II.
Keväinen tuuli raitis,
Puhdista ilman sää,
Hajoita sumu synkkä,
Sulaile kylmä jää!
Kas, kautta usvakerran
Nyt kirkas säde saa
Valoisan tiensä: kansa
Hortunut kavahtaa!
Ja kirkkautta uutta —
Mi kasvaa, laajenee —
Ihaillen ihmisrinta
Taas paisuu, sykkäilee.
Ja toivo uusi täyttää
Maan kaiken valollaan,
Ja taisteluun ja työhön
Ryhdytään uudestaan.
Varpusen valitus.
Varpus-raukka valitteli
Iltasella yksinään:
»Minut onni uskotteli,
Jätti yksin itkemään.»
Tämän kuuli peippo puussa
Sanoi: »Kuule, ystävä!
Miksi surulaulu suussa
Istut luonnon sylissä?»
»Iloon luotiin linnut pienet,
Luoja heitä holhoilee.
Senpä kyllä, veikko, tiennet.
Kiitä Herraa, iloitse!»
Varpunen sen kuuli aina
Siitä päivin laulelee,
— Ei sen mieltä murhe paina, —
Talvellakin riemuitsee.
Vanhuus.
Vanha ikä elämälle
Onpi kultakaunistus,
Elon ehtoo, kuolemalle
Pyhä, vakaa valmistus.
Se on ilta ihana
Elon päivän oltua.
Vanhat vaivoja on nähneet
Tuskiakin tunteneet.
Kyyneleillä kylvön tehneet,
Päivän kuorman kantaneet
Nuoruudessa. Vanhana
Nauttikoot he lepoa!
Koska kerran kuolemalla
Herra vaivat vanhojen
Lopettaapi, paremmalla
Elämällä palkiten,
Silloin sielut korkeaan
Kohoavat kunniaan.
Lapsi ja isä.
»Katsos, äitisein, kaunis kukkanen,
Jonka korkean alppirintehen
Varvikosta poimin; — punalehtiään
Aukaisee, kuin Anni sini-silmiään,
Koska päivyt vuorten lunta kullallaan
Kirkastaa, ja äiti, ylösnoustuaan,
Suutelolla hänet herättää.
»Anni isänkin tämän nähdä sois:
Tokko lähettää sitä hälle vois?
Täss' on Annin päästä pieni kihara
Myöskin hälle — äiti, katsos!» ihana
Lapsi kultahapsen antoi äidilleen,
Joka kyynelsilmin lausui kullalleen,
Häntä tulisesti suudellen:
»Isän sydämmeen eipä totta vois
Tulta sytyttää, mikä liekin lois
Ihanamman kuni kukka, hapsi tää,
Äiti nämät hälle heti lähettää:
Myöskin äidin lempi Anni-kultaseen
Tämän kautt' on saanut uuden virikkeen;»
Äidin silmä ilon tulta loi.
»Anni lähettää vielä jotakin,
Äiti, jospa vain oikein tietäisin
Voiko kirjeessä myös sitä lähettää!»
»No mitä, kultasein?» äiti hymähtää.
Anni, hiljakseen ja hieman kainoksuin,
»Yh… Yhden suutelon,» vastaa hymysuin:
Anni kukkastahan suuteli.
— — — — — — — — — — —
Mutta kaukana armahaisistaan
Isä vieraassa maassa, kodistaan
Uneksuen istuu työssä yksinään,
Kaipio kun saapi mielen ikävään,
Kunnes äkin ääni outo herättää
Unelmista mielen: »Teille kirje tää.»
Postintuoja menee menojaan.
Isä aukaisee, katsoo, hämmästyy;
»Kukka, kihara!» silmä kyyneltyy —
Suutelon hän suopi kumpaisellekin
Ennenkun hän, kautta sumun kyynelten,
Näki ensimmäistä tervehdystäkään,
Saati lukea voi koko kirjettään:
Parhain saapui Annin suutelo.
Lukein kirjettä silmä kirkastuu,
Sydän sykkivä riehuu, riemastuu,
Eikä ennätä hän ennen näkemään
Loppua, kun hällä taas on kädessään
Kihara ja kukka, joita suutelee,
»Isän silmäterä, Anni,» haastelee,
»Kihara ja kukka — suutelo!»
Toivo.
Luoja kaikki luotuansa
Kun ol' työnsä päättänyt,
Oli myöskin toimintansa
Jokaiselle määrännyt.
Silloin astui Luojan luoksi
Vielä henki kainoinen.
Hän ol' nöyryytensä vuoksi
Työttä jäänyt ainoinen.
Katseen nöyrän luodessansa
Anoi: »Isä korke'in!
Muilla on jo toimintansa,
Määrää toimi mullekin!»
Luoja katsoi lempeästi:
»Sinä vielä toimeton!
Mutta,» lausui miettivästi,
»Ollos siitä huoleton!»
»Sulle toimeksesi annan:
Katko orjan kahlehet,
Myrskysäillä rauhan rannan
Hukkuvalle näyttelet!»
