KIELONEN.
Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut tuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei kulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista kupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta silmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia kuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. — Tämän huomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he eivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.
Mutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi. Pieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat kullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja leikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia hällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen tuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava säde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin lemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman liikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni ihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen — multaa ja maata ympärillä — ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen. Pian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota tapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä kuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki. Hämpä nyt metsässä rähinän nosti — ja pian surivat kaikki luonnon elävät kielokaisen katoa.
Etäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä asui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä vanhoja, että nuoria — aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi ja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan yhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan erinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista kerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän tuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan kertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota, No — olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme, että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. —
Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä kassapäästä. — Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt ja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää, oliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin mainittava, että "joku muu" tietäisi onko se sopiva moiselle henkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen mukaan. —
Aivan niin, alota siis!
Aino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli paljokin — niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo mieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri mieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä, toiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta hartioille valui — mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä kumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa. Mikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä ei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä sen sain tietää — en huoli sanoa kuinka — ja nyt kerron sen sinulle. Hänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä. Siinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän kammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia, meren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan kulta ja laskevan sammuvan hohde — siinä koko luonnon kasvattava kauneus majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset, neron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä Tieteen hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen ihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas, siinä elämän lähde ja virta: — vaan sen alla tuolla pimeä luola: siellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen Uskonto. — Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea — olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen piirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt; mutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin, polvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova, tuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea Ainon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin vähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen ummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen puhdasna alkavan elämänsä kuvan. —
Nurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja Luojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis: vehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän helmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan pienen sini silmän hoidossa — sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se ainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella muullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää paitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa heilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö, miksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva huoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä kera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen puhuteltiin häntä: "Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä olin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän ikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä elät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa sokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä osaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin sinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin siivo, noin kiltti — voi pikku kulta nuppuseni." Näin Aino pakinoiten monen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin levitteli kukka ihaninta lemuaan. — No, kukkanenhan taas olikin puolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta apua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa kammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään huomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita ihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan, katselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt tekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli — niin aika tuli pitkäksi sittenkin. — Mistä tuo tunne?
Eräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli, miksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi pellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? — Silloin hän istui pellon pyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta murtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä tulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on näin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo kerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä nainen Ainon luokse, pienokainen itki. — Levotonna liehahti Aino kovin — hän pyrki kammioonsa — istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja rukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo onnettomat? — Minä — annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko oikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää kärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? "Jumalani, sinä voit auttaa, auta kaikkia!" — Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia ajatuksia hänen povessaan risteili. "Todellako minun pitäisi luopuman kukastani, tuosta ihanasta — rakkaasta kukastani — oi, sehän on kauheata!" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä nukkeani, enkö sokerileipää — enkö vaikka mitä — no niin, minä annan, mutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan se tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen, mikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö rakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. — "Hän rakasti — ketä? Hän rakasti vihamiehiään syntisiä — minuakin." —
Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen hänen sydämmeensä. "Minä en voi — minä en rakasta niin kuin Vapahtaja." —
Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla — voi hän oli onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja iloisemmin — kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa, jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat. — Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin lauloi.
"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki, kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin — ja Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen — rukoillen murhaajilleen taivaan armoa. —
Kuva kirkastui — koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas — sovinto oli tehty. —
Ääretön, käsittämätön rakkaus!
Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen — hän katselemistaan katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:
"Sinä et saa surra, et sureksia — jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt hyvää, ilahuta onnetonta!"
Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt, sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan riensi.
"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. — No, olkoon; olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin, entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" — Näin asetettiin kukkanen paikalleen — pantiin sijalleen ja suudeltiin: "Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" — Kerjäläinen ravittiin lapsinensa. —
* * * * *
Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä, jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara, käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi katsoessaan kieloon tai ristille.
Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle: hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa, eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja. Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos iloisempana, ihanampana entistään. —
Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi: siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä: ijäti uusi on luonnon ihanuus.
Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt, joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen. Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen. Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä — synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä alkujuuresta he luopuneet ovat.
Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.
Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän oli Herralle pyhittänyt.
Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.
Niin kertoi kansa.
Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä, niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja kielotkin ijäti vihriät.
Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on hengen kehittyminen, sen tarkoitus.