RAUNIOLINNA.
Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston, mitä hän on enin rakastanut. —
Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen pimeyteen.
* * * * *
Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien kätten työstä — astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.
Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.
Historian hengetär vetää verhon syrjälle.
Nyt muuttuu näköala:
Maa on aivan harvaan asuttu.
Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä; suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.
Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat; varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee avaramman alan.
Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen elältäjänsä on peura.
Hän on Lappalainen.
Aikaa kuluu.
Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.
Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret venyttelemättä. —
Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. —
Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää kukaan, ei edes noitarumpu.
Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita, kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja kokonaan palamaan sytytetty.
Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot. Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen. Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat ja niin syövät. —
Sitä paitsi on heillä toisenlaisia, pyöreitä, punaisia siemeniä, joita he myös kylvävät. Niistä he sanovat kasvavan kakkoja, pieniä, pyöreitä kakkoja, jotka he nauriiksi sanovat. He hautaavat ne kuoppaan, panevat kiviä päälle ja kivien päälle he tekevät valkean; näin he saavat mitä he nimittävät naurishaudaksi. —
Mitä väkeä ne ovat? kysyi lappalais-vanhin.
He nimittävät itseään Hämäläisiksi. Puhuvat kieltä, jota minun oli vaikea käsittää; laulavat kauniita lauluja ja kertovat tuhansia tarinoita.
Joka vuosi siirtyvät he yhä tännemmäksi; ensi kesänä tulevat he jo tälle paikalle.
Huu! he hävittävät meiltä sammalet ja ryöstävät meiltä porot. Mennään pois! huusi lappalais-eukko.
Onko heitä paljon? kyselevät miehet.
Paljon, paljon; aina enemmän tulee heitä, mitä edemmäksi menee. Miehet käyvät uutterasti metsästämässä, tappavat karhuja, kuni leikillään ja juoksevat kilpaa susien kanssa.
Koreita, nopeita ja väkeviä kaikki, paljoa suurempia kuin me.
Oi — oi! huokasi noita-eukko. — Kyllä tulee hirveät ajat. Kenpä se olisi tuhkana tuon pyhän pihlajan juurella. —
Pieneksi kyllä tämä laidun on käynyt ja sammalistakin pian tässä puute tulee; tuolla kaukaisella ilman-rannalla, missä talvi-illoin nuo punertavat tulet välkehtii, siellä sanotaan paljon sammalta olevan. Siirtykäämme vähäisen sinnepäin, puheli lappalais-vanhin. —
Kaikki he kokosivat pienet kalunsa, nahkalaukkuun selkäänsä, kukistivat kiukaansa sekä muuttivat pohjoisemmaksi.
* * * * *
Ajan kuluessa tunkivat Hämäläiset yhä enemmän länteen päin. Kivikirveillään kaasivat he kaskia, tappoivat metsän turkkiniskaisia asukkaita ja naiset jauhoivat jyviä kahden kiven välissä.
Tapiota ja muita metsän jumaluuksia rukoilivat metsästäjät erää käydessään, samoin emännät karjaansa metsään laskiessa ja paimenet saloa samotessaan. Vaan immet lauloivat haaveillen Aino-neidistä ja Väinämöisestä; partasuut urhot lausuivat Kullervorunoja.
* * * * *
Tuli sitten toinen aika. Aika paljoa parempi. Kivikirveet oli heitetty nurkkaan; jo oli rauta-aseita talossa. Nyt ruvettiin petoja toden tiestä kilvan ahdistelemaan, otuksen saanti huononi päivästä päivään ja kalastaminenkin oli vähän tuottavaista kansaa kun karttui yhä. Mutta rautainen sahrat kuokka oli mainio kalu; pian tulivat sahrat ja aurakin avuksi. Nyt käytiin maaemoa muokkaamaan. Luonnon neitien aika oli mennyt; siihen käytiin kaikin tavoin käsiksi. Oli tosin vieläkin matkaa naapurusten välillä; vielä nytkin kalavedet olivat kymmeniä penikulmia avarat, eikä vielä puuttunut saloilla samoileva kontio, ilves, susi, kettu, näätä eikä naali metsästäjän jousen tieltä. Vaan olipa sittenkin suuri mullistus tapahtunut; ei tyydytty enää siihen mitä luonto äiti hyvän hyvyydestä ihmislapsille lahjoitti, vaan oli ryhdytty keinoihin, jolla tämän äidin nisät saatiin runsaammin uhkumaan; heruteltiin, heruteltiin vaan uinuvan utaria.
