Jaakko Cook'in matkat Tyynellä merellä

by Antti Fredrik Hassell

COOK'IN TOINEN MATKA.

1772-1775.

Kotiin palattuaan lähetti Cook kertomuksen Venustähden kulusta auringon ohi Lontoon tiedeseuralle, joka mielihyvällä tunnusti hänen suuret ansionsa. Sen jälkeen ryhtyi hän järjestämään kokoomiansa tietoja Tyynen meren vesistä ja saarista antaakseen koko matkastaan täydellisen kertomuksen; mutta siitä toimestaan täytyi hänen kuitenkin kohta luopua, sillä hänen apuaan ja taitoaan tarvittiin muihin, tärkeämpiin hankkeisin.

Eteläinen mannermaa ei ollut, näet, vielä kokonaan kadonnut ihmisten mielestä ja kun Cook äsköisellä matkallaan oli näyttänyt ett'ei Uusi Seelanti yhtä vähän kuin Uusi Hollantikaan kuulunut tuohon mantereesen, ruvettiin nyt väittämään että se olisi muka löydettävänä jossain etelämpänä. Kun sen lisäksi suurin sanoin puheltiin siitä hyödystä, joka semmoisen mantereen löydöstä olisi vuotava koko maalle, päätti Englannin hallitus varustaa uuden tutkimusmatkan Tyynen meren vesille. Siinä tarkoituksessa kääntyi se nyt Cook'in puoleen tarjoten hänelle päällikkyyttä aiotulle retkelle, johon tarjoukseen Cook mielellään suostuikin.

Retkeä varten varustettiin kaksi laivaa, joista suurempi "Resolution" niminen sai komentajakseen Cook'in ja pienempi "Adventur" uskottiin taas kapteeni Furneaux'in johtoon. Matkavarustukset tehtiin hyvin huolellisesti. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi ja meritautia (keripukkia) vastaan oli matkueella tehollisia varukeinoja, niinkuin maltaita, hapankaalia, sitruunin mehua, senappia y.m. Paitsi päällikkökuntaa seurasi Cook'ia tälläkin retkellä tiedemiehiä ja maalareja; edellisistä mainittakoon kaksi saksalaista luonnontutkijaa (isä ja poika) nimeltä Forster.

Ennen lähtöänsä sai Cook hallitukselta tarkan matkasuunnitelman. Sen mukaan oli hänen ensin purjehtiminen Hyvän Toivon niemelle ja sieltä sitten eteläistä ilman suuntaa kohden 54:nen leveysasteen kohdalla olevalle Circoncision niemelle, jonka luultiin kuuluvan eteläiseen mantereesen. Löydettyään sen pitäisi hänen seurata uuden mantereen rannikkoa, tutkia sen luontoa sekä asukkaita ja ottaa tarkat tiedot kauppaa ja meriliikettä koskevista seikoista. Sitten sopisi hänen tehdä retkiä sekä itään että länteen, aina asianhaarain mukaan, lähetä etelänapaa ja viipyä kaikkialla niin kauan kuin merimiesten terveydentila ja elatusvarat vaan sallisivat. Jos taas mitään Circoncision-nimistä nientä tai saarta ei olisikaan olemassa, pitäisi Cook'in purjehtia niin paljon kuin mahdollista etelään, kääntyä sitten itään tutkiakseen uusia maita sekä saaria ja saapua sitten maapallomme ympäri purjehdittuaan takasin Hyvän Toivon niemelle. — Niinkuin näkyy oli matkasuunnitelma monipuolinen ja vaikea; sen tyydyttävää ratkaisua varten tarvittiin todellakin Cook'in neroa ja taitoa.

