II.
Elias (Samassa asennossa).
Katsellessain tuossa Herran vuorta,
Jonka kiirehellä lumivilla,
Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
Läikkyy, — muistan vuorta Juutaan maassa,
Muistan Hermonia. — Kuinka armas
Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
Aurinkoinen kylvää harjanteille,
Joille härmätimanttien loiste
Luopi kukkaa vitivalkeaista,
Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
Joit' ei konsa päivän säde lämmin
Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
Kuinka kirkas valkeainen otsa
Kohoaapi sinitaivahalle,
Eikä pilvihuntuun konsa peity,
Niinkuin alempana vuoriryhmät,
Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
Sitä muistan; vielä muuta muistan:
Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
Ihanaisen, vaikka musta peite
Varjo ikitumma varjostaapi
Lehmuksien kätköss' alla vuoren
Kumpuavan veden kulta hetteen,
Jonka silmä kirkas kuvastaapi
Kuoren valko-otsan — lehdon tumman
Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
Suhistellen sadun kanteleista,
Aina laulaa linnut öin ja päivin.
Siellä monta monituista kertaa,
Poika ollen pieni, pilpatellen
Kävin kanssa emoseni armaan,
Jonka sini-silmäss' avotaivas
Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
Mutta otsan kirkas valkopinta
Valkeampi lunta Hermonilla.
Oi, mä silloin olin lapsukainen,
Vähän tiesin; mutta armahainen
Äiti koska rukouksen siivin
Ylentyä surun taakan alta
Tahteli, hän aina sinne riensi,
Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
Ikirauhaa henkiessä sitten
Polvistunna heitti huolten taakan:
Silmä harhaellen Hermonilla,
Ikikirkkautta kohti nousten,
Aatos maassa, jossa uppo-outo
Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
Silloin minä hänen rinnallansa,
Katseheni kau'as Hermonille
Teroittaen, itkin, kun hän itki,
Iloitsin, jos riemua hän nautti,
Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
Kuvasteli loiste Hermonilla.
Minä miehistyin ja povessani
Heräs outo voima, uusi into:
Kirkkautta kautta kyynelteni
Kimelteli paiste Hermonilla.
Oi! jos voisin olla suuri, uljas
Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
Yhtä korkealla taivahalla,
Sieltä tyynest' aina alas katsoo
Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
Taivas välähti ja tulta iski,
Tanner vankka vavahteli — Herran
Äänen silloin kuulin ensi kerran.
Peljästynyt luonnon säikähdystä,
Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
Paeta ja piilouta luota
Jumalan — kai ainiaaksi kuolla.
Mutta Herra minut kutsumalla
Profeetaksi, käski kuninkaille
Saarnata ja johtaa opetusta.
Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
Jonka vääjäämättä, väistymättä
Totuus julki lausuttav' on aina
Kuninkaille, kansain valtiaille,
Köyhimmälle aasinajajalle.
(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat värsyt Mooseksen virrestä):
Niinkuin vuotaa vuolas virta,
Herra heitä vuodattaa;
Kankurin kuin piukkii pirta
Sukkulainen suikahtaa
Ihmislapsen päätyy päivät:
Eipä viillä vihantaa
Viikate sen vinheämmin
Ruohon kukka-purpuraa.
Vihasi, oi Herra, meitä
Niittelee ja lopettaa
Koska täältä iki-teitä
Musta henki taluttaa:
Nopeasti, niinkuin varjo,
Taikka uni unohtuu,
Valta vaipuu valtiaankin
Koska Herra vihastuu.
Elias (myrskyn ohimentyä).
Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,
Sanatonta, mutta väkevää.
Toiminta ja teko sanojasi,
Joiss' on henkeä ja elämää.
Käskystäsi hedelmänsä kantaa
puut ja metsä riistan synnyttää,
Sanas kautta pelto viljan antaa,
Meri alta aallon työnnältää,
Aartehensa, antiluojat vuoren
Kätköt kallioista kaivelee,
Sanas keväimen luo ikinuoren,
Vesamaille vedet johtelee,
Tukitutkin elon avaa suonet:
Vehmas touko vehryt tohisee;
Karun kallionkin kylmä pinta
Sanas voimasta saa kukkimaan,
Samoin sanas kautta ihmisrinta
Toivon kukkia saa uudestaan.
