KUUSEN ALLA.
Iltama hiirenpesässä.
"Huu kuinka tuulee, piip, piip," pieni pensas hiiri kitisi, kätkeytyen syreeni-pehkoon, tuossa kartanon edustalla. "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto," viisas, kokenut metsähiiri, mietti juosten korkean kuusen juuren alle.
"Se oli nyt ihmisten mieli-lause," tuohon orava tokaisi jonka pää oli juuri hiiren kolossa, mutta häntä heilui ylhäällä, niinkuin suuri viuhka.
"Mene sinä ylös oksillesi," hiiri lausui, työntäen oravan pään kolosta pois ja juosten pehmeään pesäänsä; "minulla ei ole ensinkään halua antautua sinun kanssasi pakinoimaan näin hirmuisessa ilmassa."
Kiitoksia paljon kohteliaisuudesta rouva emähiiri, orava ivaili poistuessaan. — "No se nyt on oikea kiusankappale, tuo orava tahtoisi kai muka tulla minun pieneen pesääni; eihän siihen sitten enää muita mahtuisikkaan; mutta sinä pieni hiirulainen, mistä sinä siiten tulet tämmöisessä sateessa?" "Minä tulen niityltä; voi hyvä Luoja! kuinka minä peljästyin!" — "No, mitä lapseni?" "Kotkaa, kotkaa! oikeen hirveetä kotkaa," hiirulainen vinkui. "Ei suinkaan se ollut kotka, kai se vaan oli haukka," äiti emähiiri selitteli. "Ei niinkään, se oli varmasti kotka, se tappoi suuren myyrän — ajatteles nyt — koko elävän myyrän, joka oli paljoa suurempi, kuin sinä äiti kulta." "Vai niin, lapseni; mutta tiedäppäs, että kotkan ja haukan ruumiillinen ero ei ole niin suuri kuin heidän hengellinen arvonmukainen eronsa, näetkö. Kotka on arvoltaan kreivi, vaikka hän olisi kooltaan kuinka pieni ja suuri kotka on kuningas — niin se on kaikkien lintujen hallitsija. —
"Haukka taas on vaan vapaaherra." —
"No kyllä se oli kreivi kotka, äiti, se oli varmaan kotka." — "Mutta ole nyt kiltti lapseni, meille tulee vieraita tänä iltana."
"Vieraita, vieraita," koko perheen poikaset vinkuivat, "Kuka tulee?"
"Tulee keijuis-väkeä, pikkusia keijukais-impiä, nuoria herroja pensas-hiiriä, suuri seura yökköjä y.m."
"Yökköjä! Hm kuinka hauskaa, hauskaa! Mutta sanoppas äiti, onko siinä perää, että yököt voivat lentää?"
"Perää siinä on lapseni, hän levittää sen hienon sametti-vaippansa jonka ensi katsannolla luulisi vaan sade vaipaksi ilmaan, liehuttelee sitä molemmin käsin ja lentää aivan kuin pieni lintu."
"Huh, huh! kuinka hauskaa!"
"Sitä paitsi olen unhottanut kertoa, että itse kotikuusemme haltiatar, tuo vanhan vanha Sinipiika, jolla on satulipas kainalossa ja kultakannet lippahassa, on myöskin luvannut tulla tänne; sillä hän sanoi iloitsevansa nuorten seurassa, ikään kuin olisi hän itsekkin nuori neitonen vasta."
"Ai! piippipii!" hiiret kaikki vingahtivat ja niin siinä käytiin pitoja laittamaan.
Olipa siinä jo pöytä valmis: suuri kaarnan palanen pöytänä, jolla oli puolitoista herne-palkoa, parikymmentä jyvää, pieni lihanpalanen, tikkuuntahrattua voita, sirunen juustoa, kuivanutta taikinaa y.m. y.m. kaikkea hyvää, jota metsähiiri suurella vaivalla oli kylästä raastanut, voidaksensa tarjota vierailleen vähän paremman illallisen, kuin joka päivä saadaan; sillä hän piti paljon emännän arvostaan.