* * * * *

Heinäkuun 13 p:nä v. 1772 lähti Cook molemmilla laivoillaan Englannista ja saapui puolenkolmatta kuukauden perästä Hyvän Toivon niemelle. Noudattamalla kaikkia varovaisuuden keinoja oli hän osannut pysyttää miehistönsä niin hyvässä terveydentilassa ett'ei yksikään heistä sairastanut matkalla. Kap-kaupungissa saatiin ruotsalainen luonnontutkija Sparrman yhtymään matkueesen, jonka jälkeen laivat lähtivät edelleen purjehtimaan eteläistä ilmansuuntaa kohden.

Marraskuu oli käsissä, siis kesäinen aika täällä maapallomme etelä-osissa. Mutta entisestä kokemuksestaan tiesi Cook kuitenkin että pakkanen näillä tienoin alkaa ahdistaa paljon pikemmin kuin samoilla leveysasteilla päiväntasaajan pohjoispuolella. Kuukauden lopulla muuttuikin ilma äkkiä kylmäksi, merimiesten terveydentila huononi ja moni Kap-kaupungista otettu elukka heitti henkensä.

Joulukuun 30 p:nä nähtiin 50 ast. ja 40 min. kohdalla eteläistä leveyttä ensimmäiset ajojäät. Väliin muodostivat ne vuorentapaisia möhkäleitä, joista yksikin sanotaan olleen noin 2,000 jalkaa pitkä ja parisataa jalkaa korkea. Meren aallot löivät hirvittävällä voimalla näitä jäävuoria vastaan loiskuen toisinaan niiden yli ja pudoten sitten vuoren toiselta puolen hienona vesi-utuna mereen. Useinpa näyttivät nuo suunnattomat jäämöhkäleet todellisilta saarilta, joiden päällä oleskeli joukottain pingviinejä ja muita vesilintuja.

Eräänä päivänä joulukuun keskipaikoilla huomasivat Englantilaiset että kova virta kuletti laivaa. Vanhempi Forster laskeutui silloin erään toisen matkalaisen kanssa venheesen mitatakseen virran nopeutta, mutta samassa joutuivat venheessä olijat sumun peittoon ja kadottivat laivat näkyvistään. Saivatpa he sitten kauan harhailla meren selällä ilman elatusvaroja ja muita pelastusneuvoja, kunnes heidän korviinsa viimeinkin kaikui kellon ääni; he sousivat kaikin voimin ääntä kohden ja saapuivat siten viimein "Adventuriin".

Siihen aikaan luultiin yleisesti että ajojäät muodostuvat merenlahdissa ja jokien suilla, josta syystä matkalaisemmekin tekivät sen johtopäätöksen että tuon jää-alueen eteläpuolella on välttämättömästi maata. Sinne oli siis haettava pääsypaikka jäiden läpi ja siinä tarkoituksessa teki Cook retkiä sekä idän että lännen puolelle. Mutta kun läpipääsyä ei löytynyt, päätti hän jäätikön kiertämällä ratkaista kysymyksen eteläisen mantereen olemisesta tai olemattomuudesta. Pahaksi onneksi oli kuitenkin keskikesä jo ohitse ja pakkanen kävi päivä päivältä yhä ankarammaksi. Keripukin oireita alkoi ilmaantua ja tauti saatiin ehkäistyksi ainoastaan suurimmalla varovaisuudella. Kun sitten Cook'issa pääsi se ajatus yhä enemmän vakaantumaan ett'ei jäiden takana ole mitään manteretta, päätti hän joulukuun lopulla purjehtia ainoastaan Circoncisionin meridianin kohdalle. Mutta kovan myrskyn takia ei sekään yritys onnistunut. Ja kun sitten pohjoispuolellakin huomattiin suunnattomia jäävuoria, jotka uhkasivat sulkea laivalta paluumatkan, käänsi päällikkömme pelkäämättä laivansa suoraan etelää kohden ja purjehti sen leveysasteen yli, jolla Circoncisionin arveltiin olevan, todistaen siten, että jos semmoista paikkaa oli olemassa, niin ei se voinut olla muuta kuin pienenläntä saari eikä mikään mannermaan osa.

