Jaakko Cook'in matkat Tyynellä merellä

by Antti Fredrik Hassell

COOK'IN KOLMAS MATKA.

1776-1779.

Kun Cook palasi kotimaalleen toiselta matkaltaan, jonka kautta hän oli poistanut viimeinkin kaikki unelmat "eteläisestä mantereesta" ja laajentanut suuressa määrin aikalaistensa tietoa Tyynen meren saarista, puuhattiin Englannissa uutta tutkimusretkeä. Tällä kertaa ei se tarkoittanut kuitenkaan maapallomme eteläistä puoliskoa, vaan päinvastoin pohjoista. Tahdottiin, näet, tutkia oliko Amerikan pohjoispuolitse mitään kulkuväylää (n.s. luoteisväylää) Tyyneesen mereen. Tähän asti oli semmoista väylää turhaan haettu Hudson'in ja Baffin'in lahtien kautta; nyt päätettiin lähettää tutkimusretki samassa tarkoituksessa Tyynen meren puolelta. Semmoista yritystä varten tarvittiin tietysti johtajaa, jolla olisi taitoa ja kokemusta jäämeri-matkojen vaivoja sekä vaaroja kestämään, ja soveliain mies siihen tarkoitukseen oli epäilemättä Cook.

Vaikkapa Cook oli äskettäin saanut kapteenina edullisen aseman Greenwich'in observatoriossa, ei hän kuitenkaan tahtonut nauttia hiljaisen elämän lepoa, vaan antautui jälleen innokkaasti tutkimuksen palvelukseen. Mielihyvällä otti hän siis vastaan tarjona olevan ylipäällikkyyden Resotution ja Discovery laivoilla, jotka olivat määrätyt uudelle retkelle ja joista viimemainittu oli kapteeni Clerke'n johdossa. Retken tarkoituksena oli purjehtia Hyvän Toivon niemen ohitse Tyynen meren vesille, käydä Uudella Seelannilla sekä Seurasaarilla, purjehtia sitten pohjoseen ja pyrkiä Pohjoisen jäämeren kautta Atlantin valtamereen; sen jälkeen olisi retkikunnan jälleen palaaminen Englantiin seuraten sitä tietä, joka olisi maatieteellisille tutkinnoille edullisin.

Heinäkuun 12 p:nä 1776 lähti Resolution Plymouth'in satamasta etelää kohden ja yhtyi vasta marraskuussa Hyvän Toivon niemellä Discoveryyn, joka oli lähtenyt liikkeelle myöhemmin ja viipynyt sitten myrskyjen tähden matkalla. Varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla, koti-eläimillä y.m., lähtivät molemmat laivat marraskuun lopulla purjehtimaan itään päin pitkin Intian meren selkää. Matkalla kävivät Englantilaiset Prinssi Edwardin ja Kerguelen'in saarilla. Ne olivat autioita, asumattomia, mutta viimemainittu (50 etel. leveysasteen kohdalla) tarjosi kuitenkin turvallisen satamapaikan valtameren myrskyissä purjehtiville. Sen kallioisilla rannoilla nähtiin suurissa määrin hylkeitä, pingviinejä ynnä muita vesilintuja, jotka kaikki olivat peräti pelkäämättömiä, niin että niitä oli varsin helppo pyydystää.

Tammikuussa v. 1777 saapui Cook Van Diemen'in maalle, jonka alhaisella kannalla olevat asukkaat kuuluivat samaan heimoon kuin Uusihollantilaisetkin. Pitäen nytkin tätä saarta Uuden Hollannin etelä niemenä, jatkoi Cook matkaansa ja saapui helmikuun alussa Uuteen Seelantiin samalle paikalle, jossa hänen ennenkin oli ollut tapana viipyä ja jossa nuo kymmenen Furneaux'in miestä oli saanut surmansa. Alkuasukkaat luulivat että Englantilaiset tulivat nyt kostamaan kansalaistensa kuolemaa ja olivat sen vuoksi alussa suuresti peloissaan. Kun he sitten huomasivat ett'ei tulokkailla ollut mitään kostotuumia, tulivat he hyvin ystävällisiksi ja rakensivat hämmästyttävällä nopeudella itsellensä majat Englantilaisten läheisyyteen.