Pian tulivatkin vieraat, toinen toisen jälestä, sillä rinnakkain ei ole tapana ovesta kulkea ja kaikki he olivat hyvin kohteliaita, iloisia, sukkelia nuo vieraat, vaikka ilma ulkona oli erinomaisen ikävä. Kun kaikki olivat saapuneet sytytti eräs metsähiiri-neitosista kynttilän palasen, jonka hän jo vuosi sitä ennen joulu-yönä oli "niistänyt" tuolta kartanosta, ja koko seura nyt leikkimään, syömään ja riemuitsemaan. Kaikki olivat erittäin iloisella tuulella; ainoastaan tuo vanha Sinipiika ei ottanut osaa nuorten leikkiin, vaikka hän iloisesti nauraen katseli. — Väsyivät siinä leikkiin ja telmeesen nuoretkin vihdoin ja silloin tuli Sinipiian vuoro johtaa illan iloa. Sillä emähiiri, itse talon taitava emäntä pyysi häntä kertomaan sadun, Kotikuusen sadun, jotta nuoretkin saisivat kuulla, mikä kuusi se oli, jonka alla he asuivat, jonka juurella he olivat lapsuuden leikkiä lyöneet.
Alkoipa silloin vanha Sinipiika — joka ei suinkaan ole sama kuin vanha piika — avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa, jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja kannessa, neljännessä polvessa. Silloin elettiin tässä hienosti; korkeasti jalosukuisia ja jalosukuisia neitiä, ylevämielisiä, korkeasti-jalosukuisia kreivejä, vapaaherroja ja ritareita kävi vieraissa joka päivä. Nuorison uljasta leikkiä, iloista, kaikuvaa naurua ja vallatonta, ylimielistä kisaa oli kuusen ympärillä joka päivä nähtävänä. Voimakkaita ritaripainia ja keveitä karkeloita nähtiin vuorotellen.
Ikävyys, jörömäisyys ja yksinäisyys oli maanpakoon julistettu. Väki oli hienoa, tavat olivat hienompia. Monasti minä istuin tuolla kuusen latvassa, katsellen nuorten hurjaa iloa, eikä kukaan heistä tiennyt, että minä kirjoitin kirjaani kaikki mitä näin taikka kuulin. Minusta olikin niin hauskaa nähdä heidän sydämmensä pohjasta tahtovan salata kaikkia toisiltaan, vaan minä sen sijaan näin heidän kaikkein mietteensä. Olipa se kirjava seura, joka vilisi herra vapaaherran ympärillä: kaikki hyviä ystäviä, sydämmen ystäviä, mutta ei kukaan heistä olisi oikeastaan hänen edestään pikkusormeaankaan uhrannut.
Yksi ainoa oli, jota herra vapaaherra tuskin tiesi olevankaan, joka olisi antanut henkensäkkin hänen tähtensä. Mutta tämä oli niin itseksensä ja erillään hänen seurastaan, ett'ei kukaan, paitsi minä, joka istuin kuusen latvassa ja katselin, voinut aavistaakkaan hänen mietteitään.
Hän oli sorea, sievä ja jalosukuinen neiti, jonka tummista silmistä säteili innokas sielu. Aina osasi hän löytää jonkun syrjäisen paikan, jonkun lomahetken, joka voi kätkeä hänet huiman ja hälisevän joukon pauhusta. Yksinänsä istui hän silloin, silmät luotuina korkeuteen ja sydän täynnä tulisia tunteita. "Jospa hän tietäisi!" huokasi hän eräänä iltana taasen istuessaan pensaikossa erillään muista, "jospa hän tietäisi! vaan ei; sitä ei hän saa koskaan tietää." — Äkisti nousi hän ylös, katsoi hetkisen liikkumatonna kirkkaasen korkeuteen ja liehui lintusena jälleen pauhaavan nuorison pyörteesen. —
Samana yönä — oli kaunis kuutamo-yö — istuin minä valvehella kuusen latvassa, katsellen ulos meren ulapalle, jota kuutamon kirkas hopeavirta ihanasti valaisi. — Silloin kuulin minä yhtäkkiä jotakin rasahtelevan kartanon puolella. —
Katsoessani sinne näin nuoren herra vapaaherran levotonna käyskelevän esikäytävällä. Hurjasti aaltoili tuo avonainen povi, jota yön tuulonen hiljaa jäähdytti.