Kun sitten tammikuun keskipaikoilla (v. 1773) oli päästy eteläisen napapiirin yli, huomasi Cook harmikseen että Adventur-laiva oli matkalla häipynyt "Resolutionista". Turhaan odotteli hän sitä pari päivää, antaen kanuunain laukauksilla merkkejä ja pitäen koko yön valkeata laivan kannella, Adventuria ei kuulunut ja Resolutionin täytyi jatkaa matkaansa yksinään. Tällä matkalla olivat Englantilaiset tilaisuudessa ihailemaan näiden seutujen omituista luonnonilmiötä n.s. eteläisiä revontulia. Ne ilmestyivät siten että kierteisiä viivoja kohosi taivasta kohden levittäen ympärilleen yhä enenevää kirkkaan vaaleata valoa, joka loistollaan teki tähdetkin melkein näkymättömiksi.

Mutta sen ohessa kävi ilma vaan yhä kylmemmäksi ja yöt pitenivät. Kun Cook huomasi ettei hän myöhäisen vuodenajan takia voisi menestyksellä jatkaa matkaansa kauemmaksi napaseuduille päin, kääntyi hän maaliskuun keskipaikoilla itään ja viimein koilliseen, saapuen siten saman kuun lopulla Uuden Seelannin rannikolle, jonne Adventurinkin oli määrä pyrkiä siinä tapauksessa että laivat matkalla häipyisivät toisistaan.

* * * * *

Cook nousi maalle ensin Dusky-lahden rannalla, jonne hän istutti kaaliksia ja jätti muutamia koti-eläimiä. Sitten purjehti hän Uuden Seelannin molempia saaria eroittavaan salmeen ja tapasi siellä (toukokuun keskipaikoilla) suureksi ilokseen "Adventurin". Sen kapteeni Furneaux oli matkatovereistaan erottuaan purjehtinut hiukan pohjoisemmalta kuin Cook ja saapunut Van Diemen'in maan ohitse huhtikuussa, kuningatar Charlottan salmeen, jonne nyt hänen matkatoverinsakin tulivat.

Jätettyään kuningatar Charlottan salmen samoin kuin Dusky-lahdenkin rannoille muutamia koti-eläimiä ja eurooppalaisia kasvilajeja, lähtivät Englantilaiset taas merelle kaakkoa kohden. Keripukin takia täytyi heidän kuitenkin ohjata kohta laivansa itään ja kun sillä ilmansuunnalla ei ollut toivottavissa mitään maata ja kun meritauti alkoi yhä kovemmin rasittaa miehiä, katsoivat päälliköt parhaaksi kääntyä pohjosta kohden. Ilmanala muuttui sitä lämpimämmäksi mitä enemmän pohjoiseen saavuttiin; myrskyt lakkasivat ja matkalaisemme yli leveni kirkkaansininen taivas. Se kaikki vaikutti virkistäväisesti taudin rasittamien merimiesten mieliin. Kääntöpiirin yli mentyä saavuttiin Matalien eli Vaarallisten saarien läheisyyteen, jossa matkalaisemme olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Äkkinäinen tuulen puuska ajoi, näet, heidän laivansa lähellä olevaa koralliriuttaa kohden ja ainoastaan Cook'in taitavat liikkeet pelastivat heidät vaaraan joutumasta.

Nyt saavuttiin Tahitin itärannalle. Siellä tapasi Cook monta vanhaa tuttuaan, jotka osoittivat tulokkaille yhtä suurta ystävyyttä kuin ennenkin, mutta eivät olleet myöskään unohtaneet pahaa näpistelemistapaansa. He kyselivät Banks'ia ynnä muita osanottajia Englantilaisten edelliseen matkaan; joku kysäsi Tupiaakin, mutta saatuaan kuulla hänen kuolemansa, näytti kysyjä tyytyväiseltä eikä udellut enää mitään vainajasta. Täällä sai Cook myöskin tietää että suurin osa hänen vanhoista ystävistään, niiden joukossa itse Tutahakin, oli surmattu sisällisessä sodassa, että nyt saaren suuremman puoliskon kuninkaana oli Otu niminen mies ja että pienempää osaa hallitsi Ahitua.