Alkuasukasten joukossa oli eräs Kahura nimineen päällikkö, jonka sanottiin olleen johtajana Furneaux'in miehiä vastaan tehdyssä hyökkäyksessä. Englantilaiset kysyivät syytä tuohon julmaan tekoon ja saivat kuulla että kun nuo kymmenen onnetonta kerran aterioitsivat, sieppoilivat muutamat alkuasukkaat leipää ja kalaa heidän käsistään. Kun joku näpisteliöistä oli siitä saanut ansaitun kurituksen, kiihtyivät toiset villit ja hyökkäsivät Englantilaisten kimppuun tappaen heistä jok'ainoan. Muutamat Uusiseelantilaiset ja etenkin Omai, joka nyt seurasi Englantilaisten mukana takasin kotiseuduilleen, kehoittivat Cook'ia kostamaan Kahuralle, mutta sitä englantilainen päällikkö ei tahtonut enää tehdä. Päinvastoin näkyi hän antavan arvoa Kahuran uljaalle käytökselle, tämä kun kaikista vihamiestensä kuiskauksista huolimatta pelotta kävi Englantilaisten laivassa. Kerran oli hän niinikään siellä koko perheensä kanssa. Silloin toi hänet Omai kajuutaan sanoen Cook'ille: "tässä on Kahura, lyö hänet nyt kuoliaaksi!" ja huomattuaan ett'ei hänen tahtonsa tullutkaan täytetyksi, lisäsi hän kummastellen: "miks'et lyö häntä kuoliaaksi? Olethan sanonut että Englannissa hirtetään jokainen, joka murhaa toisen; tämä mies on murhannut kymmenen, ja sinä et tahdo ottaa häntä hengiltä".

Kun Cook oli huomannut että ne eläimet ja kasvit, joita hän oli viime matkallaan jättänyt Uuteen Seelantiin menestyivät hyvin, antoi hän nytkin alkuasukkaille sikoja ja vuohia. Sitten lähti hän taas saarelta otettuaan mukaansa pari Uusiseelantilaista, jotka ilmoittivat haluavansa seurata Englantilaisia.

Terveys saarilla tapasivat Englantilaiset vihamielisiä asukkaita ja päättivät sen vuoksi purjehtia Ystävyyden saarille, joilla Cook toivoi varmaankin saavansa hyvän vastaanoton osakseen. Eikä hän siinä toivossa pettynytkään. Juhlaleikeistä ja tansseista, joita asukkaat toimittivat Englantilaisten kunniaksi, ei tahtonut tulla loppuakaan. Kerrankin oli semmoiseen tilaisuuteen kokoontunut alkuasukkaita aina 3,000 paikoille. Muun muassa näytettiin Englantilaisille kaksintaistelua, jossa kamppailtiin nuijilla sekä nyrkeillä ja muutamat vanhat miehet olivat palkintotuomareina. Englantilaisten suureksi kummastukseksi astui viimein esille kaksi naistakin, jotka nyrkkitaistelussa osoittivat yhtä suurta taitoa ja sukkeluutta kuin miehetkin. Kun sitten Englantilaiset puolestaan näyttelivät alkuasukkaille sotaäksiisejänsä, polttivat ilotulituksia ja laskivat ilmaan saarelaisten suureksi kummastukseksi muutamia raketteja, eivät nämäkään tahtoneet olla Pekkaa pahempia ja toimittivat vieraillensa komeat tanssihuvit. Ne alkoivat soitannolla, jossa käytettiin puunrungosta koverrettuja soitinkoneita ja samalla saatiin kuulla soinnukkaita laulujakin. Sitten seurasi itse tanssi. Ensin esiytyi kaksikymmentä ruususeppeleillä ja köynnöksillä kaunistettua tyttöä ja niiden jälkeen viisitoista nuorukaista. Tanssi kävi alussa hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin ja Englantilaisten täytyi todellakin ihmetellä tanssijain osoittamaa tavatonta ruumiin notkeutta.