Asutus oli jo levinnyt meren rantaan saakka. Saarille ja rannikoille oli rohkeampi, seikkailuksia haluava osa asettunut ja niin nyt käytiin purjehtimaan ensin lähelle sitten etäämmälle. Hui kuinka raittiisti merituuli puhalsi, oi kuinka ihanata oli kylpeä sinervässä aallossa! Tuo oli elämätä. Sitä täytyi nauttia; ja niin laskettiin yhä ulommaksi. Rautakalut tulivat joka vuosi paremmiksi, niitä saatiin viljemmältä ja halvemmalla hinnalla; jo sai kirveen sadalla oravan nahalla. Nytkös pursia rakentamaan. Yhä suurempia, yhä suurempia ja parempia. Jopa tuolla komealla purrella voitiin ulapalle uskaltaa. Rohkein veitikka istui laulaen perähän ja niin laskettiin yli siintävän selän; tuossa saavuttiin saaristoon; keskellä kuohuvaa läikkää nousi tuhansia teräviä kallioita, kareja ja saaria. — Kuka täällä asui? — Astutaan maalle, etsitään, etsitään. Ei koko saaristossa ketään asu. Tyhjähän tämä on. Se on kai kalojen — se on Ahvenanmaa; ivailee perämies. — Se oli Ahvenanmaa. Sieltä palattiin ensimmäisellä kerralla, toisella kerralla laskettiin yli Ahvenen meren, käytiin Ruotsissa. Asukkaat siellä uppo-outoja olivat; he kovin peljästyivät nähdessään outoja miehiä mereltä tulevan, polvihousuissa, haljakassa ja karvalakissa. Nauraen hyppäsivät merenkulkijat maalle, ottivat, mitä saivat, varsinkin erittäin hyviä kirveitä y.m. rautakalua. — Nain kun palasivat rikkaina meriretkeltään, eivät malttaneet olla toistakin retkeä tekemättä, läksipä mukaan useampia pursia ja niin syntyivät ryöstöretket meren taakse.
Kauan niitä rauhassa harjoitettiin, vaan kerran saapui suuri laivasto, laivassa paljon vierasta väkeä ja joukossa vieraan meren takaisen maan kuningas sekä eräs hengellinen herra, piispa. Nämät tahtoivat tuoda maahan uutta uskonoppia, oppia Jumalan rakkaudesta, joka ei syntisiä hukuttaa eikä rangaista tahdo, jos he vaan uskovat Vapahtajaan Kristukseen, joka ristillä kuoli. Tämän opin arveli kuningas hävittävän kansasta sotaisan retkeilevän mielen ja ryöstöhalun. Vaan sitä eivät tahtoneet Suomalaiset. He tahtoivat pysyä uskollisena Ukolle, joka oli heidän Jumalansa. Täytyi silloin kuninkaan väkivalloin astua maalle. Hän tuli tähän, missä silloin oli "lapinraunio" eli Lappalaisten kukistettu kiu'as.
Tähän silloin rakettiin korkea muuri, muurin päälle torni ja torniin asetettiin varustus-väkeä. Se tehtiin maassa kastettavien kristinuskolaisten suojaksi.
