TULIPALO.
Ihmissielu! Mikä olento? Ei ainetta, ei muotoa, ei paikkaa, eikä mitään aistillista ja kuitenkin väkevin, voimakkain, määrääväisin. — Hengen suuruutta maailma ihailee; vaan oikeata suuruutta se vapisee. Hengen taistelusta paljon puhutaan — vaan oikeassa taistelussa — henkien taistelussa maailma hukkuu, palo ei ole vielä oikein alkanutkaan ja kuitenkin ne sielut joissa on pieni kipinä syttynyt, vinkuvat säikähdyksestä. —
Sytytä koko syttyvä aine, tuo löyhä, tulta kestävä röykkiö, niin on tulipalo valmis. Palakoon, kunhan karsien joukosta kullan jyväset löytyy. Mikä on henki ja mitä se ei ole? Se on olematon ja kaikkialla oleva; se on ainoa todellinen olemus. Sinä kummallinen kaksoishaamu, ihminen. Henki sulla on ja kuitenkin aine sitä kahlitsee. Tahtoisit lentää, vapautua paikan rajoista, kohota puhtaana, ylevä henkenä, vaan aine laahaa perässä — himot myrkyttävät henkesi elämän — himoja maailma palvelee. Hengen suurin, pahin, julmin vihollinen on saanut vallan; se myrkky joka turmelee, kuolettaa oikean elämän, hengen vapaan lennon katkaisemalla — sitomalla tuon suuren, äärettömän tämän pienen, turhan, alhaisen piiriin — se myrkky huumaavalla juomallaan on saanut päihdyttää henkien tunnottoman elimistön, niin että nyt hummaten palvellaan aistillisuutta. Ihminen sytyttää helvetin tulen omaan poveensa ja nauraa mitä makeimmasti tälle viattomalle kepposelleen. Kas murhapolttajaa! —
Naura vaan, naura ja tanssi niin kau'an kun — voit. Sillä pieni se aika on, jolla ihmiset sytytetyssä teaatterissa tai tanssi-salongissa huvittavat himojaan. Anna tulen vaan hiljaa jäytää — anna sen palaa perustuksissa, pian siitä tulee semmoinen liekki, ett'ei sitä pidätä maa eikä taivas, vaan kaikki mitä sen tielle sattuu, palaa, hukkuu tulimereen. — Niin on himojenkin laita. Ne kasvavat: pieni, vähäpätöinen huolimattomuus tulee tavaksi, tapa muuttuu vaatimukseksi — vaatimus kasvaa hillitsemättömäksi — voittamattomaksi — hurjaksi voimaksi, jota ei peljätä helvetin tuli, ei houkuttele taivaan ilo: Jumala ja perkele ovat saman tekeviä himonsa orjalle — ainoastaan himo, tuo hirveä himo on yksinvaltias, julma, säälimätön tyranni. —
Ja maailma puuhaa mellastaa taistelee noita pieniä — turhia — oikkuja itsekkäitä himoja varten.
Hengen oikea olemus jätetään sikseen, taistelu henkenä henkeä vastaan, puhdas henkien sota jätetään alkamatta: ihmiset, nuo päivän lapset, sitä kauhistuvat. Astua henkenä henkien isän eteen ja pyytää päästä osalliseksi hyväin henkien taisteluun pahoja vastaan — on enemmän kuin noilta lyhyt-ikäisiltä sopisi pyytää. — Sitten vasta kun tuli polttaa permantoa, kun jalkoja kuumittaa, kun luja pohja puuttuu — sitten vasta huomataan, että olis aika ryhtyä etsimään tulipalon syytä. — Sitten vasta kun Nihilismi uhkaa järkyttää koko yhteiskunnan perustuksia — huomataan himojen hirveä voima. — Ajakaa edelleen.
Tuli on hyvin sytytetty. Hävittäkää uskonto, pankaa sijaan järkeisopin kauneimmat kaarnat: kaikki kutistuu. Tuli yltyy.
Miksi? Himot kasvavat, himojen pohjakerros saa uusia aineksia samallakun tieteellinen, taiteellinen, aineellinen kehitys kasvaa. Kaikki auttaa ainoastaan yksilöä paremmin saavuttamaan tarkoitustaan. Vaan mikä on yksilön tarkoitus, kun siltä uskonto puuttuu? — Itsekkäisyys. Vaan itsekkäisyyden kehittynein muoto on aistilliset, hetkeä tyydyttävät — hurjat himot. — Antakaa maailman ohjakset semmoisille miehille, joita himot hallitsee — niin on Nihilismon programmi tuleva käytäntöön — jokainen tarjoo omaa hetkellistä haluaan, jokainen korjaa toisen tieltään — jokainen omistaa itse kaikki — jokainen hallitsee itse kaikkia; lyhyesti maailma, ihmiskunta kestää niin kau'an kun on kaksi ihmistä toistaan vahingoittamaan, toistaan syömään, nylkemään — surmaamaan. Vasta sitten kun kaksi viimeistä ihmistä, kuten Münckhausin karhut, ovat toisensa hukuttaneet, on rauha ja lepo tuleva maan päälle.
Tässä maailman tulevaisuus, jos uskonto hyljätään. — Miksei sittenkin, vaikka uskonto pysyisi? — Niin; miksei, jos uskonto turmellaan, vaan silloin se ei olekkaan oikea tarkoitustaan vastaava uskonto.
Puhuttakoon siis kuinka kauniisti tahansa uskosta ja uskonnosta, joll'ei oma vakuutus ole voittanut himojen voimaa, joll'ei hengen todellinen yhteys Jumalan kanssa ole hävittänyt himon juurta — sydämmessä asuvaa halua — silloin ei vielä ole aljettu sammutus-työtä: tulipalo voi jolloinkin puhjeta esiin hirveällä voimalla. —