Mutta Cook'ia miellytti ennen kaikkia se järjestys, jonka hän huomasi näiden saarien valtiollisissa oloissa. Siellä oli muodostunut jonkunlainen keskiaikamme läänityslaitokseen vivahtava kuningasvalta. Ylin hallitsija oli Pulaho niminen sangen älykäs mies. Hänen alapuolellaan oli sitten joukko alakuninkaita eli vasalleja. Valtiasten suhde alamaisiinsa oli mitä paras ja kokouksissa, joissa keskusteltiin yhteisistä asioista, vallitsi sangen kiitettävä sopu ja järjestys.

Myöskin saarelaisten uskonnollisista seikoista otti Cook selkoa. Ylijumala Kallasutonga, jolle toimitettiin ihmisuhrejakin, oli vihassaan hirmuinen; hän hävitti istutukset ja levitti tauteja sekä kuolemaa ympärilleen, sitä paitsi oli saarelaisilla monia alijumalia eli haltijoita; mainita sopii myöskin että ihmissielu ajateltiin kuolemattomaksi.

Täällä tutustui Cook tarkemmin tuohon omituiseen tapaan, joka vallitsi muuten kaikkialla Polyneesian saarilla, siihen, näet, että muutamia esineitä tai ihmisiä pidettiin joko ajaksi tai ainaiseksi pyhinä; niitä sanottiin tabuksi ja niihin ei saanut millään muotoa kajota. Kerran oli Cook kutsunut luokseen pari päällikköä päivälliselle; mutta eivätpä vieraat tahtoneetkaan syödä ruokia sanoen että heille oli vesi tabuna. Kuultuaan sitten, ett'ei vettä oltu käytetty ruokia valmistaessa, söivät he hyvältä ruokahalulla.

Vierailtuaan kolme kuukautta Ystävyyssaarilla, lähtivät Englantilaiset taas matkalle ja saapuivat elokuun puolivälissä Tahitiin. Omaita kohtelivat alussa hänen kansalaisensa jopa omat sukulaisensakin kylmäkiskoisesti. Mutta, kun hän oli näyttänyt heille suuret varastonsa punaisia höyheniä, joita Tahitin saarella pidettiin suuressa arvossa, muuttuivat suhteet taas ystävällisiksi. Kohtapa tuli kuningas Otukin suuren seurueen kanssa tervehtimään Cook'ia, joka antoi hänelle lahjaksi siipikarjaa, lehmiä, lampaita jopa hevosenkin. Mutta Omaita kohtaan osoitti kuningaskin halveksivaa mielialaa, vaikka tämä lankesikin polvilleen hänen eteensä ja lahjoitti hänelle kalliita antimia.

Jo viime käynnillään oli Cook huomannut että Tahitilaiset olivat joutuneet vihollisuuteen Cimeolaisten kanssa. Samaa jupakkaa kesti vielä nytkin ja eräänä päivänä saatiin kuulla että kansa naapurisaarella oli taas noussut aseihin ja karkoittanut Otun puoluelaiset vuoriseudulle. Uusi sotaretki oli siis varustettava uppiniskaisia vastaan ja siinä kokouksessa, jossa siitä asiasta keskusteltiin, oli Cook'ikin läsnä. Eräs Cimeosaarelta tullut lähettiläs avasi keskustelut pitkällä puheella, jossa hän selitti asian juurta jaksain ja kehoitti Tahitin ylimyksiä sotaan. Kaikki eivät olleet siihen kuitenkaan halukkaita, mutta sotapuolue sai yhtä hyvin voiton ja niinpä päätettiin kiihkeän sanakiistan jälkeen lähettää Cimeossa oleville ystäville apua. Ennenkuin sotaan lähdettiin, kysyttiin kuitenkin jumalilta neuvoa, jossa tilaisuudessa toimitettiin ihmisuhrikin. Mitään sotakahakkaa sillä kertaa ei kuitenkaan tapahtunut, sillä tahitilainen sotapäällikkö teki rauhan vihollisten kanssa, sittenkuin hän turhaan oli odottanut apuväen tuloa.

Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta ja muilta Tahitilaisilta, purjehti Cook läheiselle Huaheinen saarelle, jonne hän jätti Omain, antaen hänelle rakentaa asunnon sekä puiston eurooppalaiseen malliin ja jättäen hänelle taloutta varten useita koti-eläimiä; myöskin Uudesta Seelannista otetut alkuasukkaat jäivät Huaheinen saarelle Omain huonekuntalaisiksi.

* * * * *

Nyt kääntyi Cook viimeinkin retkensä päätehtävään s.o. luoteisväylän etsimiseen. Hän ohjasi sen vuoksi laivansa v:n 1777 lopulla pohjoseen ja saapui tammikuussa seuraavana vuonna saariryhmään, joka siihen asti oli Eurooppalaisille kokonaan tuntematon. Hän nimitti sen Englannin amiraliteetin esimiehen mukaan Sandwich'in saaristoksi (myöhemmin on sitä ruvettu nimittämään alkuasukasten kielen mukaan myöskin Hawai'in saaristoksi).

Cook nousi maalle Tawai (nyk. Kawai) saarelle ja tapasi siellä ystävällisiä asukkaita, jotka puhuivat samaa kieltä kuin Tahitilaisetkin. Laskivatpa saarelaiset kasvoilleen tulokkaiden eteen ja varustivat heitä runsaasti ruokavaroilla. Mitään eurooppalaista laivaa eivät he sanoneet koskaan ennen nähneensä, mutta tunsivat kuitenkin rauhan, jota he pyysivät "hamaite'n" nimellä. Kaiken ystävyytensä ohessa olivat alkuasukkaat samoin kuin muutkin Tyynen meren saarelaiset kuitenkin suuria varkaita. Heitä vastaan oli usein siitä syystä käyttäminen väkivaltaakin ja semmoisessa tilaisuudessa tuli eräs alkuasukas surmatuksikin.

Tavat ja laitokset olivat saarelaisilla melkein samanlaiset kuin Tahitillakin. Luonteeltaan eivät Sandwich-saarien asukkaat olleet yhtä kevytmielisiä kuin Tahitilaiset, mutta eipä heissä huomattu myöskään Tongasaarelaisten totisuutta. Nähtyään Englantilaisilla uusia esineitä, kyselivät he mihin niitä tarvittiin ja huomattuaan sitten oman puutteellisuutensa, osoittivat he jonkunlaista mielipahaa. Kooltaan olivat saarelaiset keskinkertaisia, mutta muuten vahvoja ja sieväruumiisia; ihon väri oli tumma. Puku ja elämäntavat olivat jokseenkin samanlaiset kuin Tahitillakin. Aseinaan käyttivät he jousia, nuijia ja keihäitä; tabu-tapa oli yleisenä, ja myöskin huomasi Cook mielipahakseen että näilläkin saarilla toimitettiin vielä ihmisuhreja.

Oltuaan pari päivää Tawaissa ja käytyään vielä eräällä toisella läheisellä saarella, lähti Cook taas matkansa oikeata tarkoitusperää kohden. Ensin purjehti hän pohjoseen ja kääntyi sitten koilliseen, saapuen siten Amerikan rannalle. Seuraten sitä purjehti hän yhä pohjosempaan ja löysi 49 pohj. leveysasteen kohdalla soveliaan satamapaikan eräässä lahdelmassa, jota alkuasukkaat nimittivät Nutkaksi. Sillä aikaa kuin Resolutionia korjattiin rannalla, tekivät matkalaisemme tuttavuutta alkuasukasten kanssa ja pianpa saatiinkin toimeen molemmin puolinen vaihtokauppa. Amerikan intiaanit tarjoilivat kaupaksi suurissa määrin metsäelävien nahkoja ja ottivat niistä maksuksi milt'ei yksinomaan metallisia, etenkin messinkisiä esineitä. Vaihtokaupassa osoittivat villit yleensä tunnollista rehellisyyttä, mutta huomasivatpa Englantilaiset kuitenkin jonkun ajan kuluttua että he olivat yhtä sukkelia varkaita kuin Tyynen meren asukkaatkin ja sen ohessa paljon vaarallisempia, syystä kun heillä oli rauta-aseita.