Kuningas Ahitua halusi päästä Cook'in puheille ja tulikin hänen luokseen suuren seurueen kanssa. Ulkomuodoltaan oli hän upea, mutta samalla hiukan epäluuloisen näköinen. Kun tavalliset kohteliaisuuden temput molemmin puolin olivat toimitetut ja lahjat vaihdetut, ryhdyttiin keskusteluihin. Kuninkaan seuralaisista veti Englantilaisten huomiota enimmin puoleensa eräs Stee niminen tavattoman lihava ja omituisesti tatueerattu mies, joka näytti olevan suuressa arvossa, sillä Ahitua tiedusteli hänen neuvojaan melkein kaikissa asioissa. Stee kyseli muun muassa Englantilaisia heidän uskonnostaan. Kuultuaan että he tunnustivat yhden ainoan Jumalan, joka on luonut maailman ja jonka puoleen he kääntyvät rukouksissaan, näytti Tahitilainen tyytyväisen näköiseltä ja selitti että saarelaisten uskonnolliset käsitykset olivat jotenkin samanlaiset. Sillä aikaa kuin Stee keskusteli näistä seikoista Englantilaisten kanssa, veti kuninkaan huomiota puoleensa Cook'in taskukello. Kuultuaan sen nakutuksen, sanoi hän: "se puhuu", ja kysyi sitten, mitä semmoisella kapineella tehtiin. Kun hänelle selitettiin että se mittaa aikaa niinkuin aurinkokin, nimitti hän sen kohta "pikku auringoksi" osoittaen siten selityksen täydellisesti käsittäneensä.

Matavain-lahdessa otettiin Englantilaisia mitä ystävällisimmin vastaan; siellä oppivat he myöskin tuntemaan Otu kuninkaan, joka oli hyvänsävyinen, vaikka kohta hiukan arkaluontoinen mies. Tuskinpa hän alussa tohti lähestyäkään Englantilaisia, mutta tuli sitten kuitenkin seuralaistensa kanssa heidän laivaansa, jossa etenkin mukavat tuolit miellyttivät tahitilaisia ylimyksiä. Kun laivassa oli aterioitu, annettiin Otulle lahjaksi eurooppalaisia koti-eläimiä, jonka jälkeen kuningas poistui seurueineen vierastensa parista.

Läheisellä Huaheinen saarella tapasi Cook vanhan tuttunsa Oree kuninkaan, joka ihastuneena syleili päällikköämme ja itki ilosta. Tällä saarella joutui kuitenkin Sparrman eräällä kasvintutkimusmatkallaan muutamain alkuasukasten ryöstettäväksi ja oli kadottaa samalla henkensäkin. Kun Oree kuuli tapauksesta, ryhtyi hän pontevasti toimeen rosvojen ilmisaamiseksi ja onnistuikin siinä viimein. Sitä ennen olivat Englantilaiset kuitenkin kerenneet lähteä saarelta vieden mukaansa suuressa määrin sikoja, siipikarjaa ja hedelmiä. Seurasipa Englantilaisten mukana eräs Omai niminen saarelainenkin, jonka Cook vei kotimaallensa ja esitteli siellä kuninkaalle ynnä muille ylhäisille miehille. Raiatean saarelta seurasi Englantilaisia toinenkin alkuasukas nimeltä Ödidi.

