III.
Silloin — kesken toimiansa —
Kuni kautta loihdun —
Sortui, jätti kädestänsä
Valistuksen soihdun.
Viel' ei lehti kellastunut
Syksyn satehissa,
Viel' ei kukka kuihtunut, kun
On jo katehissa.
Niinkuin taittui tuores tammi,
Myrskyn ruhtaisema,
Niin se murtui elämäsi,
Kuollon katkaisema.
Surren seisoo Suomi haudallas,
Niinkuin omaa lasta surren äiti,
Niinkuin veljeä ja ystävää,
Niinkuin isää itkee koko kansa,
Kaivatessa Julius Krohniansa.
Julian haudalla.
»Julia, nukkuos haudassas' —
Kukka sen turvetta peittää —
Kukkanen, taitettu varrestas,
Kun sinut hennoisi heittää
Kuollon varjohon tummenevaan,
Tuonen virtahan vaahtoavaan,
Henkien himmihin yöhön!»
»Julia, nukkuos rauhassa:
Elämän surujen paino,
Myrskyn ja taistelun riehunta,
Maailman viha ja vaino
Ei sinun untasi häiritse —
Äitisi kaipaus-kyynele
Hiljaa hautasi kastaa.»
»Nukkuos, kunnekka nouset taas:
Kuoleman kahlehet laukee —
Elämää, nuoruutt' uhkuva uus'
Kukkanen kuvusta aukee:
Jesuksen kirkkaus kasvoissas,
Morsius-seppele kulmillas,
Kiiruhdat Karitsan häihin!»
Hämäläisille.
(Lippulahjan johdosta).
Oi, uljas nuoriso Hämeen maan!
Mitä Tyrtaios sotalauluillaan,
Mitä Petöfi aikaan sai,
Sen tehköön lippu, min immet loi,
Ja lemmen voima, mi voittaa voi,
Mikä voittaa kuollossai!
Vaan lippu merkki on taistelon,
Ja kellä rinnassa sydän on
Hän lippuhun katsahtaa
Ja kaikki voimansa ponnistaa,
Kun veren viimeisen vuodattaa
Hän lipun juurella saa.
Siis taisteluun tämä lippu vie
Ja, vaikk'ei polkumme veritie,
Se tuima taistelu on,
Mi aina voimia jännittää,
Ja työtä, tarmoa kestävää:
Siis ollos horjumaton!
Ja sehän oikeet' on elämää,
Miss' aate aattehen synnyttää
Ja alati taistellaan:
Ja mitäs siitä, jos uhrataan
Tää elo, jos vaan kuollessaan
On varmana voitostaan.
Jos kerran elää ja kuolla saa
Ja työtä tehdä ja rakastaa
Ja vielä on isäinmaa:
Mit' oisi onnea suurempaa
Maan lapsen halvan saavuttaa!
Oi Suomi, Synnyinmaa!
Siis työhön, veikkoset, lippu tää,
Kuin verikirjoitus yhdistää
Näin voimat ja virkahtaa:
Ken kurja pettäen horjahtaa,
Sen immet inholla kiroaa,
Ja koko synnyinmaa.
Henrik Vergeland.
(Hänen kuvapatsaansa juurella, v. 1885).
Sa suureks olit syntynyt
Ja suuri henkes särki
Kaikk' ajan ahtaat sitehet:
Otsalles ikijärki
Soi neron valta seppeleen;
Kun silmäs salamoitsi,
Maailmat uudet kangasti:
Ne laulu esiin loitsi!
Syvältä sielus ounasti
Ikuisen kauneuden
Rajattomassa meressä,
Ja hengen puhtauden
Rajoissa riemun kukkasmaa
Ol' aavalt' auki Sulle,
Kuin armo aava taivahan
Jumalan valitulle.
Maa myöskin — halpa ainiaan.
Suurt' ei voi arvostella,
Se tuskin heidän hautojaan
Uskaltaa kaunistella —
Sull' antoi paikan kunnian —
Rivissä sotarinnan,
Sait taistelussa sortua
Takeeksi voiton hinnan.
Epaminondas kuollessaan
Julisti päivää voiton —
Niin, Vergeland, Sa Norjanmaan
Kultaisen aamukoiton
Valossa läksit Tuonelaan,
Työn tehtyäsi suuren;
Sa johdit kansas sydämmeen
Sivistyskukan juuren.
Kukoistakoon nyt otsallas
Laakeri kansan suoma —
Se sull' on ollut kehdostas,
Jumalan neroluoma!
Nyt tulta silmäs iskeköön,
Ja ounastelkoon mieli
Sydämess' oman kansasi
Ja kaikukoon sen kieli!
Kaatuneitten haudalla.
(Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06).
Voi, huutoa, huutoa hirmuista,
Mi nousevi taivahalle!
Se nousevi katujen hiekasta
Ja kertovi Jumalalle:
Oi, veljyt surmasi veljensä
Nyt tuimassa taistelussa,
Ja vuosi hurmetta lämmintä,
Kuin sydämest' avatusta!