Huhtikuun lopulla jätti Cook Nutkalahden jatkaen matkaansa yhä pohjoseen päin aina Behringin salmelle asti. Sillä matkalla huomasi hän että Pohjois-Amerikan luoteiskulma ulottui paljon enemmän länteen, kuin siihen aikaan yleensä luultiin ja että kulkuväylä Atlantin valtamereen kävi sen vuoksi aivan mahdottomaksi. Amerikan luoteisimmalta eli Wales'in prinssin niemeltä purjehti Cook vastaiselle Aasian rannalle, jossa Tshuktshilaiset asuivat, meni sitten Behringin salmen kautta Pohjoiseen jäämereen ja tapasi jo elokuun lopulla noin 70 pohj. leveysasteen kohdalla läpi-pääsemättömiä jäävuoria. Ne olivat yleensä kirkkaita sekä läpinäkyviä ja niiden suuruudesta päätti Cook, ett'eivät ne olleet yhden talven työtä. Koeteltuaan turhaan päästä niiden läpi, täytyi hänen kääntää takasin Jäähuipuksi (Icy kap) nimittämänsä niemekkeen kohdalta. Nyt päätti hän hakea etelämpänä sopivaa paikkaa talvimajoja varten ja koettaa sitten seuraavan kesän aikana jälleen onneansa jäämeren jäissä.

* * * * *

Cook aikoi talvehtia Sandwich'in saarilla ja saapuikin marraskuun lopulla Owajh'iin eli Hawai'iin, joka on mainituista saarista suurin, ja jonka vuoren huiput olivat lumen peittämiä. Saaren asukkaat, jotka tulivat Englantilaisia vastaan venheillään, ryhtyivät oitis vaihtokauppaan heidän kanssaan. Kun sitten oli löydetty sovelias satamapaikka Karakakuan lahdessa, purjehtivat Englantilaiset sinne tammikuun 17 p. (v. 1779), jolloin heidän laivojensa ympäri keräytyi semmoinen kansan paljous, ett'eivät matkalaisemme moista olleet koskaan ennen nähneet. Niiden joukossa, jotka kävivät Englantilaisia tervehtimässä, oli monta mahtamaa päällikköä, jotka samoin kuin heidän alamaisensakin osoittivat tulokkaille mitä suurinta kunnioitusta. Cook'ia palvelivat maan asukkaat milt'ei epäjumalana. Hänen hartioilleen ripustettiin punaista vaatetta, jommoista kunnioitusta osoitettiin ainoastaan jumalien kuville. Kun hän astui maalle, kulki pappi hänen edellään ja kaikki kansa laskeutui kasvoilleen. Laivojen upseerit kuljeskelivat vapaasti saarella ja joka paikassa otettiin heitä mitä ystävällisimmin vastaan; heitä kutsuttiin majoihin lepäämään, juotettiin kokosmaidolla ja ilahutettiin lauluilla sekä tanssilla. Kohtapa saapui saarelle kuningas Teriobu, joka Englantilaisten tullessa sattui olemaan sotaretkellä. Hän osoitti niinikään suurta kunnioitusta tulokkaille. Käydessään Cook'ia tervehtimässä levitti kuningas hänen hartioilleen levättinsä sekä pani hänen päähänsä oman höyhenkypärinsä ja viuhkan hänen käteensä. Sitten antoi kuningas päälliköllemme vielä runsaita lahjojakin ja vaihtoi päälle päätteeksi hänen kanssaan nimiäkin, jota pidettiin näiden villien luona mitä suurimpana kohteliaisuuden osoituksena. Kun sitten Englantilaiset helmikuun alussa aikoivat lähteä saarelta, kutsui kuningas Cook'in ja Clerken asuntoonsa. Siellä oli nähtävänä tavattoman suuria hedelmäkasoja, vaatepakkoja ja muun muassa kokonainen sikalaumakin, jotka kaikki olivat kerätyt uskollisilta alamaisilta ja joista nyt molemmille kapteeneille annettiin kaksikolmatta osaa. Moista lahjaa eivät Englantilaiset olleet vielä missään saaneet.