— Mutta vaikka kaikkiluova sanoo
Sinusta näin kyllin todistaa,
Kuitenkaan ei paras käsi-alas
Tahdo kunniaasi tunnustaa.
Teko tekijäänsä tuomitseepi
Luojan luotuhunsa sekoittaa:
Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,
Tyhmän sallimuksen nimen saa,
Taikka luonto, itse Luojan luoma,
Jumaluuden arvon anastaa.
Vaan et sinä liiku tuulispäissä,
Vihuriss' et lennä yli maan,
Vaikka voimasi on kyllä näissä,
Niinkuin kaikkialla, ainiaan.
Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä
Lainehilla purtta lentävää
Öisin ohjaellen myrskysäillä,
Silmin merkkitulta tähystää,
Niimpä sinä viisautes määrän
Aina muistat: kansat, kuninkaat.
Voimalliset valtakunnat, taikka
Taistelevat pikku ruhtinaat
Useita on tarkoitustes työssä
Tietämätönnäkin ollessaan
Sinun tahtos johtopäätöksistä,
Joihin suljet lapsukaiset maan.
III.
Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.
Elias (istuen luolassa).
Kuinka turhat ovat ihmislapset,
Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!
Suuruutta he muka tavoittavat,
Vaikka ajelevat unikuvaa,
Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.
Kuitenkin he oman suuruutensa
Kuunvalossa itseänsä paistaa,
Eikä muista alku-aurinkonsa
Valovirtaa, josta poikenneena,
Pimeässä haparoiden, heidän
Suuruutensa vesirakko, saaden
Paljon tyhjää tuulta kuorehensa
Paisuneena pullistuu ja — halkee.
Näin he sentään ylvästellen kerskaa:
Meill' on tieto luonnon lukituissa
Kammioissa piilevistä syistä,
Ihmishenki tunkenut on sinne,
Jost' ei tullut tietä tietohomme.
Ihmis-nero keksinyt on neuvot,
Joilla perustukset salatuimmat
Silmä hengen tutkistella saapi.
Luonto selviää, kuin kuvakirja,
Jonka päärmehessä riimusauva,
Salakirjoituksen loihtusormi,
Kau'an kätkettynä keksimättä,
Lukijaansa löytämättä piili.
Mutta aina syvemmälle tunki
Silmä tutkijain ja kerran taasen,
Tutkiessa, tuumiessa, selkes
Piirtokirjoituksen salakieli:
Hämäryyden hämähäkinverkon
Läpitse nyt tiedon tie on auki,
Poiss' on este, henki työhön käyden
Uutta kohden voittoa ja uutta
Valon valloitusta innokkaammin
Voipi pelkäämättä perustella.
— Niimpä tiede, luonnon salasyitä
Tutkimalla, kerran voiton saapi.
Näin he kerskaellen, ylistellen
Oman viisauden valta-suonta,
Jonka korkeutta ihmiskunta
Muka kaikist' edistyksen töistä
Kiittäköön; vaan viisauden alku,
Kaiken olevaisen olemuksen
Perussyy ja itse luoma-nero
Unohtaen hyljätään; ja niinkuin
Tulen luomataito, takomalla
Mannun antimista ihmiselle
Tuhansia tarvekappaleita
Luova, väärin käytettynä väärän
Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,
Niimpä viisas, omaa henkeänsä
Jumaloiden, ylpeyden myrkyn
Imee itsehensä, ajatellen:
Ihminen on oma jumalansa.
Eikä niistä töistä, joita julki
Jumala on auttanut ja aina
Yhä auttaa, jotta ihmiskunta
Edistyisi yhä sillä tiellä,
Jonka Hän on asettanut tälle
Maailmalle — niistä töistä, joita
Paitsi Herran ikiviisautta
Ilmoille ei ikänänsä loisi
Ihmisvoima, niistä ei saa Herra
Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön
Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,
Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä
Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,
Niinkuin tähti, joka radaltansa
Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,
Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys
Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi
Tuhansiksi tomuhiukkasiksi
Särkee — niimpä turha ihmishenki
Särkyy ääretöntä etsiessä
Ulkopuolla uskon jumaluutta.
Mutta heitä Herra taivaastansa
Hallitseepi, heidän kulkuansa
Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,
Kunnes päättää pyhät tuomionsa
Ihmisparka! jospa nöyryydessä
Ymmärtäisit niitä teitä käydä,
Joita Jumala on säätänynnä!