»Virvoittele väsyneitä,
Murheellista lohduta,
Käymään oikeoita teitä
Eksyneitä johdata!»
Henki ihastui jo tästä,
Kiitti Luojaa armostaan;
Iloisena tehtävästä
Riensi alas maailmaan.
Sama henki kulkee täällä
Aina vielä, valoo tuo.
Rauhassa ja myrskysäällä
Uuden innon meihin luo.
Murheellista, onnetonta,
Köyhää, sairast', orpoa,
Vaivaisparkaa avutonta,
Lohduttaa voi kaikkia.
Tämä henki hellä, kaino
Nimeltänsä Toivo on. —
Hänt' ei poista viha, vaino,
Vaivoissai hän läsnä on.
Elon myrskytaisteloissa
Toivo meitä vahvistaa,
Koska vaaroiss' ankaroissa
Pelko mieltä ahdistaa.
Toivo aina suloisesti
Rauhaa, virvoitusta tuo
Kuiskumalla salaisesti:
Kerran pääset Luojan luo.
Toivo johtaa kulkuamme
Rauhan tyyneen satamaan,
Jossa levon saavutamme
Helmass' oikeen isänmaan.
Lapsi ja äiti.
»Oi kurjaa osaa! Köyhinä vaan
Elää saamme, kuin tomussa maan
Nuo matoset pienet tuolla.
Nälkää, vaivaa, tuskia ain'
Kärsiä saamme ja rikkaat vain
Levossa elää ja kuolla.»
Niin lausui lapsi; äitipä loi
Katsehen hellän lapsehen: »Oi!
Lapseni, ennen voisit
Miettiä: Köyhyys, vaivaa jos tuo,
Kuitenkin sielulle iloa suo,
Kuin rikas olevas soisit.»
»Sill' aarteet ihmisen kalleimmat
Ja sielun tavarat puhtaimmat
Voi köyhäll' useimmin olla:
Nöyryys, mielen puhtaus, toivo
Luojahan luja, luottamus oiva,
On taivaan tavara heillä.»
»Vaan rikas päinvastoin usein on
Ylpeä, turmeltunut, iloton:
Tuskat tuntoa kalvaa.
Hänt' ahneus vaivaa, himot saa
Yhä valtaa, puhtaus katoaa,
Sairaus voimia halvaa.»
»Vaan paitsi näitäkin muista nää
Asiat: ei ole osuus tää
Pieni omamme täällä;
Se armolaina Luojalta vaan,
Joka meille antaa armostaan
Perinnön pilvein päällä.»
Metsätähti.
Kuule, kaunoinen tytti lehdon,
Sinä, tuutima nurmikehdon,
Metsätähtönen sorja.
Lumivalkea pint' on sulla,
Yhtä puhdas jos mieli mulla,
Oisi sieluni korja!»
Näinpä neitosen ruusuhuulen
Kuiske kuului, kun, iltatuulen
Suhistessa, hän rannan
Nurmilievettä liihotellen
Kävi, seppeltä solmiellen: —
»Kelle tään minä annan?»
»Äidillenikö armahalle,
Sisarelle murehtivalle,
Vaiko veikolle — kelle?
Eipä näille, mut rakkahalle,
Isänmaalleni armahalle
Poven' hehkuvi helle.»
»Tässä maassa ma ensikerran
Katsoin kirkasta päivää Herran,
Äänen äitini kuulin,
Kun hän silmillä säihkyvillä,
Äidin lemmestä välkkyvillä
Äänsi näin hymyhuulin:»
»Sua kiitän ma, Jumalani,
Että varjelit aarettani,
Annoit armosi mulle.
Anna, armias Isä, vielä,
Että lapseni elon tiellä
Kunniaks' olis Sulle!» —
»Nyt siis kuule sa, äitiseni,
Tämä kallehin päätökseni:
Liekki kirkas ja pyhä
Liehaelkohon povessani
Isänmaalleni, omanani
Olkoon sen etu yhä!»
Kuten kukkanen seppeleessä,
Niin ma Suomeni koristeessa
Tahdon tähtenä loistaa;
Uutta intoa kansassamme
Viritellä ja Suomestamme
Pahan, turmion poistaa.»
Hanna.
Hanna akkunasta
Ulos katseli.
Silloin sattumasta
Siellä asteli
Kyyhkys-raukka aivan
Ontuvaisena,
Ahdistamana
Suuren tuskan, vaivan.
Tämän nähtyänsä
Hanna sukkelaan
Päätti tehtävänsä,
Riensi auttamaan:
Huonehesen laati
Pesän pienoisen,
Tilan hienoisen,
Linnun siihen saatti.
Siinä sairastansa
Hellin holhosi,
Kunnes vaivastansa
Lintu parani.
Sitten avatulle
Akkunalle sen
Laski, lausuen:
»Rakas olet mulle.»
Vaan ei siipiänsä
Nosta lintunen;
Hanna edessänsä
Näkee ihmehen;
Katso, loistavainen,
Kaunis enkeli
Tuolla väikkyvi
Taivaan-ihanainen.
