METSÄ-RUUSU.
Se oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan aitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.
"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella", arveli karpalo, joka tuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut itse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. "Oi, sehän se lienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan ra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja toinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa Jumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän kirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!" Mutta lähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat syvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.
Mutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja nöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon, paljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä hoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin verratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän sopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu sitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta aavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon turmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä, huomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti hänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin ikäväntapaista. — Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti hänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän sisäpuolelle — kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä hänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi toistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja huolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt. "Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska kaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet," ajatteli ruusunen. Hän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla alueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan näkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan jokapäiväisessä puvussaan; — mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin loistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi kastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä saanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja paisui vielä.
"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota hävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!" huudahti kovin tulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.
"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää," ivaili samettikukka; "vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan Eeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!"
"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän osaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja kiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva silmänsä on hairahtunut sinuun; — vaan, jos olisi hän minut keksinyt, niin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?" virkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.
"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria, joka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta verhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja…" Samettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:
"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut, orvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti samettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!"
"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi siimekseen.
Kovin suruinen oli hän nyt. Hän oli nähnyt pienen osan siitä suuresta maailmasta, jota hän oli aina pitänyt suurimman onnen sijana — vaan eipä siinä näyttänyt muu vallitsevan, kuin kehno kateus ja itsekäs, alhainen kunnian-pyntö.
Äänetönnä, alamielisenä mietiskeli ruusuparka niitä ja näitä koko pitkän päivän. Ei hän huomannut, kuinka aurinko valovaljakollaan laskiihe lännen lietoon mereen, ei hän hoksannut, kuinka yön tytti, hämärän neiti heitti hienoista utua, terhenistä tepsutteli alas maille, mantereille, vilvoittaakseen päivän paisteesta paahtunutta luontoa. Vasta kun suuri, kostea pisara pudota rasahti hänen poskelleen, älysi hän että yö oli tulossa ja kallisti väsyneen päänsä levolle.
Yö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. — Silloin lensi siunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa kärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa aidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman sen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara. — Lohdutus, rauha ja lepo valahti ruusun jokaiseen soluun ja hänen vartensa vahvistui, pukunsa kaunistui kaksin verroin sinä yönä. Siitä ei hän toki onnekseen mitään tiennyt. Hän nukkui vaan suloisinta untansa ja enkeli liihoitteli edelleen jakamaan voimaa ja virvoitusta tuhannen tuhansille sortuneille olennoille.
Mutta yön synkimpänä hetkenä mateli kaksi myrkkyistä kyytä pitkin puutarhan hiekkakäytävillä: toisen nimi oli ylpeys, toisen kateus. Nämät saapuivat tulpaanin ja samettikukan luokse, valoivat kähyvertansa heidän sydämmeensä; tuuli suhahteli levottomasti puissa ja konna kurnutti lätäkössä: käärmeet matelivat tiehensä, niinkuin olivat tulleetkin. Yö kului, valkeni aamu. Aurinko kultaili luonnottaren utuisia antimia ja havahutti ihmiset päivän puuhiin. Silloin aukasi silmänsä ruusu. "Voi kuinka ihanata!" huudahti hän. Suru oli kadonnut, murhe poissa ja vapaana, ilomielin tähysteli hän jälleen Jumalan luontoa. Mutta tuskin oli hän kohottanut kiitollisen katseensa taivaalle ja lopettanut ihailemisensa, kun hän taas kuuli ääniä puutarhasta. Tällä kertaa ne eivät olleet kukkain, vaan ihmisten ääniä. Ruusu tuli uudestaan uteliaaksi. "Mitähän, jos taas katsoisin! Enhän ole koskaan oikeastaan nähnyt, kuinka ihmiset seurustelevat."
Ennenkun itse huomasikaan, oli ruusu jo aivan toiselta puolella. Nytpä hän vasta kummia näki! Täällä oli komea korote, jonka keskellä oli hieno sametilla päällystetty verhopäällinen jakkara. Ihmisiä kulki edestakasin puuhaillen, sopotellen, juosten ja kannellen mikä mitäkin pientä tai suurta kappaletta.
Tämmöisessä puuhassa kului aamupuoli; tuli jo iltapuoli ja varjot pitenivät. Silloin ilmestyi jakkaran eteen mustaan nuttuun puettu mies, jonka leu'an alla oli kaksi suuren suurta, valkeeta kukonlehteä. Sitten tuli yhä useampia ihmisiä, kaikki kaksitellen, toinen laahaten toisen sivulla; ja jokaisen ihmisen rinnassa oli suuri punanen ruusu, paljoa suurempi ja kauniimpi kuin metsäruusu. Metsäruusu ajatteli: olempa iloinen, ett'en ole noin suuri ja kaunis, sillä se minut varjelee heidän käsiinsä joutumasta. Sitten kiintyi hänen huomionsa kummallisen suureen kukkaan, joka oli yhden parin laahaavalla puolella. Se oli keskeltä tulipunanen, vaan alta näkyi tummempi pohja, mikä reunoilta esiin pisti. Kas, siinähän oli mustanpunanen samettikukka ja tulipuuanen tulpaani aivan toiseensa kiinni liitettynä. Kummastuen katsahti ruusu sijaa, jossa he vielä eilen olivat riidelleet ja huomasi siinä vaan — tyhjät varret: kukat oli katkaistu pois. Ruusu huokasi ehdottomasti niin kovasti, että ihmiset sen kuulivat. "Mikä se oli?" kysyi joku toiseltaan, vaan ruusu oli nyt niin hiljaa, ett'ei sitä voinut kukaan syyttää.
