PUOLUKKA.
Tuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean kuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo sydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se vasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta silloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli odottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni puolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta. Sentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen, eiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki paimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään huomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa odotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa alle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka säteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi kevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko luomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin. Silloin puolankukka — ei vaan kukka — mutta marja — nosti päätänsä ylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin sanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa, että nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska muutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut, että pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai paimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut poimijaansa. —
Vaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui kalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän ohitse — ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi — poimi sen ja pisti suuhunsa.
Ilosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja oli valmis taas kukkimaan. —
Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. — Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä. Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä toimetonta elämää, kuin ennenkin.
Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli! Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.
Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. — Vieno röyhellys tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi hätääntynyt kuningas, vaan — myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät vienosti värehtivään veteen.
Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta, jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet, Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä — niin kukkanen nukkui sikeintä nuoruuden unta.
Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.
Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen, levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta rantaa.
Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:
"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo Juhannuksen aikana mukana."
"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan ymmällään.
"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa, Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut. — Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on — se on kaikista hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet… Suo anteeksi — en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin, että sen jo ennakolta tietää — sinä olet liika myöhään syntynyt maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."
"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka. "Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." — "Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani, vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa. Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä varrestasi?"… Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat, vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"
"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta, laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen: siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä; siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon, ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ, ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."
Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." — "Hyvästi, hyvästi, lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" — sanoi mustikka.
* * * * *
Kului viikkoja, kului kuukausiakin. — Kesä vieri lopulle, syksy saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri. Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat. Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon. Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan. Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla, osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille. Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. — Tämmöiset näöt toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa, riemua täynnä. — Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan harvakseen helkähyttää heleän sävelen. —
Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa; sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. —
Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis — puolukkamme oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan — jo pistettiin se astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.
Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."
"Kiitos — kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen! Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan — ja — ensikerran koko kuukaudessa — maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta. Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen. "Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun tuo myrskyinen yö riehui.
"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. — Nyt olen terve ja paranen jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." —
Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut. Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla: kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa miettiä näkemäänsä. — "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tulikin!" lausui hän itsekseen. — "Niin; onhan myrsky monastikin parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa sokeat silmät. — — Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa. Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää; myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän — voiman jatkamiseksi." — Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.