Hanna kummastellen
Häneen katsovi;
Mutta tyttösellen
Lausuu enkeli:
»Joka armiaasti
Muita auttelee,
Sitä suojelee
Herra laupiaasti!»
Haudalla.
Säteitänsä kultakehrä
Päivän valaa; aaltonen
Meren kirkas kirkkautta
Taivon katsoo: tuulonen
Tuutii lepoon ruohot rannan;
Kukat päänsä kallistaa
Maahan: Eivät silmään valon
Uskalla he katsahtaa.
Kaikkiall' on liikuntoa,
Hauskuutta ja elämää.
Mutta tuolla kalmistossa —
Sielläpä on ikävää.
Pappi seisoo, puhuu, viimein
Siunaa äsken Tuonelaan
Muuttanutta pienokaista,
Sitten — hauta suljetaan.
Hiljaisina, liikkumatta,
Vaikka liikutettuna,
Surevaiset kuulematta
Seisovat, kun kaukana
Kukahtelee kultarinta
Käki Herran kiitosta,
Lintuparvi puhtahinta
Helkyttelee soittoa.
Reunuksilla hiekkahaudan
Seisovaiset mielensä
Tuntevat jo eroavan
Täältä sekä sielunsa
Kohoavan ylös aina
Luokse Luojan istuimen,
Missä sitten Hälle nöyrän
Veisailevat kiitoksen.
Mutta haudan partahalla
Äiti valju, onneton
Seisoo, katsoo sijaa pienen
Lausuellen lohduton:
»Hauta, kuinka taisit olla
Mulle aivan armoton?
Ilon' ryöstit, onnen', julma!
Nyt on elon' arvoton.»
Näin hän lausuu, nojaellen
Käsivarteen vakavaan
Isän, joka katsoessaan
Leposijaan avaraan,
Kyynelhelmen silmästänsä
Kädellänsä kuivaten,
Puolisoaan lohdutellen
Sanoo, hautaan viitaten:
»Haudan havuhelmasessa
Rauhan unta uinailet;
Tuossa Tuonen tuntusessa
Pienoseni, viihtynet. — — —
Yli-isä yksin tietää,
Mitkä vaarat vältti hän;
Eipä nyt voi häntä viettää
Viettelykset elämän.»
Kylvä kukkia!
Kylvä kukkia
Tielle lapsosen,
Ehkä kyynelen
Kuivaella voisit.
Kylvä kukkia
Tielle nuorien,
Että sydänten
Kukkaa kasvattaisit.
Kylvä kukkia
Tielle miehien,
Jotta seppelen
Ansioista saisit.
Kylvä kukkia
Tielle kulkijan
Surun sulloman,
Jotta lohduttaisit.
Kylvä kukkia
Tielle vanhusten,
Elon kukkanen
Jotta vihannoisi.
Kylvä kukkia
Lapsen kätkyeen,
Hautaan avoimeen:
Koko elon tielle.
Kylvä kukkia
Ihmissydämeen,
Aina myrskyiseen
Omaan sydämeesi!
Pikku Elsa.
»Ällös itke, isä armas,
Enkel' ihanainen
Äidin hiljaa ylös viepi;
Puku loistavainen
Siellä annetahan, kannel
Kultainen ja uusi
Virsi kaikuu — äiti, siell' on
Kaunis joulukuusi.»
Siten lausui pikku Elsa
Äidin vuotehella,
Pyyhkieli kyyneleitä
Pikku kätösellä.
Mutta murhe katkerampi
Isän mielen voitti:
Turhaanpa hän kyyneleitä
Pidätellä koitti.
»Etpä isä, eikä äiti
Tiedä eikä kuule:
Äidin rakas Vapahtaja
Vie, kun emme luule.
Oi! Hän laskee loistavasta
Alas taivahasta,
Kantaaksensa helmassansa
Äidin maailmasta.»
Autuaasti hymyellen
Kuuli sairas näitä,
Mutta isän sydämmellen
Laski talven jäitä.
Pieni Elsa ennusteli
Oikein. — Äiti kuoli:
Suru mielet anasteli,
Rinnat täytti huoli.
Mutta kaihon kaikkialla
Vallitessa: »Saamme,»
Sanoo Elsa, »vielä nähdä
Äiti vainajaamme.
Sillä lausahtipa äiti:
Taivahassa kerran
Kohtaamme, jos hyvin teette,
Käytte teitä Herran!»
Isä pyyhki kyynelensä,
Antoi Elsan suuta:
»Rakas lapsi, kiitos Herran,
Eipä tämä muuta —
Pieni ero — lyhyt aika;
Ehkä Isä korjaa
Murheellisen majoihinsa,
Eloon kuolon orjaa.»
Joulukuusi.
Sali on hohtavan kaunis,
Keskellä loistava — ai!
Kuusonen vehreä siinä
Kallihin pukimen sai:
Latvassa tähtöset kulta
An' armahat säihkyilee,
Oksilla hopean härmä
Ja käpyset välkkyilee.