Ihmiset asettuivat piiriin, jonka keskelle jäi tuo pari, jonka naisella oli tuo kaksinkertanen kukka. Mies antoi hänet toiselle miehelle, joka nyt puolestaan jäi piiriin ja asettui naisen rinnalle jakkaran toiselle puolelle, vastapäätä mustaa miestä. Musta mies rnpesi puhumaan ja kaikki muut kuultelivat. Hän puhui yhä, puhui aina vaan ja muut kuultelivat. Kunnes vihdoin toinen noista vastapäätä olevista myöskin rupesi puhumaan — vaan silloin — voi! toinen huudahti kovasti ja — kaatui tunnotonna maahan. Kaikki hämmästyvät, hyökätään avuksi, kaatunut nostetaan ylös — kuolleena. Tulpaani ja sametti-kukka eivät voineet sopia yhteen, sentähden oli samettikukka tunkenut myrkkynestettään immen sydämmeen ja tulpaani repäisi itsensä irti, samalla särkien sydämmenkin. — Tätä nähdessään huokasi ruusu vielä kovemmin, kuin ensi kerralla ja kaikki kukat, jotka olivat kuulleet, kuinka tulpaani ja sametti-kukka riitelivät, hyrähtivät itkemään. Tämän surun-äänen kuulivat ihmiset, mutt'ei kukaan tiennyt, mistä se tuli. Metsäruusu hämmästyi kovin, vetiihe nopeasti siimekseen takaisin ja itki, itki niin hurjasti, että hän aivan vaaleni ja olisi varmaankin kastunutkin, joll'ei yöhyt lahjoillaan olisi häntä virvoittanut. — Senjälestä ei hän milloinkaan enää pyrkinyt katsomaan aidan ra'osta sisälle, vaan aina kun hän muisti entisiäkin kertojansa, itki hän uudestaan.
Kului näin monta päivää, viikkoa, ehkäpä kuukausikin. Silloin oli hän jo melkeen unhottanut edellä kerrotun tapauksen, kun eräänä aamuna, päivän koittaissa kovin surullinen, nuori mies käveli puutarhan aidan ulkopuolella. Pää oli vaipunut rinnoille, toivotonna tuijottelivat syvälle painuneet silmät kuopistaan ja huolettomasti vaatetettuna harhaili hän ympäri vainioita. Tultuaan ruusun kohdalle, seisahtui hän äkkiä, katseli ympärilleen ja — mitähän hän nyt lienee keksinyt? — Mielipuolen hurjuudella juoksi ruusua kohden. Ruusu vapisi ja kuuristeli alemmaksi, päästäkseen piiloon — vaan myöhään. Juuri ruusua tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla koukkusormillaan — oi, niin armottomasti, niin kovasti! — ja huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi itselleen. Hurjasti painoi hän hämmästyneen, kovin vapisevan ruusun huulilleen, joilta elonkarva oli aikaa kadonnut, vaan jotka toki olivat lämpimät vielä. Mutta tuskin oli hän ruusua suudellut, niin hän sen tuimasti paiskasi maahan, polki sitä jaloillaan, huokaili, itki ja valitti kauheasti. "Ruusu, veripunanen ruusu; tai tulpaani — sinä olet tulpaani! — tulpaani, joka surmasit Eevan — voi Eeva, Eeva kuule, tässä on tuo kirottu myrkky-kukka — käärme!…"
Näin huudahdellen polki hän ruusua, nosti sen ylös, repeli tuhansiksi sirpaleiksi ja levitteli palaset tuulen viedä.
Ruusu raukka, joka oli niin syvästi surrut hänen vahinkoansa! Tiesipä ruusu syynkin, mikä tuon onnen turmeli jota nuorukainen oli tavoitellut; olishan nuorukainen häneltä saanut kaikki tietää, vieläpä ainoan lääkkeen tuota myrkkyä vastaan, joka hänen onnensa hävitti. Vaan eihän ruusu hänelle ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin tuo hurja jo hänet julmuudella surmasi. Vaan kukapa voisikaan aavistaa, että puutarhan aidan takana on onnen kukka, vaan sisällä kateuden myrkkykasvi! Kukapa voisi!
Niin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta karpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin lähellä puutarhaa — ja piilotti päänsä sammalen alle.