* * * * *
Monia vuosisatoja myöhemmin asui tässä mainio mies, Suomen mainio piispa. Hänellä oli joukko nuorukaisia, Suomen kansan lapsia, joita hän tahtoi kansalle valoksi kasvattaa viisaudessa ja hurskaudessa. Yksi niistä istui muurilla katsellen iltaruskon kultaamaa maaseutua. Se oli jo viljeltyä. Ylisten ympäri näkyi laajoja viljavainioita. Pari kirkkoa korkeine tornineen näkyi ilman-rannalla. Mutta vainioilla askarteli ahkera maanmies; tuhansia työmiehiä oli uutterassa toimessa. —
Se on Suomen kansaa, minun kansaani, huokasi nuorukainen ja outo, polttava tunne lämmitti hänen rintaansa.
Silloin kajahti luostarista iltakellon ääni; nopeasti nousi nuorukainen. Kerran vielä hän vilkasi ympärilleen, ikäänkuin painaakseen sieluunsa kuvan, joka oli häntä ihastuttanut. — Sitten hän nopeasti riensi luostarin kirkkoon, jossa iltarukous, messuineen latinan kielin pidettiin. — Kirkas kyynel kiilui hänen silmässään, kun hän tuli kirkosta — Niin outo, käsittämätön tuska painoi häntä. Hän oli rukoillessaan tullut ajattelemaan niitä monia kansansa lapsia, jotka eivät edes rukousta käsitä, jotka eivät voi lähestyä Jumalaa, Vapahtajaa ja pyhää Jumalan emoa, syystä, ett'eivät käsitä sitä kieltä, jolla heitä rukoillaan. — Oi — onkohan tuo oikein, vai olisiko se synti kääntää rukouksia kansan kielelle? —
* * * * *
Puoli vuosi sataa on kulunut. —
Tuo hyvä piispa on kuollut; hänen sijaansa on tullut uusi piispa, suomalainen, oppinut piispa. Hän on itse ollut Saksan maalla, jossa niin suuria asioita on tapahtunut; siellä on kumottu vuosisatojen — vuosituhanten rakentama ennakkoluulojen, ihmis-oppien ja intohimojen väärään saattama aatevalta, uskonto on vapaa, ihmisten omattunnot kahleettomina. — Sieltä on tuo nykyinen piispamme itse uskonpuhdistajalta Lutteerilta saanut kiittävän todistuksen. — Hän on nyt kotonaan; istuu pöytänsä ääressä.
Hänellä on kädessään kirja; sen lehtiä hän kääntelee, lukee ja katselee tyytyväisenä. Vihdoin laskee hän kirjan kiinni; astelee edestakaisin lattialla ja lausuu: Vihdoinkin! Suomen kansakin alkaa elää; sekin saa oppia Jumalaa tuntemaan, sekin saa valtakirjan lähestyä sitä omalla kielellään. — "Kyllä hän kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." — Tässä on ensimmäinen kirja; siinä on kansani aapiskirja. — — Hän oli tuo nuorukainen, joka viisikymmentä vuotta ennen kysyi tuskastuneena: onko synti kääntää rukouksia kansan kielelle? Hän oli Mikael Agricola. Vastauksen kysymykseensä on hän antanut elämänsä työllä.
* * * * *
Sata vuotta oli kulunut. Taas istui Suomen piispa samassa huoneessa, missä sata vuotta ennenkin. Hänen edessään oli suuren suuri kirja; sen sivut oli kullalla silattu ja komea nahkainen päärme sen kansissa oli kultaan kuvattu.