Ääneti, hiljaa käykseli hän kau'an, mutta silmistä loisti tumma synkeys, mielen katkeruus. —
"Kurjaa on tämä elämä!" virkkoi hän vihdoin; "joka päivä niin suuri naamiohuvi. Niin monta ihailijaa — tai liehtaria, eikä yhtään ystävää. — Vai, niin suuressa joukossa olla yksinään." — Hän seisahtui ja kuunteli; oli kuin joku ovi olisi au'ennut. Todella aukeni ovi — käytävälle astui tuo jalo, haaveksiva neiti. Vapaaherra oli kiini kivettynyt. Neiti ei ollut häntä huomannut, vaan astui ajatuksissaan eteenpäin. "Arvo!" lausui hän uneksuen. "Helmi," vastasi vapaaherra. Neiti säpsähti, hän näki herran. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Olipa kuin outo, käsittämätön voima olisi sitonut heidät paikalleen; siinä silmän tähysti, sanaa sanomatta, äärettömässä onnessa.
Enkä tiedä kuinka he siinä katselivat ja seisoivat, niin jopa he astuivat käsi kädessä kuusen juurelle ja siinä vannoivat valat vakaiset, ikuisen lemmen puhtaan tunnustuksen. —
Tämä nyt oli idyllinen puoli heidän elämänsä sadussa, mutta siitä tuli traagillinen perässä. — Sillä kaikille ihmisille on Jumala niin laatinut, että he saavat osan elämän iloista sekä suruista. Sen olivat nyt nuo kaksi unhottaneet, sentähden täytyi heidän saada sitä runsaampi osa unhotetusta tavarasta, surusta. Sillä ainoastaan ilon kukkealle hengettärelle uhrasivat he parhaan osan voimastaan, parhaan osan henkensä lahjoista. Siinä he vaan riemussa elivät eivätkä ikään muistaneet surua löytyvänkään. Mutta niin tavoin ei voitu suuria kokoon saada; heidän runolliset huvituksensa, toinen toistakin kalliimpi, nielivät pian pienet vuotuiset tulot. Menojen puoli kasvoi pian suuremmaksi, kuin tulojen ja niin kävi kassa yhä heikommaksi.
Tämän huomasi herra ennemmin, kuin rouva; vaan hän ei tahtonut sitä rouvalleen sanoa. Hän teki, mitä ei kenenkään pitäisi tekemän, hän lainasi, voidakseen elää niin ett'ei jyrkkää käännöstä syntyisi.
Minä maksan sen pian lisätoimillani, ajatteli hän. Mutta nuo lisätoimet eivät koskaan tuottaneet kylliksi. Velka kasvoi — ja perhe kasvoi. — Jo oli näin kau'an aikaa eletty, kun rouva huomasi herransa laihtuvan, käyvän surulliseksi, eikä juuri koskaan iloitsevan. Syytä tähän ei hän tiennyt; eikä tuo herkkätunteinen herra voinut sitä hellälle puolisolleen sanoa.
— Minä kyllä näin kuinka asiat olivat huonot. Joka kerta kun vieraita tuli, istuin minä kuusessa ja kuiskasin: "hu — huu — kassa: huu — hu kassa!" Mutta ei kukaan heistä kuullut oikeen; jotkut ymmärsivät puoleksi ja jäivät pois — vaan ei kukaan auttamaan ryhtynyt. Niin kului vaikea vuosi.
Elämä ulkonaisesti oli aivan entisellään, mutta sisällinen haaksirikko oli joka hetki tulossa. — Se tuli — hirmuinen.
Oli taaskin yö; kuu paistoi, mutta nyt lumikentälle kylväen loistettaan.
Yksinään valvoi makuukammiossaan rouva. Kynttilä valaisi hänen surun vaalentamia kasvojaan. "Voi kuinka minua levottomuus painaa! Ei uni sulje silmääni, eikä rauha rintaani nukuta. Voi Arvo; missä olet … missä!