Oi, verta nuoruuden innokkaan,
Jok' uhrasi elämänsä
Ja kaikki turvaksi isänmaan
Ja jättävi jälkehensä
Tuon muiston murheisen, kirkkahan
Ja tunnuksen jalomielen —
Sen satavuosihin kaikuvan,
Kuin kautta kaatuvan kielen:
»Edespäin! uskollisesti vain
Te täyttäkää velvollisuus!»
— Tää olkohon, Suomeni kallis, ain'
Sun poikasi uskollisuus
Sun suuren kunnias perintö,
Jonk' isä lapselle antaa,
Ja sukupolvien pyrintö
Se kilpi kirkasna kantaa.
Oi, Suomi, kallihin isänmaa,
Nyt itket haudalla verta.
Sua veljesmurha se kauhistaa:
Josp' ois' se viimeinen kerta!
Sun äidinkasvosi synkistyy,
Ja itkee taivas ja kansa —
Ken on se hirmuinen verikyy,
Mi vainovi vanhintansa?
Vaan kenen rinnassa sykkivä
On lämmin ihmisen sydän,
Hän isänmaatansa säälivä,
Nyt vannokoon valan pyhän:
Tään kansan, maan, jok' ihmisen
Ain' oikeutt' edistellä,
Ei konsa sallia rikoksen
Sen veljiä veristellä.
Oi Herra, kansojen kaitsija,
Ann' anteeks' syntimme meille
Ja vielä kansaamme armahda
Ja johda tahtosi teille!
Ann' anteeks' uskosta luopumus,
Luo sydän uusi ja mieli
Ja nöyrä usko ja katumus
ja kiitost' uhkuva kieli.
Greeta Haapasalo.
Saulin sielun langennehen
Pimeys kun peitteli,
David soitti kanneltansa:
Pahat henget pakeni!
Kansanhengen kärsiessä
Pimeimpiä aikojaan,
Suomen kannel kai'utteli
Ihaninta soittoaan.
Kansa kärsi, vuoti verta:
Itki kieli kanteleen;
Mutta soiton kyynelistä
Vuosi voimaa sydämmeen.
Kansa kesti, vaarat voitti —
Riemu rinnat liikuttaa:
Vapis kieli kanteleessa,
Sydänkulta kuohahtaa!
* * * * *
Uusi polvi vainioilta
Niitti viljan kypsyneen,
Uusi into virkistytti
Kansanhengen elpyneen.
Mutta kannel, soitto Suomen,
Salomaille saarekseen
Unhotettu, yksinänsä
Itki kaihon kyyneleen.
Nyt on kannel unhotettu!
Niinkö? Eipä vainenkaan:
Konsa sydän tuskiansa,
Kansa soittaa kanneltaan.
Joutui uusi tuskan aika —
Leipä loppui kansalta:
Kamalinta niittoansa
Niitti nälkä — kuolema.
Silloin kansan tytär kaino
Kanteloisen polvelleen:
Mitähän, jos yrittäisi
Sillä leipää lapsilleen?
Vapis ääni kanteleessa,
Sydän sykki kovemmin,
Kyyneltulva tukahutti
Laulut hellän sydämmen.
Synkkä suru sydämmessä
Maata pitkin kuljetaan:
Laulu vieri, kyynel vieri —
Kuule hänen soittoaan!
Siinä läikkyi lemmenliekki,
Tuli tuima sydänten,
Värähteli vienommasti
Soitto sydänsurujen.
Kansa tunsi omaksensa
Laulun vienon, armahan,
Tunsi tuskat sydämmensä
Kanteletta soittavan.
Samuelin mahtihengen
Nosti vaimo Endorin:
Väinämöisen tenhovoiman
Nostattelit kantelin.
Sinä — Greeta Haapasalo —
Saatit Suomen kanteleen
Loukkahasta pöydän päähän
Entiselle sijalleen.
Nouse kansa, kaunistellos
Vanha kannel uudestaan
Tuorehella seppelellä —
Suruhuntu riisutaan!
Niinkuin ylkä nuoruutensa
Morsianta hehkuvaa,
Niin nyt kohtaa kansanhenki
Kanteletta sointuvaa.
Kai'utellos, Suomen kansa,
Kantelettas mahtavaa,
Kunnes soinnut säveltesi
Ajan aallot kuohuttaa!
Kotiin.
(Aleksis Kiven kuolema).
Rauhatonna rinta
Huokuu, katselee
Silmä levotonna.
Sairas vaitelee:
»Kotini, en löydä,
Löydä kotiain.»
Äänetönnä sitten
Lepää huohottain.
»Nyt on Joulu-ilta»
Veli virkahtaa
Sairahalle; — tulta
Silmä vilkahtaa
Sammunut jo kau'an:
»Tuli laittakaa,
Iso iltapysty;
Joulu tulla saa.»