Ja riemuissaan isä herra
Läp' huonehen katsahtaa,
Äiti kun ilohon joulun
Jo lapsoset johdattaa:
Ja riemuin häärivät lapset
Ja lahjain runsaus saa
Niin hämmästyksihin kaikki
Mon' ilosta ailahtaa!
* * * * *
Vaan synkkänä loistossansa
On kuusi — hän ihmehtii
Tää riemu mik' on, ja kansa
Mik' onnessa ylvehtii:
Hän tunsi sen kansan onnen,
Jok' asui armahan maan
Ahovieret ja korpien kohdut:
Siell' eli hän aikoinaan.
Hän syntyi suossa ja kasvoi,
Suon yläsyrjässä sen
On mökki, joss' eli perhe,
Sen elo on murheinen:
Ei riistaa lii'aksi saatu,
Vaan useinkin puutteissaan
Sen lapset kärsivät nälkää,
Ja itkivät viluissaan.
Tään mökin mies teki työtä
Ja ahkera toimissaan
Oli nainen — muttei puute
Pois paennut kuitenkaan.
Mies oli kaatanut kuusen
Ja saattanut kaupunkiin
Ja vaihtanut rikkaan herran
Lantteihin kiilteleviin.
Sen tehtyä rientää — ostaa
Hän leipeä lapsilleen
Ja vaimolleen vähän keittää
Nyt kahvia joulukseen.
Mut' itselleen mitä ostais?
Hän katsoo säästöjäns' — oi!
»Joku penni vaan — ei, näillä
En mitään ostaa voi!»
Silmähän nousevi kyynel;
Hän ympäri katsahtaa:
Niin loistavat ikkunat kaikki
Ja rikkahat reuhastaa!
Siin' ostajat kilvan kiitää,
Ja paikasta paikkaan käy
Moni herran riemusa rouva:
Vaan köyhäll' ei mitään näy!
Lilja ja ruusu.
Kas, kaunonen, valkea lilja
Sen kammion kaunistaa,
Joss' asuen pappilan Hilja
Elontyötänsä toimittaa.
Ja liljan rinnalla ruusu
Punalehtinen aukenevi,
Kuin auringon noustess' aamu
Kulta ruskosta valkenevi!
Lumivalkea, puhdas lilja!
Mikä kauneus uhkuilee
Sinun puvussas — ihmissielu
Sinun terähäs tähtäilee
Sekä huokaa, rukous nousee:
»Oi, Herra mun sieluni saa
Näin puhdasna luoksesi tulla,
Kun veri sen puhdistaa.»
Punalehtinen, hehkuva ruusu!
Sinä lempeä liekkivä, luo
Minun rintani täytehen tulta,
Jott' autuuden ahjosta juo
Ikilempeä etsivä henki
Ja Jumalan rakkauteen
Niin juurtuvi, voimia saapi
Myös itsens' uhratakseen!
Aadam ja eläinkunta.
Kas, vielä välkkyy luomaneste
Tuorehin tarhass' Edenin:
Kukissa helmii Herran kaste,
Ihastus, ilo Aadamin.
Hän näkee kukkaa kaikkialla
Kaunista, hyvän-hajavaa,
Ja puut ja metsä kukkimalla
Elohon uuteen havahtaa:
Lintuset laulaa tuhat-äänin
Kiitosta Luojan kaikuvaa!
Lampahat, lehmät pelkäämättä
Myös jalopeuran kiljuntaa,
Kilvassa ääntää ruohostossa,
Ja kirmaellen, kisaillen
Hyppivät kaikki, Luojallensa
Iloksi, luontoo ihaillen.
* * * * *
Aadam ihmeissänsä
Istuu, tarkastaa
Elon ihanuutta
Monikirjavaa.
Silloin luonnonkarja,
Kaikki elävät,
Kunnioituksella
Lähentelevät:
Kukin vuorostansa
Luonnon herran luo
Astuu: Aadam heille
Nimen keksii, suo.
* * * * *
Kiitos Jumalalle
Viisaudestaan,
Vielä suuremmasta
Rakkaudestaan,
Joll' on ihmislapsen
Luonut kuvakseen,
Sekä lunastanut
Morsiamekseen!
Kesä-illalla.
Maaseudun rauha, hiljaisuus
Täyttääpi koko luonnon:
Nurmella kesän ihanuus,
Lahdella lainejuonnon
Hiljainen tuuli läikyttää,
Koivut ja kuuset huojuu,
Pääskynen lentää, visertää,
Kukat ja heinä tuoksuu!
Kaikki on tyyntä, rauhaisaa:
Aurinko laskullansa
Metsät ja järvet kaunistaa
Kirkkaalla kullallansa;
Taivahan tyyni avaruus,
Siintävä järven pinta —
Niin on tään illan sointuisuus,
Kuin tyyni ihmisrinta.
Oi, ei! Jo läpi kaiken tään
Sydäntä särkeväinen
Käy parku: lapset itkemään
Sai joku äkkinäinen
Vahinko, vaiko ynseys,
Itsekäs, häjy sydän?