Seurasaarilta lähtivät Englantilaiset syyskuun 17 p:nä länteenpäin ja saapuivat lokakuun alussa erääsen saariryhmään, jossa jo Tasman oli käynyt v. 1643 ja jonka he nyt nimittivät ystävällisen vastaanoton vuoksi Ystävyyssaariksi. Luonto oli suonut runsaasti lahjojaan näille saarille, jossa kokospalmu, leipäpuu, sokeriputki ja jamsikasvi hyvin menestyivät. Tavat ja viljelys olivat jokseenkin samanlaiset kuin Tahitillakin, mutta asukkaat näyttivät olevan hieman korkeammalla kehityksen kannalla. Ihmisasumukset eivät olleet ryhmissä, vaan yksitellen aituuksilla toisistaan eroitettujen viljelysmaiden välillä. Tongasaarella, joka on kaikista suurin, näkivät Englantilaiset jonkunlaisen temppelinkin, joka seisoi korkealla alustalla ja oli muuten rakennettu samaan tapaan kuin asumuksetkin s.o. seinät olivat muodostetut maahan pystytetyistä pylväistä ja katos palmunlehdistä. Sisässä nähtiin kaksi huonosti veistettyä puukuvaa, joiden oikeata merkitystä ei Cook kuitenkaan saanut selville.

Tongasaarella näki Cook myöskin kuninkaan. Hän istui paikallaan liikkumatta ja niin naurettavan synkän näköisenä, että Englantilaiset luulivat häntä ensialussa mielipuoleksi. Tervehdyksiin ja kysymyksiin ei hän vastannut mitään; ja kun Englantilaiset sitten antoivat hänelle lahjojansa, salli hän ripustaa ne ympärilleen puhumatta kuitenkaan yhtään sanaa. Seuraavana päivänä lähetti tuo synkkä hallitsija sentään Cook'ille banaaneja ja paistetun si'an, sanoen että ne olivat lahjoja saaren "arikilta" laivan "arikille".

Vietettyään muutamia päiviä Ystävyyssaarilla, ohjasi Cook matkansa jälleen Uuteen Seelantiin sieltä juomavettä noutaakseen uutta eteläistä retkeä varten. Matkalla eroitti ankara myrsky hänen laivansa Adventur'ista, jota hän ei enää tavannutkaan ennenkuin vasta Englannissa. Tehtyään tarpeelliset varustukset Uudessa Seelannissa ja jätettyään sinne joukon koti-eläimiä, lähti hän liikkeelle marraskuun 26 p:nä jäiden täyttämiä eteläisiä vesiä kohden.

* * * * *

Matka oli erittäin vaivaloinen, sillä merimiehet olivat väsyneinä entisistä vaivoistaan jo vähemmän kykeneviä taudin puuskauksia kestämään. Tällä kertaa voitiin kuitenkin purjehtia aina 60 leveysasteelle saakka, ennenkuin ajojäitä alkoi ilmestyä. Nepä olivat outoja esineitä Ödidille, joka nimitti jäätä valkeaksi maaksi ja lumisadetta valkeaksi sateeksi; mutta enimmin kaikista ihmetteli hän tuota eteläseudun pitkää valonaikaa. Eipä hän tahtonut uskoa omia silmiäänkään ja vakuutti, että jos hän kansalaisilleen kertoisi alituisesta päivän valosta ja "kovasta sateesta", (s.o. rakeista) pitäisivät he häntä valehtelijana. Saipa hän sitten tarpeeksi tilaisuutta tottuakseen semmoisia kummia näkemään, silla Cook laski laivansa aina 71 etel. leveysasteelle saakka. Mutta kun ruokavarat vähenivät ja pakkanen alkoi yhä ankarammin ahdistella, päätti Cook (helmik. 5 p:nä v. 1774) lähteä palausretkelle, arvellen että jos mannermaata etelämpänä olisikin, tekee jää pääsyn sinne mahdottomaksi. Tämä päätös herätti yleistä riemua, sillä laivassa oli melkein joka mies sairaana vilusta tai meritaudista; Cook itsekin sai olla viikonpäivät kovasti kipeänä.