Nyt siis, piispa lausui, nyt on Suomen kansalla Jumalan kokonainen pyhä sana, tässä on sillä aarre, joka on ainoa katoamaton; aikojen melskeet eivät sen arvoa vähennä, eikä mikään onnettomuus riistä onnea siltä, jolla on tämä kalleinna tavaranaan. Tämä on ensimmäinen suomalainen raamattu. Sitten avasi hän suuren aikakirjan ["Chronicon episcoporum Finlandensium">[, jossa oli kaikkien piispain ansioluettelo; sen lehtiä hän käänteli, väänteli, luki ja tutki! Mikä kumma, sanoi hän äkkiä. lyöden kirjan kiini — onko mahdollista? sanoi hän, avaten kirjan uudestaan; tuossahan on tasan 100 vuotta tätä ennen kirjoitettu: ensimmäinen suomalainen kirja tullut painosta; ja sen sivuun on kirjoitettu kertomamerkkien sisälle: "kyllä se kuulee Suomenkin kielen, joka tuntee kaikkein mielen." — Niin, se oli rakkaan Agricolan lause; se on Suomen kansalle opetettava, sen muistoon säilytettävä. —
Ja niin otti piispa muistokirjansa, kirjoitti lauseen siihen ja siitä se on painettu ja muillekkin opetettu.
Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin; satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä. Kiitos olkoon Jumalan, kansamme edistyy kuitenkin. — Piispa nukkui. — Mutta unessa hän näki sata vuotta eteenpäin. Hän kulki Suomen soita ja saloja; siellä oli nälkää, oli sota maassa. Viholliset ryöstivät Turun kaupunkia ja hallitsivat maata. Piispan täytyi paeta; hän meni syvälle sydänmaahan. — Sinne hän pakeni ja siellä oli pieni mökki. Mökissä oli köyhä sokea eukko pienen poikansa kanssa. Leipää ei ollut, ainoa ravinto oli nauriit, joita paistettiin ja suolan kanssa syötiin. — Piispa oli kovin suruissaan. Mutta eukko oli tyytyväinen; illalla lauloi hän ulkoa ehtoo virren, poika luki ilta-rukouksen ja niin he nukkuivat, ikäänkuin onnellisimmat ihmiset maailmassa. —
Ovatpa he kuitenkin onnellisia; heillä on sielun ravintoa; he osaavat lukea ja rukoilla, sanoi piispa ja samalla hän heräsi. —
Sepä oli kummallista unta, hän sanoi. Onkohan se ennustus? Koska tämä kovapäinen kansa osaa lukea niin, että joka mökissä olisi Jumalan sana surujen lohdutuksena?
Kukapa sen tietää?
Näin kysyi raamatun kääntäjä Jiska Rothovius.
* * * * *
Sata vuotta on taaskin kulunut, kuollut on Jiska Rothovius; mutta Suomen kansa ei ole kuollut. Tosin sillä on kova, ankara aika kestettävänä: koetusten tuima tuli, joka sen kaikkia voimia jännittää: rutto, nälkä ja sota ovat viimeisen vuosisadan kuluessa vuorotellen sen vieraina olleet; isoviha on verilaineillaan huuhtonut sen mannerta ja tuhkana sekä raunioina ovat kansan tuhatvuotisen viljelyksen hedelmät. Mutta ajalla kaikkein pimeimmällä on säilynyt se hengen viljelys, jota Agricola oli alkanut, Rothovius jatkanut ja Petraeus innokkaasti edistänyt. Ajan myrskyisimpäin aaltojen lomassa on Suomella piispana mies, joka sivistys-laihon juurruttaa ja kastaa taisi. Hän kulkee ympäri maata, tutkii pappien kuntoa, kirkkojen ja pappiloin tilaa. Eikä vaan niitä, mutta kansaakin, itse alhaista väestöä hän tutkii. Sen tietämättömyys kristinopin pääkappaleissa häntä huolettaa. Ei, tämä ei saa näin olla, kansan, joka on näin kau'an ollut kristin opin ulkonaisien etujen nautinnossa täytyy saada sen sisältö, sen voima ja henki elämäkseen: Suomen kansan täytyy tulla lukutaitoon.
