HIRUNDO HERALDIKA.
Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta. Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille näin suin puheli:
Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! — Nyt olen teitä kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella lentämään.
Lentämään, lentämään — tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.
Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. — Oi, täällä täytyy paljon oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o. huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä — niin, kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he lentämään kykene — ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä, kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne — ajatelkaas, mikä hirveä onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat, näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!
Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon kourulle. —
Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme, tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. — Vaan hänen ajallaan oli kovin tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään, varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. —
Osasiko hän lentää, tili-tlitt! —
Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät rauhaan jälleen — tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!
Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei emo poikaset lentämään. —
Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle, siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät, lensivät ja lauloivat.
* * * * *
Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi ikkunarei'ästä läpitse — huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi peljästyneenä takaisin.
Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä jonkun vanhan linnan sisällä — ehkäpä ikkunasta — ja siellä nähneensä koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.
Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!
Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan rakennukseen.
Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka, lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia — — mikä paljous esineitä, joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100 vuoden vanhaa pääskystä … huu! johan se olisi ihan höyhenetön!… — Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia — muutoinhan emme elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu ja ylellisyys mahtuisi — vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.
Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! — Kanarialintunen ei tietänyt hänen liikanimestään — Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.
Ei niin, neiti Hirundo, — vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen, näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: koko mailmani sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii — tirlii, tirlilittlii!
Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.
Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan kanarialintu jatkoi:
Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän lähelleni, Minä kerron teille kaikki. — Kas niin! — istukaa tuossa, nojatkaa päätänne vähän taaksepäin — niin nyt te olette oikeen sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä sanomattomasti. —
No hyvä! — Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri; voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero. Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla, ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän runsautensa, siellä missä vapaus ja onnentunne sitovat jokaisen sydämen kotisijaansa, — siellä minä olen syntynyt — ja nyt missä minä olen? — vastaa itse! — Tirlii, tirlilittii!…
Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa jäähyväiset — vaan silloin alkoi Papukaija puheen:
Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. — Minä olen jo vanha — pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa, sillä niitä en enää nauttia voisi. — Haluan vaan vielä jonkun päivän elää — ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! — uh! — uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa — minä olen saanut rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.
Neiti Hirundo Heraldikaa säälitti. —
Papukaija jatkoi.
Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien ulappain ylitse vapaina, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli avaran maan piirin. — Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina siellä tuulonen vilpeästi henkii. — Tuhansien tuhannet lintulaumat hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin nousevat taivahan siniselle kupukannelle. — Kun joskus, minä tiedän, tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä, sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat majat. —
Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.
Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse, vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. — Tuskanhiki virtaili hänen otsastaan:
Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille. Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.
Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!
Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle — suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. — Unessa hän oli lentävinään tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren, sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.
Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt, vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se, mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.
Oli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat kullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia vastapäätä olevalla seinällä. — Vaan kas! nepä eivät seinällä olleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet lattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot olivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä — jopa he puhumaankin rupesivat.
Tuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin astunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen höyhenpukuaan, niin että hän heräsi.
Hirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja kysyi, mitä tämä merkitsisi.
Vainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi.
Se tapahtuu joka vuosi kerran.
Onko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti
Hirundo uteli.
Ovat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet, jotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo keskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen piirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat valtojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja tosiaan, hän nousi seisaalleen — kaikki kuvat nousivat seisomaan. Sarvi alkoi puhua:
Hyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne johdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut. Muistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä minkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne ovat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven historiassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei koskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan elämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät samanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä seuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain henkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma järkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla viitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja siten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna 1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon vapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä koko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti ihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa hengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. —
Nyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on nähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse mainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun valtiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat yhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto ja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle; jos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon pyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta tullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin vapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä oikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla valtion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää omantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille opettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt sikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy valtiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia. Yleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu sittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle edistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa ja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi, kuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden enteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla olevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo se aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan valtiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat suuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea viljelys. —
On kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan valtiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten suosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne sanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena omantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat uskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden mahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin erimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo, mitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi tai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin seikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava merkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta pyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön tästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi kuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat kieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa, jonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi, mennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä vilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin jatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta olemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina näyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen yhteys.
* * * * *
Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.
Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat nousivat kiireesti seinälle jälleen.
Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen, ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta — ulos.
Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun, hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.
Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.
Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta. Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu, vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. — Silloin hän heille kertoi Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi, jota koko pääskysten heimo ylisteli. — Iloa oli siis ja arvoa kyllin tuolla nuorella neiti Hirundolla — vaan kuitenkin puuttui häneltä jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua — heidän kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. — Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion salaperäistä paloa rinnassaan.
Se lausui hänelle selvän selvästi:
"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa maata, kaipasivat isänmaatansa ja kadotettua vapauttansa, niin minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; — Ilmat muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis, erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! Suomi on minun synnyinmaani, minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen tirlitt, tirlitt, trlitilitilii! tirlitilitilii!" — — —
Se oli Hirundo Heraldika.