Palausmatkalla saavuttiin maaliskuun 11 p:nä Pääsiäissaarelle, jossa hollantilaiset olivat jo sitä ennen käyneet. Sen rannoilla nähtiin tummia, murtuneita kallionlohkareita, jotka luultiin sisältävän rautaa ja joissa havaittiin jälkiä tulivuoren vaikutuksista. Saari oli muuten niukka kasvullisuudesta. Sen asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitilaisetkin ja heidän elämäntapansakin olivat samanlaiset. Suojatakseen itseään auringon polttavilta säteiltä käyttivät he paksuja, usein huippukärkisiä päähineitä letitetystä oljesta tai suuria vesilintujen höyhenistä valmistettuja hattuja. Rannalla näkivät Englantilaiset jyrkkiä muureja neliskulmaisista, säännöllisesti toisihinsa sovitetuista kivistä; kauempana huomattiin niinikään kivestä hakattuja ihmisen kuvia, joille ainakaan silloinen sukupolvi ei enää antanut minkäänlaista merkitystä ja joita Englantilaiset pitivät siitä syystä jäännöksinä hyvin vanhoilta ajoilta.

Kun Pääsiäissaarella oli puute juomavedestä, lähti Cook hakemaan Espanjalaisten jo v. 1595 keksimiä Markesassaaria, jotka hän viimein löysikin, vaikk'ei sieltä missä niiden arveltiin olevan. Maanlaatu ja asukkaat olivat täälläkin samanlaiset kuin Seurasaarilla. Markesalaiset olivat sen ohessa uljaampaa ja voimakkaampaa kansaa kuin Seurasaarien asukkaat; heilläpä ilmaantui tatueeraamistapakin täydellisimmässä muodossaan. Vaatteita eivät he käyttäneet lämpimän ilmanalan vuoksi, mutta nuo monenmoiset ihopiirrustukset vaikuttivat että heidän ruumiinsa näytti ylenympäri verhotulta.

Huhtikuun 12 p:nä lähti Cook taas liikkeelle länttä kohden ja tuli Vaarallisten sekä Palliserin saarien ohi jälleen Tahitiin, jossa Otu ja hänen alamaisensa ottivat Englantilaisia ystävällisesti vastaan. Eräänä aamuna saivat he nähdä ihmeekseen saaren rannikolla kokonaisen tahitilaisen laivaston, jossa oli yli kolmensadan aluksen ja lähes kahdeksantuhatta soturia. Päälliköt ja kaikki kannella olijat olivat täydessä sota-asussaan s.o. varustettuina vaateverhoilla, turbaaneilla ja tavattoman korkeilla kypärillä. Alussa herätti tuollainen äkillinen laivaston kokoominen Englantilaisissa epäluuloa, mutta kohtapa he rauhoittuivat, kun kuulivat että sillä aiottiin lähteä sotaretkelle Cimeon saarelle, jonka asukkaat olivat luopuneet Tahitilaisten yliherruudesta. Cook olisi mielellään nähnyt näiden saarelaisten taistelu-tapaakin, vaan kun hän kuuli että Tahitilaiset mielellään tahtoivat hänen poistumistaan ennen sodan alkua, lähti hän taas liikkeelle varustettuaan itsensä runsaasti ruokavaroilla ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset Otu kuninkaalta, joka tällä kertaa näytti Cook'ista sangen taitavalta ja ymmärtäväiseltä hallitsijalta.

Huaheinen saarella kävi Cook vielä kerran katsomassa vanhaa tuttuansa Oree kuningasta, joka viime aikoina oli käynyt heikoksi ja kykenemättömäksi; hänen arvonsa oli niinikään melkoisesti vähentynyt alamaisten silmissä ja täytyipä Cook'in antaa hänelle apuansa muutamien pahantekijäin kiinniottamiseksi. Kun Englantilaiset lähtivät saarelta, otti hän heiltä sydämelliset jäähyväiset. Matkalaisemme poikkesivat myöskin Raiatean saarelle jättäen sinne Ödidin, joka oli nainut Tahitilla ylhäissukuisen neitosen; hänellekin tuntui ero hyvistä ystävistään Englantilaisista katkeralta.