Helmikuun 4 p:nä lähtivät matkalaisemme Karakakuan satamasta, mutta kovan myrskyn takia täytyi heidän muutaman päivän kuluttua palata sinne takasin. Mutta sillä välin oli alkuasukasten mieliala suuresti muuttunut. Rannalla ei kaikunut mitään riemuhuutoja eikä näkynyt edes uteliaita katselijajoukkojakaan. Kuluipa sitten pari päivää ja Englantilaiset saivat kokea, ett'ei tuo hiljaisuus ollut satunnaista, vaan että heitä vastaan oli todellakin olemassa tyytymättömyyttä. Kun muutamat saarelaisten päälliköt kielsivät alamaisiaan Englantilaisille vettä tuomasta, syntyi siitä kahakka; se saatiin tosin sovinnolla loppumaan, mutta molemmin puolinen katkeruus sai siitä kuitenkin yhä suurempaa yllykettä. Kun sitten yöllä helmikuun 14 p:ää vasten Discovery-laivasta varastettiin venhe, päätti Cook ryhtyä tehokkaisin toimiin pahantekijäin rankaisemiseksi. Hänen aikomuksensa oli saada valtoihinsa itse kuninkaan, ja siinä tarkoituksessa lähti hän saarelle aseellisten merisotamiesten kanssa. Jopa olikin Teriobu lähtemäisillään Cook'in kehotuksesta Englantilaisten laivaan, kun samalla syöksyivät väliin kuninkaan vaimot ja muutamat ylimykset, jotta hartaasti pyysivät häntä jäämään saarelle. Englantilaisten varustukset olivat synnyttäneet epäluuloa myöskin kansassa, joka nyt alkoi keräytyä suurissa joukoissa, ja kun sitten saatiin kuulla että eräs ylimys oli joutunut Englantilaisten surmattavaksi, lähettivät saarelaiset vaimonsa sekä lapsensa pois ja hyökkäsivät ase kädessä rannalla olevien Englantilaisten kimppuun. Joku villeistä uhkasi Cook'ia keihäällään ja englantilainen päällikkö ampui häneen hauleilla. Mutta haulit kimmahtivat villin paksusta sotapuvusta mitään vahinkoa tekemättä, ja se seikka kiihoitti vaan muita saarelaisia ankarampaan vastarintaan. Cook latasi silloin uudelleen ja ampui luodilla lähinnä olevan miehen kuoliaaksi. Nyt alkoi yleinen taistelu. Neljä Englantilaista oli jo saanut surmansa ja moni pahoin haavoittunut, kuu Cook sai puukoniskun selkäänsä ja kaatui maahan. Sen nähdessään päästivät saarelaiset riemuhuudon, riistivät kaatuneen päällikön ruumiin itselleen ja antoivat sille vielä useampia puukoniskuja. Niin kuoli aikansa mainioin merimies ja löytöretkeilijä täytettyään onnellisesti elämänsä suuren tehtävän ihmiskunnan palveluksessa.

Päällikkönsä kaaduttua syöksivät maalla olevat Englantilaiset veteen ja uivat lähestöllä oleviin venheisiin. Sitten koettivat Englantilaiset saada Cook'in ruumista alkuasukkailta; mutta se oli jo mahdotonta; vasta viikon kuluttua onnistui heille saada päälliköstään muutamia jäännöksiä, jotka sitten juhlallisesti haudattiin meren syvyyteen.