Näin hän miettii, eikä hän ole toimeen panematta, mitä hän kansalle hyväksi miettii, jokaisen papin, jokaisen lukkarin täytyy ryhtyä toimeen kansaa lukemiseen saattamaan, jokaisen, joka pyrkii esille Herran ehtoolliselle täytyy tuntea uskonopin, jota hän tunnustaa, täytyy itse osata omistaa kirjatietoa itselleen. — Näin työskentelee, puuhailee ja toimii hän, tuo voimakas piispa, jonka jokainen Suomen poika ja tyttö jo tuntee: Johannes Gezelius.
Mitä emä laulaa, sitä poika visertää:
Joh. Gezelius nuorempi täytti, mitä hänen isänsä oli alkanut; ja kun se tuli tuo hirveä koetusten aika; kun alkoi ison vihan myrskyinen aika, silloin oli Suomen kansalle näitten miesten toimen ja työn hedelmässä aarre, joka ei haihtunut, vaikka koko vuosisatojen viljelys meni hukkaan; vaikka kylät ja kaupungit jäivät autioiksi, kirkot papitta ja talot asujamitta, niin kuitenkin, missä oli asujia erämaan korvissa tai metsän luolissa, missä viljelyksen kaukainen ääri oli säilynyt sulana, siellä oli lukeva kansa, Jumalan sanaa rakastava kansa elämässä. — Ison vihan myrskyinen aikakin loppui; tuli rauhan lepohetki jälleen: vaan ei pitkä. Verivainolainen risteili. Sota jälleen maassa: pikku-viha oli syttynyt: Turku joutui vihollisten valtaan, maassa hallitsi Venäläinen: Vaan silloinkin säilyi kansassa sivistyksen perustus: lukutaito; köyhtyneen, vaivatun, alituisessa hengenvaarassa elävän kansalaisen ainoa katoamaton lohdutus oli Jumalan pyhä sana. Rothoviuksen uni oli toteutunut.
Sota ja rauha vaihtelee; aika edelleen kuluu. Monta vaihetta seuraavakin vuosisata Suomen kansalle soi. Viimeinen ankara sota, sota, jossa maan kuulu kunnia verellä kirkastettiin, maalle ostettiin itsenäisyys, kansalle valtakirja astua Euroopan sivistyneitten kansain joukkoon, sekin sota oli kunnialla suoritettu, ennenkun seuraava vuosisata jälleen valkeni. Mutta rauniona oli silloin linna, jossa katoolisen ajan piispat olivat rauhassa uneksuneet, ja jossa ennen heitä munkki venytteli jouhipaitaan puettua ruumistaan ja lepäsi kovain kidutusten perästä pitkän unettoman yön. Vaan hän ei ehkä arvannut että samassa paikassa, jossa hänen erakkomajansa oli, oli ollut Suomen ensimmäisen asukkaan suoja. Lappalaisen kiuas oli tosin tuossa kukistettuna, vaan siitä ei munkki osannut aavistaa, että hänen edelläkävijänsä oli tuo pieniläntä, tihrusilmäinen poron-kesyttäjä, jonka asutus ei ole voinut jättää muuta pysyvää jälkeä, kuin tuommoisia kokoonkukistettuja kivikasoja. — Eikä hän varmaan sitäkään tiennyt, että vuosisatoja jälkeenpäin uhkea piispan-linna olisi samalla sijalla, kunnes sekin vuorostaan kerran muuttuu tuommoiseksi kokoon kutistuneeksi kiviröykkiöksi, jota ei muutoin voi eroittaa "lapin rauniosta", paitsi että se on ko'oltaan suurempi. Ja kun taas on vuosisatoja, vuosituhansia kulunut, kuka silloin kaivelee sammaltuneita kiviä, vaivaten päätään ajatellen mikä ihmeellinen raunio siinä on? Ehkäpä silloin joku tiedemies viisastellen sanoo: kukapa tietää, vaikka siinä kerran olisi piispakin asunut; vaan ehkäpä toinen siihen vastaan väittää? mokoma kivikasa lienee vaan lapinraunio. Vaan oikeen he kumpikin arvelevat.
Se on sekä lapinraunio että piispanlinna. —