan kuluttua palasi hänen veljensä Treubergiltä. Miss Yves voi jo hyvin, mutta sulhanen oli kuitenkin hyvin huolestuneen näköinen ja poistui melkein heti. Nousin ylös, mutta vanha ystäväni ei antanut minun lähteä. Hän oli tarkastellut veljeään isän huomaavaisuudella, eikä voinut peittää huoltaan. Hän sanoi pelkäävänsä, ettei hänen veljensä voinut hyvin, ja pyysi minulta lupaa mennä häntä puhuttelemaan. Kun hän taas palasi olivat hänen kasvonsa pikemmin harmistuneet kuin surulliset.
"Onko jotain hullusti?" kysyin.
"Oi, ei, ei, eine alte Geschichte, vanha juttu", vastasi hän.
Olimme molemmat vaiti hetkisen ja sitten salli Topler minun mennä.
Ennenkuin palasin majataloon kuljin Treubergin talon valaistujen akkunoiden alitse ja katselin kauan ovea, jonka kautta olin päättänyt huomenna mennä sisään.