"Minä pelkään — he ovat hänet vieneet nuo julmat rahamiehet — velkavankeuteen! vankeus — mikä kamala ajatus!" —
* * * * *
Vaan kaukana, kaukana pohjoisessa istui synkkänä, liikkumatonna, tuijottaen eteensä kuni tunnoton, — herra vapaaherra. Vankeudessa ei hän ollut; mutta vapautta — vielä suurempaa vapautta hän halusi. Kau'an oli hän taistellut, kau'an turhaan pyrkinyt eteenpäin. Nyt tahtoi hän särkeä tämän pienen rajan, joka eroittaa elämän ja ijäisyyden. —
Mitä oli siellä odottelevana, oliko elämä yhtä kitsas kuin täällä, vai oliko paljoa kitsaampi. — Niin, olipa kumpi tahansa, saihan sen toki alusta alkaa. Näin mietiskeli hän. Äkisti tempasi hän seinältä valmiiksi varatun ampumakalun — yks väläys vaan — ja hän oli alkanut alusta.
Laukaus kuultiin — kuultiin aina etelään saakka, jossa istui kalpeana rouva. —
Hän pyörtyi ensin; tajusi sitten koko tilansa surkeuden ja tahtoi yksin alkaa alusta täällä. "Minä olen uneksinut elämäni suloisen puolen," sanoi hän, "nyt alkaa sen todellinen puoli. Minä osoitan olevani yhtä suuri kuin hän, vaikka en seuraakkaan häntä hautaan."
Hän alkoi elämään todellisesti. Kaikki vieraisilla käynnit, kaikki liehakoitsevat hienoudet, kaikki turhamaiset tavat jäivät sikseen. Ei enää lyöty leikkejä alinaikaa, eikä ujosteleva ritariparvi polkenut karkeloissa permantoa — kaikki tuo oli kuni pois puhallettu. Työtä, varsinaista elämän askaretta teki nuori ja vanha. Kaikki oli liikkeellä aamusta iltaan, valveella päivät ja levolla yöt; ja kumma kyllä! tämmöinen elämä ei tuntunut kuolettavan ikävältä. Ei koskaan tarvinnut vaivata päätään, millä itseään huvittaisi, aina oli aika kallista, aina päivät lyhyviä. —
Eikä yölläkään puuttunut suloinen uni, joka valoi väsyneihin jäseniin levon makean; tuo muinoin niin rauhaton rinta tyyntyi uuvuttavissa ponnistuksissa: se aaltoili kyllä kuni ennen, mutta sen aallot eivät elämää tuskalla täyttäneet: he antoivat tarpeellista tasapainoa olemukselle. Monena kirkkaana kuutamo-yönä tunkiu minä sisälle avaimen rei'ästä levittämään lahjojani tuolle rasitetulle ja silloin löysin hänet sikeästi nukkuvana rauhan vuoteella. Ainoastaan eräänä kesä-yönä — se oli heidän kihlauksensa vuosi-yö — tapasin hänet valvehella. Surullisena, mutta vakavana, tarmokkaana istui hän katsellen ulos akkunasta, tuonne hiljaisesti värehtivälle merelle.
"Minä muistan" — hän lausui, "kuinka onni hurmaavalla ilollaan huumasi järkeni.
