I.
(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)
Elias (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).
Kuolla paremp' oisi elämää,
Mi murhaa hirveämmin raatelee,
Ja haudaks' sopivainen seutu tää,
Joss' elo luonnon iki-vaikenee:
Niin, tuossa luolan kivipermannolla
Sais luuni valjeta, ja ainiaan
Minulta rauhass' Israeli olla
Ja papit palvella sais — Baaliaan.
Niin, Baalia tää tuhma kansa,
Astarothin luonnon-palvelusta
Suosii; — ihmislapsi rinnassansa
Tuntee tulen, mik' ei sammutusta
Maasta saada voi — ei tähtitaivas
Tuhansin mi tuikkivaisin silmin
Kuulakasna päämme päällä kiiluu,
Lähettää voi tiedon kirkkautta,
Mikä povess' asuvaisen hengen
Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,
Aina tyydytyst' on vailla sielu.
Niin on henki hengest' iki-luojan,
Elämästä eine ihmisehen
Jäänyt; siksi aina Jumaluutta
Palveliansa ihmissydän tahtoo.
Mutta, koska ainoa ja suuri
Jumala ja luonnon luova Herra,
Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,
Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero
Keksimällä keksiä, kun Luoja,
Kaiken alku, Oleva ja Ollut,
Ijankaikkinen ja loppumaton
Käsittämätön ja kaikkivoipa
Ilmestyksen kautta ilmi tuopi
Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä
Kuuliaista palvelusta vaatii,
Silloin ihminen ei kuulla tahdo;
Silloin Jumaluutta ainoata,
Joka laskenut on perustuksen
Luonnon rakennuksen, rajapiirit
Vetänyt — ja itse ihmishengen
Sytyttänyt omast' elostansa,
Häntä silloin uskoa ei tahdo
Halpa ihminen — vaan kallioille
Nousee, vihantain puitten alle
Astuu, uhriansa suitsutellen
Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,
Jonka loiste, taitavasti tehty,
Omaa tekijäänsä ivaileepi.
Kumma tämä ihmisen on oikku:
Eikä viisahaksi tämä kansa
Konsa — eikä paremmaksi muutu.
Sillä niin jo sama niskoittelu,
Sama vastahakoisuus ja kiero
Kankeus ja kuuliaisen hengen
Puute oli heillä, koska nöyrä
Moses Herranpalvelija johti
Heitä orjuudesta Egyptistä.
Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren
Horebin, sen tuimat lumihuiput,
Joilla pilvessä ja tulenliekin
Patsahassa Herra puhutteli
Häntä, pimeyskin tulta iski,
Pimeäksi sydän-päivä muuttui,
Koska Herran kunniasta taivas
Täytettiin ja järähteli vuori,
Järähteli, huokaeli tanner,
Salamoitsi paksu, synkkä ilma,
Pimeys niin synkkä, josta loiste
Polttavainen, kirkkaus ja liekki
Leimahdellen, pilvenhulpioita
Punahohtehessa, kulta vyöllä,
Mustan, ammottavan, äärettömän
Kuilun syvänteestä välähdellen,
Huuhtoeli; vuori, vavahdellen
Perustuksiansa myöten, halkes,
Kallio, kuin lasipallot, lensi
Kappaleiksi; mutta ääni Herran
Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
Taikka pitkäisenä jyrähdellen
Pyhät laki-sanat, liiton-sanat
Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,
Kansan, joka seisoi vuoren alla,
Vapisten ja hiljaa rukoellen:
Sillä Herran kiivauden ääni,
Tulen liekki pimeyden yöstä,
Sekä vuoren värinä ja suuri
Soiton pauhu kansan peljästytti.
Silloin tunsit Jumalasi, kansa!
Silloin majesteetin kaikkivoivan
Eteen maahan lankesit ja nöyrä
Herran-palvelija Moses yksin
Astui vuoren vapajavan päälle
Astui pilven mustaan iki-yöhön:
Siinä yössä valkeus on Herran,
Siinä kätkee kuolevaisen silmän
Nähtävistä kuolematon Luoja
Suuruutensa, jonka kirkkautta
Elävin ei silmin nähdä voisi.
— Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!
Joita tämä kansa, orjuudesta
Kulkiessa koki, koska aallot
Kuohuvaiset nieli ratsujoukot
Faraonin, mutta sinun kansas
Kastumatta kulki aallon halki,
Koska torven pimeydess' itse
Tulipatsahana liehuvaisna
Kirkkautes johtajaksi annoit,
Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.
Mustan peittehesi oppahaksi
Kautta korven hiekkameren kuivan,
Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden
Jäljettömän erämaankin aavat;
Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,
Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa
Lukematon, määräämätön, aina
Karttuu, meren tuoden varojansa
Näkymättömiä helmass' aallon.
Niin on pieni ihmislapsi myöskin
Sinun kaikkivaltaas verrattuna,
Joka sanoi: ja se tapahtuupi,
Käsket vainen: niin se on jo tehty.
Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken
Ihmissuvun taidan tutkistella,
Nähdä oman povenikin taidan,
Tämä kansa on, kuin hullun koiran
Purema, mi raivoisasti syöksyy
Avosilmin turmioonsa, nauraa,
Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa
Ilolaulujansa, repiessä tuskan
Tuiman sydänmunasia: kaikki
Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää
Silmiss' onnettoman, kun hän viimein
Raivopäisnä kosken kuohuvaisen
Vaahtovaippaan peittää tuskiensa
Raateleman rinnan, taikka meren
Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa
Haavat, joit' ei paranna, ei poista
Taito haavurin, tai rohtoniekan.
— Sillä aina yhtä kovakorva,
Aina yhtä typerä ja hurja
Ollut on ja on tää kansa nurja.
Vaikka Moses sille taivaan leipää
Herralt' antoi, taikka paahtehessa
Virvokkeeksi vettä kalliosta,
Taikka Josua kun julmat voitti
Pakanat ja miekan terä särpi
Verta Midianin, Amalekin,
Koska Gideon ja Jefta uljas
Päästi heidät orjan ikehestä,
Taikka Samuel kun Saulin heille
Kuninkaaksi voiteli, ja David
Goliatin surmas, veri vuosi
Vihollisten — kaikki nämät nähden
Kansa, kuni konsa umpisilmä,
Herran käskyt unhoittaapi: surma
Musta surma jo on niellyt kaikki
Profeetat — ma yksin heiltä pääsin.
Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,
Kun ei kuule varoitusta Herran
Tuomiota kuulla täytyy kerran.