* * * * *

Käytyään pikimittään Ystävyyden- eli Tonga-saarilla, purjehti Cook yhä edelleen länttä kohden ja saapui heinäkuussa Uusille Hebrideille, jotka olivat vuorisia ja metsäisiä saaria. Cook nousi maalle Mallikollon saarella. Ihmiset siellä erosivat kaikista tähän asti tunnettujen saarien asukkaista. He olivat pieniä, ruskea-ihoisia ja peräti rumia. Kaunistuksena käyttivät he kilpikonnanluisia korvakoristeita, villisian hampaista tehtyjä rannerenkaita y.m. Aseena oli heillä nuija ja jousia, joiden nuolet olivat kastetut myrkkyaineesen. Luonteeltaan olivat nämä villit rohkeita ja suoramielisiä; alussa eivät he tahtoneet kuitenkaan ryhtyä vaihtokauppaan Englantilaisten kanssa, mutta kun heidät saatiin siihen taivutetuiksi, noudattivat he siinä kiitettävää rehellisyyttä. Vielä sittenkin kun Resolution oli jo lähtenyt liikkeelle, seurasivat he uskollisesti sen perässä tarjotakseen merimiehille tavaroitaan, joista he olivat jo saaneet maksun ehtimättä niitä kuitenkaan ajoissa jättää ostajille.

Erromangon saarella tapasi Cook vihamielisiä asukkaita. Ne näyttivät ulkomuodoltaankin olevan toista rotua kuin pohjoisten Hebridien asukkaat. Kooltaan olivat he keskinkertaisia ja solakoita; ihon väri oli melkein musta ja tukka takkuvillainen. Heidän luotaan purjehti Cook läheiselle Tanansaarelle, jonka asukkaat keräytyivät kohta Englantilaisten laivan ympärille, koettaen anastaa kaikki mitä vaan saivat kynsiinsä. Näpistelijöitä täytyi karkoittaa kanuunan laukauksilla, jonka jälkeen Englantilaiset nousivat maalle. Saari oli tulivuoriperäinen ja siellä löysivät matkalaiset myöskin lähteen, jossa oli niin kuumaa vettä, ettei siihen sietänyt pistää sormella.

Kun Cook noilla saarilla ei voinut saada ruokavaroja, lähti hän taas purjehtimaan lounaista kohden ja saapui syyskuun 5 p:nä suurelle saarelle, jossa sitä ennen ei kukaan Eurooppalainen ollut käynyt; se oli Uusi Kaledonia.

Saivatpa matkalaiset purjehtia pari tuntia saaren ympäri kulkevan koralliriutan reunoilla, ennenkuin löysivät sen läpi vievän kulkuväylän. Kun Englantilaiset sitten olivat laskeneet laivansa ankkuriin, saapuivat heidän luokseen alkuasukkaat soutovenheillään ja ryhtyivät oitis vaihtokauppaan. Ihmetellen katselivat he Eurooppalaisia ja etenkin heidän muassaan olevia koti-eläimiä, joita he eivät olleet ennen nähneet eikä heidän kielessään ollut edes niille nimiäkään. Maalla otettiin Englantilaisia riemulla vastaan, ja saaren ylimykset pitivät heille lyhyviä puheita, jonka jälkeen Cook jakeli alkuasukkaille lahjojansa.