"Elämä! mitä olet sinä? Jakso vuoria, aika, jonka kuluessa on kestäminen, mitä osaksemme suodaan. Se on onnellinen, joka tyynesti kaikki kestää — se on viisas, joka vähimmin riehuu. No, — mihin auttaa ihmisen ponnistus ja puuha. Ei tuumaa eteenpäin määrätystä rajasta. Mikä on se, jota onneksi luulemme? Mielikuvitus, jonka luomme itsellemme, vaan jonka todellisuutta emme koskaan saavuta. Mikä on oikea onni sitten? Henkemme tyytyväinen työskentely; minä hupsu! Luulin saavani onnen työttömässä nautinnossa: Onni on työtä tekevässä uhrauksessa. Minä rakastin itsekkäästi — minun mielikuvitukseni, minun elämäni varhainen kasvatus — kaikki olivat apuna luomassa virvatulia, ennakkoluuloja, joita vaan tuo rautakoura todellisuus on voinut vaivoin kukistaa. Elämä on elämää s.o. eläminen on kokemusta. Ne jäljet, jotka jäävät henkeemme siitä; mitä maailmassa koemme — ne ovat elämämme historia. — Mikä yhteys, mikä sopu-sointu niillä jäljillä on, siitä riippuu elämämme tehtävä. Minkä tehtävän olemme suorittaneet, siitä riippuu ihmisarvomme. Ihmisarvo, oikea arvo ilmestyy vasta kuoltuamme. Vasta se, mikä jää jälelle, kun erehdysten vaahto ja intohimojen vääräänsaattama ponnistus, voima, mitä on käytetty turhaan arvottoman aikaan saamiseksi, oikean ja ylevän sijasta, — vasta sitten kun kaikki tuo on kulunut pois, jää oikea arvomme kirkkaana jälkimaailman katseltavaksi. Mitä siis maksaa tuo silmänräpäyksen kestävä tunteitten kuohu? Oikeastaan ei siitä pitäisi ihmistä onnettomaksi päättämän, että hän on saanut paljon vasten-mielisiä kokemuksia, vaan siitä, että ne kokemukset eivät ole häntä voineet opettaa, että hän on sortunut niitten painosta ja unhoittanut pyrkiä eteenpäin. — Olenko minä onnellinen? Sen saa tulevaisuus päättää…" Hän kävi levolle.
Kului vuosia; aika vieri yhä edelleen. — Jopa silloin eräänä iltana — talvi-aikaan, ajoi kaupungista nuori herra kartanoon. Uteliaisuudesta pilkistin minä sisälle, sillä monta, monta vuotta oli siitä kuin täällä kävi vieraita, varsinkin talvisaikaan. — Olipa nyt kuin entiseen aikaan. Suuri sali oli valaistu, huonekalut järjestyksessä, kuvat kohdallaan, kaikki oli kuin vuosikymmeniä takaperin. Se eroitus vaan oli, että ainoastaan yksi ihminen oli tuossa suuressa salissa. Se oli rouva itse. Hän istui nojallaan sohvalla yhtä mukavasti, yhtä uljasna, kuin viisikymmentä vuotta sitä ennen. Ainoastaan kasvojen piirteet olivat kurttuisiksi käyneet ja hiukset hopeavalkeiksi. Tyyneenä, levollisena, kuin hallitsijatar hän istui. Ei ääntä, ei sanaa hänen huuliltaan kuulunut. Silmä vaan välistä harhaili ovea kohden. — Silloin aukeni ovi — sisälle astui mainittu nuori herra. — Nöyrästi astui hän ja kumarsi — rouva nousi, tervehti ja vaipui takaisin paikallensa. —
"Äiti!" aloitti nuori herra.
"Herra!…" katkaisi rouva. "Te olette rikkoneet pojan velvollisuuden
— Teillä ei ole äitiä." —
"Minä olen rikkonut — mutta sen olen tehnyt rakkaudesta."
"Voiko järjellinen ihminen puhua noin ristiin — voiko rakkaus rikkoa velvollisuutensa?"
"Minä pyydän, kuunnelkaa minua!"
"Hyvä, minä kuuntelen."
"Minä tahdoin sanoa äidille lähteissäni jäähyväiset: minä ymmärsin rikokseni kyllin — mutta sen teki asiain tila mahdottomaksi. Minä ymmärsin, että lähtöni Amerikaan näyttäisi kaikista itsepäisyyden, tottelemattomuuden ja hurjuuden teolta, mutta minä tahdoin ponnistaa viimeiset voimani auttaakseni äitiä."
"Sinä et uskonut, että äiti voisi ilman sinua auttaa itseään." — —
"Minä pidin velvollisuutenani olla poissa äidin pöydästä."
"Mutta et pitänyt velvollisuutenasi totella äitiä."