Nyt otti kapteeni Clerke ylipäällikkyyden "Resolution" laivalla ja jätti "Discoveryn" luutnantti Goren johdettavaksi. Cook'in suunnitelman mukaan purjehti uusi päällikkö vielä kerran Kamtschatkaan ja sieltä Behringin salmen kautta Jäämerelle. Hän pääsi aina 70 1/2 leveysasteelle saakka, mutta täytyi sieltä jäiden takia kääntyä takasin. Tällä valvaloisella matkalla oli hänen heikko terveytensä käynyt yhä huonommaksi ja seurauksena olikin että hän palatessaan kuoli Kamtschatkan edustalla elokuun 22 v. 1779. Luutnantti Gore otti silloin ylipäällikkyyden molemmilla laivoilla ja jatkoi niillä paluumatkaa etelään. Ensin seurasi hän pitkin Kiinan rannikkoja ja kääntyi sitten Intian vesille. Purjehdittuaan Hyvän Toivon niemen ohi, saapui hän kotimaallensa lokakuussa v. 1780.

Tieto Cook'in kuolemasta levitti syvää surua Englannissa. Lontoon tiedeseura laittoi hänen muistokseen metaljin, hallitus antoi hänen leskelleen ynnä lapsille vuotuisen eläkerahan ja jonkun vuoden kuluttua nostettiin suuren vainajan perilliset aatelissäätyyn. Mutta nämä ulkonaiset kunnianosoitukset Cook'in muistolle ovat kuitenkin vähäarvoisia sen kunnioituksen rinnalla, jota niinhyvin Englantilaiset kuin muutkin kansat tunsivat tuota suurta löytöretkeilijää kohtaan. Ja harvoinpa onkin joku tiede niin suuressa kiitollisuuden velassa yksityiselle miehelle kuin maa- ja meritiede on Cook'ille. Tässä vielä lyhyt silmäys hänen tärkeimpiin ansioihinsa. Ensimmäisellä matkallaan oli hän löytänyt Seurasaaret sekä osoittanut että Uudessa Seelannissa oli kaksi eri saarta ja sen lisäksi tutkinut siihen asti tuntematonta Uuden Hollannin itäistä rannikkoa; toisella retkellään ratkasi hän kysymyksen eteläisestä mantereesta, näyttäen ett'ei semmoista ole olemassa ainakaan 40 ja 70 lev. asteen välillä, jonka ohessa hän löysi Uuden Kaledonian y.m. saaria; kolmannella matkallaan löysi hän Sandwich'in saaret, tutki Amerikan länsirantaa 43 ja 70 pohj. lev. asteen välillä, määräsi Aasian ja Amerikan etäisyyden toisistaan, josta seikasta siihen asti oltiin aivan epätiedossa, ja osoitti että mahdollisesti löytyvä luoteisväylä Atlantin valtameren ja Tyynen meren välillä on kaikkea käytännöllistä hyötyä vailla, kun sitä myöten ei voida kulkea jäiden takia. Hänen muiden suurten ansioidensa joukkoon on luettava sekin, että hän on opettanut voittamaan tuota kauheata meritautia, keripukkia; sillä häneltäpä onnistui ensiksi tehdä pitkiä matkoja sekä kuuman että kylmän ilmanalan merillä ilman että tauti pääsi sanottavasti vahingoittamaan hänen laivaväkeänsä.

Saadaksemme jonkunlaisen käsityksen sen miehen luonnonlaadusta, joka nämä suuret työt toimitti, kuulkaamme, mitä hänestä hänen aikalaisensa ja matkatoverinsa kapteeni King lausuu:

"Cook oli ikäänkuin luotu niitä töitä varten, jotka tulivat hänen osalleen", sanoo kapteeni Kinq. "Hänen ruumiinsa oli luja ja karaistunut, niin että se voi kestää mitä suurinpia vaivoja. Hänen sielunsa oli varustettu samalla voimalla ja kestävyydellä kuin hänen ruumiinsakin. Hänen ymmärryksensä oli selvä ja terävä; hänen päätösvoimansa sukkela ja varma. Tuumansa teki hän rohkeasti ja miehen tavoin pani hän ne toimeenkin. Hänen rohkeuteensa oli liitetty tavaton maltti vaaran hetkellä. Hänen olentonsa oli tasainen ja suora; hänen mielenlaatunsa tosin hiukan kiivas, mutta hänen sydämensä oli kuitenkin aina hyvänsuopa ja ystävällinen".