Maanlaatu oli hedelmätöntä ja muuten jokseenkin samanlaista kuin Uudessa Hollannissa saman leveysasteen kohdalla; kedot olivat peitetyt enimmäkseen vaaleilla ruohokasvilla ja siellä täällä nähtiin myöskin puita. Vuorissa huomattiin olevan metalliaineita. Imettäviä eläimiä ei tavattu laisinkaan ja ainoastaan muutamia kesyttömiä lintuja oli siellä nähtävänä. Asukkaat elättivät itseänsä kalastuksella sekä maanviljelyllä ja olivat juuri istuttaneet juurikkaansa ja banaaninsa. He olivat suurikasvuisia ja puhuivat kieltä, jota Englantilaiset eivät olleet muualla Tyynen meren saaristossa kuulleet. Muutamilla heistä oli paksut huulet, litteä nenä ja kähärä tukka aivan samoin kuin neekereillä; heidän syntyperänsä suhteen arveli Cook että he olivat sekakansaa Ystävyyssaarien ja Uuden Seelannin asukkaista. Vaatteita eivät alkuasukkaat käyttäneet; ainoastaan vyötäisten ympäri kulki nuora, johon oli ripustettu viikunanlehtiä. Aseita oli heillä monenlaisia niinkuin nuijia, keihäitä, linkoja y.m. Luonteeltaan olivat asukkaat ystävällisiä ja rehellisiä. Mielellään sallivat he Englantilaisten kuljeskella saarella katselemassa sen luontoa, viljelystä ja noita kummallisia, mehiläispesän tapaisia, ylhäältä terävähuippuisia asumuksia. [Myöhemmät matkustajat ovat huomanneet Uusikaledonilaisten luonteessa varjopuoliakin; Cook ei ainakaan näy tietäneen että he olivat julmia ihmissyöjiä.]

Cook ei tahtonut viivytellä Uuden Kaledonian saarella sen kauemmin, sillä kesäkuukaudet lähenivät ja niiden kuluessa aikoi hän vielä kerran tehdä matkustuksen etelään. Sitä ennen poikkesi hän kuitenkin Uudella Seelannilla saadakseen siellä mahdollisesti tietoa Adventur'in kohtalosta. Uusiseelantilaiset näkyivät alussa epäilevän, pitäisivätkö he tulijoita ystävinään vai vihollisinaan. Viimein rohkaisivat he kuitenkin mielensä ja tervehtivät heitä niinkuin ystäviänsä ainakin. He kertoivat eräästä taistelusta, joka heillä oli ollut muutaman laivaväestön kanssa ja joka oli päättynyt jälkimäisten surmalla. Englantilaisten mieleen johtui tietysti Adventur, mutta mitään selvää sen kohtalosta he eivät kuitenkaan voineet saada. Vasta myöhemmin kuulivat he sen kamalan uutisen että kymmenen miestä Adventurin laivaväkeä oli joutunut Uudella Seelannilla alkuasukasten surmattavaksi ja sitten heidän ruoaksensa.

Marraskuun 10 p:nä jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja purjehti noin 55 etel. leveysasteen kohdalla Tyynen meren poikki Kap Hornille. Sieltä ohjasi hän sitten laivansa kaakkoa kohti tammikuun alussa v. 1775 ja löysi erään saaren, joka oli aivan autio ja jonka hän nimitti Etelä Georgiaksi. Sieltä purjehti Cook yhä etemmä kaakkoon, tunkeutui vielä kerran ajojäihin ja löysi muun muassa Sandwich-saaret. Tällä matkalla tuli hän siihen aivan oikeaan päätökseen että kaukana etelänavan tienoilla oli maa-aloja, joissa nuo suunnattomat jäävuoret muodostuvat ja hajoavat sitten ympäri eteläisen jäämeren. Tungettuaan 60 etel. leveysasteelle, kääntyi Cook koilliseen ja saapui Hyvän Toivon niemelle maaliskuussa v. 1775. Siellä sai hän Adventurin kapteenin Furneaux'in jättämän kirjeen, jossa kerrottiin tuo edellä mainitsemamme kymmenen Englantilaisen surullinen kuolema Uuden Seelannin rannoilla. Furneaux itse oli purjehtinut Hyvän Toivon niemeltä Englantiin, jonne hän saapui heinäkuussa v. 1774. Korjattuaan laivansa ja varustettuaan itsensä ruokavaroilla, ohjasi myöskin Cook kulkunsa kotimaahansa päin ja saapui sinne vuotta myöhemmin kuin hänen matkatoverinsa eli heinäkuun 29 p:nä v. 1775.