"Ehkä saan joka vuosi pienen summan, jonka voin äidille lähettää, minä arvelin; eikä tämä luulo minua pettänyt. Sitä paitsi oli minulla toinenkin puoli ajatuksissani: minä tahdoin oppia vähän maailmaa tuntemaan, tahdoin kokea, pääsenkö omin voimin eteenpäin maailmassa. Tämä nyt oli itsekäs puoli, jota paitsi en tahtoisi ollakkaan. Sillä mitäs, minä mietiskelin, mitäs tehdään nuoruuden voimilla, joll'ei niitä ponnistuksissa, työssä ja vaivassa kuluteta; mitä hyödyttää tieto ja taito, joll'ei niitä koskaan käytännössä hedelmälliseksi tehdä. Kotkan täytyy kestää, sen siivet kuivavat, elämä kituu, joll'ei se saa koettaa, kuinka kau'as sen höyhenpuku kannattaa; niin luullakseni käy ihmishengenkin, joka ei hajoita voimaansa, joka ei koskaan uskalla yrittää, mihin se kykenee. Kun näin mietin, en voinut toisin tehdä, kuin tein. Minä matkustin; minä tunsin, että siipeni kannattavat, minä käytin voimaani. Kun sitten sain tietää, että äiti on maksanut kaikki, kun sain kuulla, että rahat, joita joka vuosi lähetin, olivat tulleet perille; silloin tunsin, mitä en tahtoisi olla tuntematta, tunsin oman voimani, tunsin oman arvoni." poika vaikeni.
Äiti nousi hitaasti ylös; hän kävi toisessa huoneessa, tuli vakavana, arvollisena kuin hallitsiatar takaisin. Hänellä oli raskas mytty kädessään; sen hän laski pojan käteen ja lausui. "Jos olisit tiennyt missä nämät rahat olivat, jos olisit arvannut, etten minä niistä ole penniäkään käyttänyt, olisitko silloinkin tuntenut oman arvosi?"
Poika vaaleni; hän luki kirjeittensä päällekirjoitetut summat, luki kullassa olevan raha-arvon ja vaikeni hetkeksi.
"Äiti!" lausui hän vihdoin verkalleen ja pontevasti. "Minä en ymmärrä sinua?"
"Mutta minä ymmärrän sinun."
"Sinä olet riistänyt minulta ihanimman nautinnon, sinä olet ottanut minulta tiedon, että olin auttanut äitiäni voimani mukaan."
"Mutta sinun ei ole onnistunut riistää minulta sitä nautintoa, jota paitsi en tahtoisi olla sinun äitisi; sinä et ole riistänyt minulta tietoa, että olen itse ko'onnut, mitä olen tuhlannut, että olen itse maksanut, mitä olin velkaa; minä olen pelastanut itselleni ihmis-arvon, olen voittanut takaisin luottamuksen itseeni ja Jumalaan."
"Äiti! minä myönnän että olet voittanut." —
"Arvo! minä ymmärrän, mitä sinusta tulee. Sinä olet ansainnut olla poikana ylevälle äidille. — Minä tiedän että olet jo itsenäinen mies."
"Kiitos, kiitos siitä sanasta, äitini."
Äiti avasi sylinsä ja poika oli saanut oikean paikkansa äidin sydämmessä.
* * * * *
Valkea oli jo sammunut; yö oli levittänyt mustan vaippansa yli avaran maan. Ihmiset nukkuivat, luonto lepäsi. Rouva, tuo vanha harmajahapsi, oli myöskin levolla. Hän oli tuntenut niin ihanan voipumuksen raukasevan jäseniään ja levolle oli hän laskeunut. —
Vaan hänen henkensä valvoi vielä: hän näki edessään nuoruutensa ihanat vuodet, hän näki nuo uneksumisen, haaveilun suloisen ihanat ajat, tuo kaihon ikävän — suloinen tunne oli hänen sydämmessään hereillä, tunne, joka karkoitti hänet karkelosalista, eroitti nuorten tiloista ja pakoitti etsimään yksinäisyyttä. Tuossa näki hän edessään kuutamoyön, näki vapaaherran kiharatukkaisen pään, hänen tulta tuikkivan katseensa riuduttavan palon; meren kuutamossa kirkastunut hopeapinta vaahtoili, aaltoili, hänen sydämmensä aaltoili myöskin. Hän näki kuusen tumman varjon, kuuli vapaaherran vakaisen valan — ja hänen oma sydämmensä vienosti vastasi tuohon miehevään valaan.