En tiedä — mutta pettymys
Nyt särki soinnun hyvän.
* * * * *
Samoin täällä maassa synnin
Epäsointu ainiaan
Särkee soinnun, parku julma
Nousee Herran ihanaan
Taivahasen; kärsimysten,
Synnin tuskan sullomat
Itkee päivät pääksytysten
Kyyneltulvat katkerat.
Taivahassa kuulee Herra
Valitusta vaikeaa,
Rukousta synnin maasta,
Epätoivon parkunaa:
Oi, josp' aina rukoukses
Hänen luokseen kohoais,
Niin ois suuri lohdutukses,
Hän sun työsi siunoais.
David paimenena.
Iloisesti paimenpoika
Harppuansa soittelee —
Metsä kaikuu, vuoret vastaa,
Lammaslauma kuuntelee.
Mieli täynnä innostusta,
Silmä kirkas leimahtaa:
Jumalalle kiitoslaulu
Sydämmestä kuohahtaa.
»Suuri Luoja, Jumalani,
Kaikkivoipa, armias!
Maan ja meren aarteillensa
Valmistelit sanallas.
Linnut ilman lentäväiset,
Kalat veden, myyrät maan,
Pedot, karjan kaikellaisen,
Puut ja ruohot kukassaan,
Kaikki maassa matelevat,
Taivon tähtitarhoilleen,
Salamatkin säkenöivät,
Virrat, vuoret lumineen,
Kaikki luonnon ihmevoimat
Taiten laitoit liikkumaan:
Kukan kunkin kohdallensa,
Auringonkin paistamaan.
Pieni siemen synnyttävi
Kasvikunnan kaunehen,
Päivän säde elvyttävi
Luomakunnan kuollehen,
Mutta suurin luonnonihme
Olen itse, ihminen,
Alempana enkeleitä
Kuva Luojan suuruuden.
Kiitos, Herra, armostasi
Ihmislasta luodessas:
Että annoit sieluhuni
Elon omast' elostas.
Mutta synti saastuttaapi
Ihmissielun langenneen:
Anna armost' anteheksi
Erhetykset eksyneen!
Kiitos, armos avarampi
On, kuin taivas tähtineen,
Totuutesi korkeampi
Kuni vuoret lumineen».
* * * * *
Siten David Harppuansa
Soittelee ja laulelee;
Herran Henki sieluansa
Liikuttaa ja hallitsee.
Sankari.
(Raittiustyön satavuotis-juhlana 1885).
Kau'an ryhmää Laokonin,
Kärsimistä katkeraa —
Myrkkyhammas käärmehissä
Lapsinensa surman saa —
Ihmetellen urhot itki,
Hellät naiset kasteli
Kyyneltulvin, lapsukaiset
Vaikeroiden katseli.
Äiti lasta rintoihinsa
Tajutonta painaltaa,
Kuni katsois armahansa
Tuskallista kuolemaa,
Käärme kuni väijyksissä
Salaa lasta vainoais;
Äiti huokaa rauhatonna,
Vavahdellen rientää pois.
Kovan kovaan kohtaloonsa
Sortuu urho lapsineen:
Apua ei mailma kaikki
Hälle valituksineen.
Tuhat vuotta tuskiansa
Kärsinyt, hän vieläkin
Kärsii yhtä kipeästi,
Hellin ihmistuntehin.
Mutta kerran hellämieli
Sankari sen nähdä saa:
Ja hän päättää käärmehistä
Sukukunnan kirvoittaa!
Häll' on loitsut vallassansa,
Joilla myrkkyrenkahat
Aukoo toisen toisestansa,
Kivut häätää kauheat.
Syvät synnyt kuultuansa,
Maininnaiset Manalan,
Käärme kirpoo uhristansa,
Myrkky-virran palavan
Syöksee kohti auttajata,
Hänet uhkaa upottaa:
Mutta tyynnä, voitollisna
Tämä työtään kiiruhtaa.
Sata vuott' on sankarimme
Kirvoitellut kirotun
Käärmehen jo käärehiä:
Suur' on ilo autetun!
Lapset laulaa kiitostansa
Ympärillä auttajan,
Toiset isää irroittavat
Kera viisaan voittajan.
Tuhat kertaa tuhat määrin
Vapaana jo lapset käy,
Mutt'ei vielä kirotuista
Kahlehista päätä näy.
Mutta voitonkatsannolla
Rohkeasti toimessaan
Sankari on lasten kanssa;
Kerran voitost' iloitaan!
Vieraalla maalla.
Kolkko on kylmyys ilman,
Usvainen ikijää:
Rintani tultakin talven
Tuimuus jäähdyttää.
Kaukana maani on armas:
Aaltova läikkä, kun' yö
Illan ja armahan aamun
Välillä, vaahtoen lyö.
Kaukana armahin kansa,
Kieltä mi kauniinta maan
Haastaen, äitini kieltä,
Raatavi halmeitaan.
Kaukana kultani kallis,
Päiväni tähti ja koi,
Jonk' olo läsn' oli tulta,
Kukkaa kuiskaus loi!