Silloin vasta suurta viisautta
palvelisit, silloin vasta saisit
Nähdä Herran ikipäätöksissä
Valon, jot' ei harhaantunut henki
Koskaan oman aistin tarkkuudella
Taida nähdä: silloin kansakunnat
Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,
Taikka korven jalopeuran uljaan
Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,
Tuskin olevaisen ilman sääsken,
Näkisit sa hallituksi aina.
Silloin luonnon suuri oppikirja
Sielulles sais huvin, siunauksen;
Silloin epäuskon asemesta
Luottamuksen lujuus vahvistuisi.
Mutta, itsepäinen pikku mailma,
Ihmisrinta, rikoksien loukko!
Kuinka itsekkäisyytesi juuret
Syväll' olentomme perustusten
Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!
Ne on viattoman hurskauden,
Jumalisen nöyrämielen alla,
Laki Moseksen ja Herran käskyn
Ulkonaisen noudatuksen kuori
Sille lainaa kiisto-pukimensa;
Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,
Näkyväinen toiminta voi olla,
Kuitenkin voi pimeyden henki,
Rikoksien ikimustass' yössä
Kasvatella sielun ylpeyttä.
Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,
Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.
Siellä sydämmess' on synnin juuret,
Sydämmess' on asuinsija Herran.
IV.
Ja tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli, peitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella: ja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,) Elias?
Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan
Vastakkaista olla rinnassamme:
Toinen luoma Jumalan on: taivas,
Toinen: helvetti on oma työmme!
Aivan niinkuin, koska koorilaulun
Vieno, humiseva jälkisoitto
Värähdellen templin kammioissa
Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten
Väräjävä helähdyskin kuolee;
Ilta-laulu vaikenee ja harras,
Pyhä huokaus ja rukouksen
Tuli kaikiss' esineissä liehuu,
Sanatonna, mutta voimallisna —
Niimpä, koska itse armon Herra,
Jumaluuden suuri majesteetti,
Lähenee ja rakkaudellansa
Puhtahalla sielun sulattaapi:
Sielu äänetönnä, ihmetellen,
Sulaa sanattoman rukouksen
Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo,
Kuin on tunnustuksen häpeässä
Maassa madella ja, polttavaisen
Katumuksen katkerinta lientä
Nieleskellen, armon paahtehessa
Nöyryytensä syvyytehen uppoo.
Silmä peitettykin huikeneepi,
Kirkkautta katsoessa Herran
Jokainen on henkäyskin silloin
Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä,
Pelkoa ja pyhää rakkautta
Puhuvainen — vaikka vaiti ollen.
Elias (Tuulen vienoinen suhina).
Hiljenen, kuin humu tuulen,
Niinkuin soitto enkelein,
Ääni vieno, jonka kuulen:
Koorilaulu serafein
Värähdellen kautta ilman
Ikihieno helähtää —
Herra läsn' on voimassansa;
Vaiti suu, ja alas pää.
(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).
Kunnianpilvi.
Niinkuin pilvi vieno,
Käypi henki hieno:
Luonto vapisee.
Armon nautinnosta,
Hengen suutelosta
Aine hiukenee.
Näkymätön, voimassansa
Kaikkialla nähtävä
Herra, kiivaudessansa
Kuolettava elämä.
Niinkuin savupilvi
Siniverhollaan
Peittää päivän tulta,
Liukuu yli maan,
Niimpä Herran kunnian ja voiman
Verho, pilvi-peite, varjoillaan
Herran kirkkauden polttehelta
Sinivillaan peitteleepi maan.
Ääni:
Mitä sinulla tässä on Elias?
Elias:
Olen kiivaellut Herran Sebaothin
Tähden: Israeli Häntä palvelkoon.
Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra!
Maahan kukistetut alttarisi on,
Profetasi kaikki surmannut on miekka,
Yksinäni raukka pääsin pakohon.
Ääni:
Palaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian kuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja Elisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas. Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja se, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän seitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia ja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.
V.
Elia (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).
Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,
Maata luvattua tähystellen,
Tunsi voiton riemukangastusta,
Johon ikävän ja tuskan tunne
Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa
Hänen sallittihin silmäellä,
Mitä toiset nauttiakkin saivat. —
Niimpä aina ihmisen on tunne
Sekajuoma, johon katkeruutta
Riemua ja tuskaa hämmennellen,
Eri määrät eri aikoin' antaa
Isä kaikkivoipa; sovituksen
Näistä sielu silloin saavuttaapi,
Koska loppuu tämä vaihe-aika,
Tämä kaksipuolisuus kun hengen,
Hyvän, pahan taistelu ja sota
Olentomme syvyydessä päättyy.
Mutta sitä ennen täytyy meidän
Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,
Tuhansiksi sirusiksi särkyy
Moni ilon-jänne povessamme,
Moni surun syvä haava kuortuu,
Revetäkseen kerran kipeämmin,
Tuskan polttavalla voitehella
Parannettavaksi; aika julma
Painaa vainen päälle taikinansa,
Unhotuksen jyväsistä tehdyn,
Mikä unijuoman kaltaisena
Tosin ensin lievittääpi tuskan
Mutta taasen ilmipuhjenneena
Syytää kahta mointa kauheamman
Kivun läpi ydinten ja luitten. —
Niin nyt minäkin, kun tuomioita
Herran ajatellen, lähden tästä,
Tunnen riemua ja suruisuutta.
— Israelin syvän mätähaavan
Rangaistuksen miekka iskullansa
Veristää, ja verihaavaks' saanut
Ihovamma väleen paraneepi.
Niin voi Herra hurjat kansakunnat
Veri-tuomioilla taltutella,
Siten kirjoittaa Hän päätöksensä
Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,
Noihin, joissa kaikki teot säilyy
Mailman alusta sen viimehetkeen.
— Voi sun viisauttas, Herra Suuri!
Pientä, kuolevaista käytät kättä
Miekan iskijänä, ihmislasta
Tuomioittes toteuttajana,
Pieni, voimaton ja kuolevainen
Asehena ompi Kaikkivallan!
Israeli, monasti sen nähnyt
Olet nähnyt, monasti on Herra
Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,
Kuinka monta koetusta vielä,
Ennenkun sun tylsä typereytes
Omaksensa opin omistaapi
Sydän-verin ostetun? Oi koska
Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,
Kuuliaisna Herran käskyn tietä
Käydäksesi? Kuka tämän tietää,
Kuka voisi nyt jo lohdutella?
Herra voipi, ennustuksen Henki,
Kaukaiset ken näkee kansakunnat
Aamukoittehessa kullaisessa
Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.
Hän voi näyttää edistyksen viljan
Kultapäisenä ja täyteläisnä,
Vaikka viel' on varsin syntymättä
Siemen istukkaankin idussansa.
Herra mulle myöskin osoittaapi
Toivon kulta kirkkahan sen päivän,
Jolloin Messias on vuoriloilla
Juudan astuva ja Samarian
Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:
Totuus kylvää kulta siementänsä,
Jota kastaa siunauksen kaste.
Silloin armon, iki-armon päivä
Paistaa kirkkahasti Siionissa,
Silloin loistaa vuori Juudan maassa
Sekä Galilean kunnahilla
Tuhannet ja sadat ihmislaumat
Paimenensa, Juudan lohduttajan,
Vapahtajan käypi kantapäillä.
Halukkaana hameen hulpioihin
Kosketellen vaiennella vaivat.
Tämä päivä, tämä toivon päivä
Valaa lohdutuksen suloisuuden
Sydämmeeni, jota suru kalvaa,
Katselen kun epäjumaluutta,
Jota kansa vielä harjoittaapi.
Toivo tämä antaa voimaa mulle
Täyttämään nyt Herran tuomioita,
Ihminenkö Herran tuomioita?
Ihminen on Elia vaan heikko,
Mutta profeetta on voimallinen:
Tänne tuli Elia, vaan täältä
Herran profeetta nyt palajaapi.
Ihminen on horjuva ja nöyrä,
Mutta profeetta on väistymätön,
Herran voimassa ja sanan kautta
Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,
Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,
Mutta kruunupäitä kuninkaita
Valta-istuimelta alas syöksee;
Jättää kansakunnat kalvan alle,
Verivirroilla kun puhdistaapi
Vanhat rikokset, ja uuden polven
Opettajaks jättää jälkehensä
Toisen profeetan — ja itse väistyy
Uuden ajan tuomioitten tieltä.
(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja peittää pilven.)