Vaan äkkiä muuttui tuo kuva; maa peittyi lumivaippaan, vesi jäätyi ja kylmä tuuli puheli lumihöytäleitä akkunaan. Tuossa istui hänen edessään puoli-ikäinen, surullinen nainen, synkkä epätoivo oli hänen kasvoihinsa ja otsaansa kuvautunut, ei helpoittava kyynel pessyt katseen synkkää kalpeutta. Siinä hän istui; kunnes äkillinen peljästys, säpsähdys ajoi hänet ylös, hän soitti kelloa, herätti palvelijansa ja lähetti sen noutamaan postia. — Posti tuli — ja nainen luki — hän tuijotti — horjahti — parkasi ja taintui. — Tuo nainen oli hän itse. —
Hän vapisi unessa: hän tunsi jälleen koko sen kauhistuksen, minkä tuo hirmuinen sanoma oli synnyttänyt. — Sitten tyyntyi unelma. Rauhaisen, lujaluontoisen naisen hän näki taistelevana puutteen, vaivojen ja ponnistusten kanssa; hiki helmeili hänen otsallaan, väsymys uuvutti työhön tottumattomia jäseniä; vaan lujana, horjumattomana pysyi hän päätöksessään. Vähitellen tottuivat jäsenet työhön, ruumis vaivaan ja henki kieltäymykseen. Aika muuttui paremmaksi.
Jopa näki hän edessään velkamiestensä tyytyväiset kasvot; hän tunsi arvonsa olevan pelastetun. Yksi vielä puuttui: hän ei tiennyt koska poikansa, tuo itsenäinen, uljas, joka oli jättänyt kotimaansa, lähtenyt maailmaa koettelemaan ja siellä voittanut ominaisen, jalon pohjan luonteelleen, — koska tuo tulisi. Jopa näki hän senkin — eilis-ilta oli elävänä hänen mielessään: onni, tyytyväisyys ja rauha virtaili tuohon paljon kokeneesen sieluun.
Hän ymmärsi eläneensä, hän oli tyytyväinen elämänsä satuun, josta vakava, surullinen puoli oli hänestä paljoa todellisempi, suloisempi, kuin tuo hurjan-iloinen, kevyt aika. Onnellinen hymyily kirkasti vanhuksen kasvoja ja niin sanomattoman suloinen tunne viemisti hänen sydäntään. Hän heräsi — hän ei ymmärtänyt miksi, vaan hänen täytyi nousta vuoteeltaan, rukoilla ja kiittää Jumalaa, joka oli viimein kaikki hyvin päättänyt.
"Sinä sen olet tehnyt, kaikkivoipa, en minä, heikko nainen mitään voi." —
"Armahda minua!"
* * * * *
Aamu koitti; kirkas, suloinen talviaamu. Hiljaa henkäili tuulonen yli avaran lumikentän. — Silloin kaikuivat sanomakellot saattaen surun sanoman yli tienoon: "vanha rouva on yöllä kuollut."
"Hän oli onnellinen, hän kuoli onnellisesti," sanoivat ihmiset ja se oli oikeen sanottu.
Näin kertoi kuusen haltijatar ja hiiriseurue katseli äänetönnä toisensa silmiin.
"Se oli nyt paljaaltaan ihmisistä," sanoi viimein eräs yökkö.
"Ja niistäkin liian pitkä ja tavallinen," muistutti pensas-hiiri.
"Kiitoksia paljon!" emähiiri sanoi; "nuo pienoset eivät ymmärrä paljon."
"Hyvää yötä!" haltijatar lausui, käänsi lippaan kainaloonsa ja astui kotiinsa kuusen latvaan. —