Maailma ots' oli kirkas,
Silmässä päivä ja yö
Ihmiskunnan, ja onni,
Tultahan leikkien lyö!
Kaukana maani on armas,
Kaukana kansani — oi!
Kaukana kultani kallis —
Kaihoa lauluni soi.
Väinön laulu kanteleellensa.
Kuule, kaunonen kanteleeni!
Sa soitellos sävel Sulonen!
Ma jätän leikkimä-tantereeni:
Jää hyvästi, elo ilonen!
Sa soitellos elon ikiriemut
Ja surun soittaos sävelet,
Kaikill' antaen silkkihienot,
Kullan kirkkahat lauluset.
Sielun tuskista suru-kielet
Nivo, niillä sä hivele
Ihmistunnetta, kaikki mielet
Kaiho silkillä sitele!
Ilon hurmaavat sulo-äänet
Taivahalta sa lainatkos;
Maan sa täyttänet niillä, ääret
Riemun rantojen mitatkos!
Mutta kuoloa vuottavalle
Väsyneelle sa soitta'os
Sävel hiljainen, taivahalle
Mi sielun kantaa, ja — vaipuos!
Tyhjyys.
Tyhjästä Luoja maailman loi,
Tyhjäst' on alku elon.
Vaan tyhjyys sieluni, oi, oi…
Ken elähyttä mielen voi?
Ken siitä tekee selon?
Oi, tyhjyys, suuri avaruus!
Sun pintas oiva taulu:
Tyhjyyttä kaikk' on ihanuus,
Tyhjässä häärii kavaluus;
On tyhjää itku, laulu.
Jos minne tässä silmät luon,
On pimeys ja tyhjyys
Vaan kaikkialla; mutta tuon
Tyhjyyden yli nousta suon
Jos katsanton', on pyhyys.
Vaan mitä tyhjyydessä nään?
Oi! Sielut kärsii, vuotaa
Sydämet verta särkyneet,
Ja mielet murtuu eksyneet:
Ne sovitusta huokaa.
Voi katumusta synkeää,
Voi sielun sala-vaivaa!
Se voimat murtaa, painuu pää,
Kuin kukka kuihtuu elo tää,
Kun tuskan tuli kaivaa.
Vaan tyhjyydessä sanallaan,
Luo Herra: Usva haihtuu,
Niin uutta voimaa sielu saa,
Ja katuvalle uusi maa
Vihertää; tuska vaihtuu
Lepohon mielen, tyveneen
Myös rauhaan, missä usko
Saa kestävyyteen hiljaseen,
Ja toivo viittaa autuuteen,
Kuin kirkas aamurusko.
Pajassa.
Oi, tuli kirkas,
Tähtöset kauniit.
Voi, väri-vaihtelot
Ahjossa — oi!
Valkeat liekit,
Armahan armaat
Tuliset kielet,
Ken teitä loi?
Syömmeni myöskin
Ahjo on: siellä
Himmeä toivon
Tähtönen vaan
Tuikkivi toisin
Vuoroin, lieke
Uskon on toisin
Loistehessaan.
Rautoa liekit
Leimuvan ahnaat
Nuolevat — kunnes
Se pehmeeks' saa.
Syömmeni tuskat
Mieltäni myöskin
Vaivojen ahjossa
Kirkastaa.
Oi, tuli kirkas,
Voi, tuli kuuma,
Liekkisi hiiliä
Korventaa:
Elämän myrskyt
Sieluni ahjoon
Hiiliä uusia
Ammentaa.
Polta, sa liekki,
Syö, tuli tuima,
Sielusta heinät,
Akanat pois,
Niin että kirkas,
Kultanen, armas
Puhtaus liekkinä
Liehua vois.
Säkenet kirkkaat
Ahjosta nousee,
Säihkyen tähtöset
Lentävät — niin
Nouskohot myöskin
Kipinät hengen
Liedeltä ainian
Taivaisiin.
Hiihtäjätär.
Iloisna viidan halki
Tuoss' impi kiitelee
Ja lylypuinen kalhu
Hangella liitelee.
Kuin oravainen puussa,
Niin hapset häilähtää,
Nuo kullan kiharaiset,
Ja keinuu kaunis pää.
Sujuilee suksi norja
Ja kaapsahdellen — hei!
Noin reippaasti tuo jalka
Vaan tepsuttelee; — ei
Väsymys mieltä paina,
Ei pelko rintoa:
Luo liike verevyyttä,
Tuo tuuli intoa.
Ai! Säihkyileehän silmä,
Ja huuli hymyilee,
Kun norjasti noin neiti
Uljasna hiihtelee. —
Vaan kylm' on talven tuuli,
Ja viima vinkuilee:
Ja posken kulta ruusut
Tuulessa vaalenee.
Mäkiä neiti laski
Ja hiihti noroja,
Kunnekka joki-jäälle
Vie rinne kalteva:
Vinhasti suksi luistaa
Ja — voi! jää keinahtaa —
Nyt aallon pyörtehessä
Jo immyt huudahtaa.