* * * * *

Ennenkuin jätämme kokonaan Jaakko Cook'in tutkintoretket, on meidän vielä lausuttava muutama sana niiden seurauksista ja Tyynen meren saarien myöhemmistä vaiheista.

Cook'in löydöt herättivät ympäri koko Euroopan yleistä ihastusta. Kaikkialla kuunneltiin suurimmalla mieltymyksellä kertomuksia Tyynen meren saarista sekä sen viattomassa luonnontilassa elävistä asukkaista, ja kohtapa tulivat nuo aluset myöskin uusien tutkimuksien esineeksi. Valaskalan pyytäjät tunkivat kauas etelään, käyden usein korkeammillakin leveysasteilla kuin Cook'ille oli onnistunut tunkeutua. Heidän jäljissään riensi sinne tiedemiehiä ja uusia saaria sekä maita keksittiin kaukana etelässä; mutta ne kaikki olivat autioita, ikuisen lumen ja jään peittämiä.

Tärkein seuraus Cook'in löydöistä oli kuitenkin se, että Eurooppalaiset ryhtyivät Uuden Hollannin ja Tyynen meren saarien asuttamiseen. V. 1788 perusti Englannin hallitus Uuden Hollannin itärannalle Sidneyn kaupungin ja siirtolan, jonne ensi alussa lähetettiin pahantekijöitä, vaan jonne sitten myöskin muita uudisasukkaita siirtyi. Myöhemmin perustettiin maahan muitakin siirtokuntia ja kun viimein v. 1851 Uusi-etelä-Walesi'ssa löydettiin kultamaata, rupesi sinne tulvaamaan ihmisiä Euroopasta niinkuin kultamaahan ainakin. Maata ruvettiin viljelemään eurooppalaiseen tapaan, uhkeita kaupunkeja perustettiin ja seurauksena on ollutkin että alhaisessa luonnon tilassa olevat alkuasukkaat (n.s. Austraalineekerit) ovat vähitellen saaneet väistyä eurooppalaisen viljelyksen tieltä. Van Diemen'in maalta onkin jo alkuperäinen väestö sukupuuttoon kuollut ja myöskin Uudessa Hollannissa melkoisesti vähentynyt.

Austraalineekerien kohtalo näkyy tulevan osaksi myöskin Tyynen meren läntisien saarien papuas-heimoon kuuluville asukkaille. Sitä vastoin ovat Tyynen meren itäisille saarille kauan aikaa sitten muuttaneet Malaijilaiset osoittaneet paljon suurempaa taipumusta kristinoppiin ja eurooppalaiseen sivistykseen. Lähetyssaarnaajat ovat kylväneet hyvällä menestyksellä heidän sydämiinsä totuuden opin siemeniä poistaen siten heidän tavoistaan sopimattomia, ihmisyyttä häväiseviä menoja, ja seurauksena on ollutkin että näiden saaristojen asukkaat muuttuvat yhä enemmän eurooppalaisten kaltaisiksi. Etenkin on Sandwich'in saarilla päässyt korkeampi viljely juurtumaan; niiden asukkaat hoitavat taidollisesti maatansa, rakentavat sieviä asumuksia sekä maanteitä ja heidän pääkaupunkinsa Honolulu Oahun saarella (ainoa kaupunki Tyynen meren saaristossa) on rakennettu eurooppalaiseen malliin, emmekä me siellä kaipaa kahviloita ja kapakoita yhtä vähän kuin kirkkoja ja koulujakaan.