Jo taasen hiihtää impi,
Ja lumi tuoksahtaa,
Kun poiss' on uljas ryhti,
Ja jalka horjahtaa,
Ja liepehet, jotk' äsken
Tuulessa leikkien
Löyhyivät, vuotaa vettä,
Vavahtaa kätönen.
Ja silmän sulo säihky
Jo sammuu kyyneliin,
Ja kyyneleistä kylmä
Luo lumen vaaleviin
Poskihin helmilöitä —
Oi, julma kylmyys — voi!
Ken sulle julman vallan
Ja ankaruuden soi?
* * * * *
Ah! Toivotonna neiti
Hitaasti hiihtelee,
Ja rukoileva katse
Ympäri liitelee,
Kuin rauhatonna lintu
Armoa anelee
Ja turvaa metsän puilta,
Kun taivas kylmenee.
Jo hämäräks' käy ilta,
Ja metsä peittyy — oi!
Lumehen — kankahilta
Jo suden ääni soi.
Vaan kiihtyy kylmä viima,
Ja henki hyytävä
Sivelee kasvopäitä
Ja viiltää sydäntä.
Ja loistettaan luo kuuhut,
Ja pilvitarhastaan
Käy säihkyväiset tähdet,
Levolle lapset maan;
Mut' impi yhä hiihtää:
Ah! Tylsä — suloton
On sammuvainen katse,
Ja jalka voimaton.
»Oi koti! Enkö nähdä
Sinua enää voi?»
Niin huokaa hän — vaan toivo
Se kerran vielä soi
Voimia ponnistella
Ja — koti pilkoittaa:
Viel' yritys — ja impi
Jo kodin nähdä saa!
»Oi! kiitos, Isä taivaan
Siis viime kerran saan
Nyt nähdä kodin armaan
Ja vanhemmatkin — vaan
Nyt auta, Herra armas,
Jo voimat uupuvat
Hyvästi, isä, äiti
Ja siskot armahat!»
* * * * *
On kylmä talvi aamu,
Ja härmäkukkasiin
Säteilee kulta rusko,
Ja lumen kiiltäviin
Kiteisiin säde päivän
Luo ensi suutelon:
Niin havahuttaa luonnon,
— Herättää inehmon.
Vaan nurmen nietoksella
Nyt neiti uinahtaa
Ja lumivillasilla
Hienosen sijan saa:
Levossa lepää päähyt,
Ja silmä ummistuu,
Poskilla jäiset ruusut,
Ja suljettuna suu.
Ei, kotihin hän päässyt
Ei tähän matalaan —
Vaan Yli-Isän luokse
Hän pääsi kotiaan:
Ei siellä kylmän vaivat,
Ei tuskat ruumistaan
Nyt sullo — Karitsalle
Hän laulaa kiitostaan.
Tunne ja kieli.
On tunne sydämmen,
Kuin kuuma hiilos mielen;
Vaan tulkki tuntehen,
Tuo kylmä sana kielen,
Se monta kyventä,
Mitk' ihmis-sydäntä
Lämmittää, hehkuu siellä,
Pois hiivuttaapi tiellä.
Ken sielun hiilokseen
Vois nähdä, kenpä luoda
Vois silmän salaiseen
Sydämmen ahjoon, tuoda
Esille hiljaisen
Ja ujon tuntehen,
Jonk' alla kulta kiiltää,
Kun tuli korret hiiltää?
Ken salaisuuksia
Vois oikullisen mielen,
Ken sielun tunnetta
Kuvata kautta kielen?
Ken voisi, kenpä syvää
Mitata syvyyttä
Povessa ilmestyvää —
Pahetta, hyvyyttä?
Sit' emme voi — On tunne
Vaan sala-hiilos mielen:
Jos pakenemme kunne
Se palaa — hehkuu. — Kielen
Avulla sitä vainen
Eip' ymmärrä; sen yksin
Käsittää tuntevainen
Sydämmin, silmäyksin.
Naisen arvo.
Milloin armas on immyt,
Milloin neitonen kaunis,
Milloin ylevin, suurin,
Onnellinen, ah! milloin?
Kun sydän kukkia kasvaa,
Mielessä hyveitä nousee,
Silloin ihana on immyt,
Silloin Neitonen armas.
Milloin mielessä versoo
Jalous, kaunetta kilvan
Kostuttaa koska tunne
Puhtahin: Silloin kaunis.
Onnellinen, koska sielun
Sointuisuus, sekä rauha
Syämmen hiljaa laulaa
Kiitos-laulua Herran.
Suurin, kun käsin hellin
Kurjia holhoo, auttaa,
Enkelin haamuna häätää
Huolia huolien maasta.
Vaan ylevinnä on nainen
Äitinä, kasvattaessaan
Lapsia, taimia Herran
Tarhassa, turvaksi kansan.
Lempi kuolematon.
On ainut päivistä verraton:
Sen koite kirkkahin kulta,
Ja soihtu säihkyvän auringon
— Ei pilvi kaihda sen tulta —
Se lemmen päivä on kirkas!
Yks' kukka ainoa kukkiaan —
Se puhkes rinnasta Luojan —
Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan,
Sen kauneus ijankaiken
On tuores — kukkanen lemmen!
On tuli ainoa tuliaan,
Sen kyven taivaasta kirpos,
Ja kuonat kullasta erottaa
Sen liekki polttava, kirkas:
Se tuli ikuisen lemmen!
On voima voimista ainoisin —
Ei konsa vaivu sen valta,
Ei säiky miehuutta sankarin,
Saa voiton armahimmalta:
Se ikivaltikka lemmen!
Oi lemmen aurinko loistaos!
Ja kuki ikuinen kukka!
Ja tuli taivahan hehkuos!
Ja voimaa uhkuos uutta,
Sa ahjo ikuisen lemmen!
Vaeltaja.
Hän louhuista vuort' ylös astuiksen —
Moni on kivi teräsyrjäinen,
Tai kasv' okavartinen piilostaan
Puri jalkaa astujan urhokkaan.
Vaan hän hi'en otsalta pyyhältäin:
»Ylös vuoren päälle kun ennättäin,
Saan katsoa mait' yli laajimpain
Kautt' ilmain, näkyjen loistelevain.»
Niin astuvi hän, väliin seisahtain,
Maailmoja allansa tarkastain,
Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen
Hän pykälän leikkavi muistokseen.
Yhä astuu näin — väliin seisahtain —
Hän pyrkien vuort' ylös ponnistain:
Ja nousten näkyala laajentuu,
Ja pykälät sauvassa taajentuu.
Mont' on ikikaunista näytelmää
Näin ihaillut laajalti — selvempää
Mit' ylemmäks ehtivi, matk' ei vaan
Näyt' ankara kuluvan laisinkaan.
Hän viel' yhä nousee — seisahtaa,
Ja uuden sauv' yhä pykälän saa:
Laajeten näkyala kirkastuu,
Vaan vuor' yhtä jyrkkänä kohouu.
Niin noussut hän on — niin nousevi ain,
Yhä matkansa päätä hän tarkoittain,
Mutt' ain yhtä kaukana maalistaan
Hän on, kuin matkaans' alkaissaan.
Kastele siipiäs, henki!
Kastele siipiäs, henki:
Tiedon lähtehess' on
Kaste kuivumaton,
Kastele siipiäsi!
Kastele siipiäs, henki:
Ahjo Ilmarisen,
Liesi kauneuden,
Siipyes nuorentaa.
Kastele siipiäs, henki:
Hehku rakkauden,
Sulo sydämmien,
Sielusi uudistaa.
Kastele siipiäs, henki:
_Ilo_hettehesen,
Tulikoskusehen
Sydämmen innokkaan!
Kastele siipiäs, henki:
Hurme sankarien,
Tuska kärsivien
Tulta suonihis saa!
Kastele siipiäs, henki:
Usko Jeesuksehen,
Armonistuimehen —
Jumalan Karitsaan!
Kastele siipes ja iske:
Lennä taivas ja maa,
Halki Haadeskin saa —
Elämän virrasta juo!
Hiiluksella.
Katsos nuorukainen,
Tulta hehkuvaa!
Lieke kaunokainen
Valaa purppuraa,
Punahiilen kultaa,
Ahjon aukioon,
Kutoo kultakukkaa
Hiilen hulpioon.
Niinpä hiilus hehkuu,
Liekki leikitsee,
Ahjo tulta huokuu,
Syttä suutelee
Valkeainen vieno,
Hohde punertaa,
Liesi liehuellen
Tulta ammentaa.
Mutta tuli tuima
Ahjon kuluttaa,
Hiilet hehku syöpi,
Kukat kuihduttaa:
Leikki liekkiperhon,
Pettäväinen tuo,
Suuteloissa surman
Polttavaisen suo.
Varo tulta, nuori!
Tuli sydämmen
Kuluttaa ja syöpi:
Mesiperhonen
Suuteloissa surman
Onnellesi suo,
Sielustasi viepi
Rauhan — tuskan tuo.
Aalloilla.
Aalto hurja, riehu,
Vello vetonen!
Kiehu, vaahto, kiehu,
Huuhdo ärjyen,
Kasta kallioita
Rannikolla — noita
Kivikallioita!
Taikka tyynny, aalto,
Lepoon vienompaan
Luonnon huokausta,
Yötä kirkkomaan,
Taikka illan unta,
Joka kukkaseen
Laskee kuutamolla
Utu-siipineen.
Riehu sydän, riehu!
Kuohu tuntehen
Tulivirta, tulta
Syökse, iskien
Salamoitse yössä
Sielun, sodi vaan:
Sodi, syki, tunne
Kaikki tuskat maan!
Taikka tyynny, tyynny
Rauhaan hiljaiseen!
Levon, rauhan maahan
Lennä tenhoiseen,
Joss' ei huokausta,
Eikä myrskysää
Häiritä voi sielun
Rauhaist' elämää!
Ester.