Lapsosille katse
Silmän sammuvan
Hymähtää — ja taasen
Varjon ankaran
Tumma juonne otsan
Peittää verhollaan;
Joulupystyn loiste
Huuhtoo kullallaan.
Leikitellen liekki
Honka-puita syö;
Ilta kuluu; hiilus
Hiipuu, himmyt yö,
Joulu-yö on tullut:
Rauha, rauhaton
Täytä rinta, viihdy
Sydän levoton!
Taistelut te tuimat,
Koska taukoaa
Temmellys, ja rauha
Vieno sijan saa
Sydämmessä kurjan,
Jonka elon sää
Myrskyä ja tulta
Vainen hengittää?
Rauhattomuus, taisto
Vielä vaihtelee
Päivittäin, mutt' aamu
Toivon aukenee.
Vihdoin päivä kirkas
Koittaa, kodin saa
Harhaellut henki,
Sielu virkoaa.
Iloisesti silmä
Voiton tulta lyö;
Sieluss' on jo päivä,
Paennut on yö.
»Minä elän!» Vainen
Niin hän virkahti:
Iki-elon maille
Henki kohosi.
Henki, siellä nauti,
Nauti ainian
Eloa jot' ilo
Taivon avaran,
Kirkastaa; ah! sinne
Taiston ankaran
Kautta kulkus pyrki
Rauhan rantahan.
Viipurin linna.
(v. 1882).
Oi, jäännös aikojen menneitten,
Satavuosien vartija valpas,
Mi muinoin taisteluhurmeitten
Verin kastelit uljahin kalpas,
Nyt muuries vehreä pengermaa
Vain kukkaa kainoa kasvattaa,
Ja holveissas huuhkaja huutaa.
Vaan kukka, nuokkuva muureillas,
Se sadun kertoa voisi,
Kuink' otteli suku urhokas,
Ja veri virtana vuosi,
Ja kyynel katkera kostuttaa
Tään kukan juurt', eli nieli maa
Siin' urhon lämmintä verta.
Ja lintuset, sinun tornias
jotk' öisin jylhää täyttää
Äänin huutavin, aikojas
Ne sulle tahtoisi näyttää,
Jolloin huokaus vangitun,
Tai urhean suvun, saarretun
Täält' ylös taivaalle nousi.
Ja kuinka monta sun poikias,
Oi Suomi, armahin maamme,
On ollut, Viipuri, linnassas,
Me keltä tietää saamme?
Oi mikä tuska ja kestävyys,
Rikos rietas ja ylevyys
Sun muuries kehyksessä?
Oi, muisto sankari-aikojen,
Sa idän vartija valpas,
Kuin vanha Väinämö kantelen,
Sa annat Suomelle kalpas,
Polvi nouseva jotta saa
Asetaitoa koettaa —
Tuo Suomen elävä muuri!
Agnes Meijer.
Hän uskoi, nuori neitonen —
Maailman ilot haihtui,
Kuin veden päällä kuplanen,
Elämän suunta vaihtui:
Uus' olemus ja tarkoitus
Ja uusi tahto, luonne —
Se oli uskon vaikutus,
Elämän perusjuonne.
Hän uskoi, siten sielussa
Heräsi halu pyhä:
Pakana maassa kaukana,
Miss' ihmisraukat yhä
Pimeydessä hukkuvat,
Todistaa Jeesuksesta,
Kirvottaa sielut rakkahat
Syntien kahlehesta.
Hän uskoi, siten uskalsi
Itsensä alttihiksi
Kiinassa, hengen ankkuri
Lujasti Jeesuksessa:
Lupaus Herran uskonsa
Terästi, voiman antoi,
Mi hänell' oli apuna
Ja kaikki kuormat kantoi.
Hän uskoi, tuli takaisin
Maahamme, meille kertoi
Pimeydestä sielujen,
Jolle ei kuultu vertaa:
Rakkaudesta Herramme
Hän puhui, puhuu vielä,
Vaikkeivät vielä korvamme
Ääntänsä kuulla siedä.
Hän uskoi, nukkui uskossa,
Kun kutsu äkillinen
Pois riisti hänet joukosta
Näkyväst' uskovien.
Herralle uskoss' uhrattu
Elämän-tehtävänsä,
Tää siemen-jyvä kylvetty,
Ei kuole ikänänsä.
Herra taitti.
(Neiti Lydia Stenbäck'in kuoleman johdosta).
Kasvitarhassa kukkanen
Ihanist ihanaisin
Kukki, loistaen, lemuten,
Ihastus lumovaisin!
Mutta hoitaja surukseen
Kerran aamulla varhain
Näki kukkasen kadonneen:
»Poiss' on aarteemme parhain!»
Niin hän huudahti, tutkien
Kuka työn teki moisen,
Kunnes ennätti kysellen
Luokse vartijan toisen.
Tämä tyynesti vastasi:
»Herra itse sen taitti,
Ihaillen sitä suuteli,
Sydämellensä laitti».
Silloin hoitaja ihastui:
»Herra itsekö taitti?»
Silmä suruinen ilostui:
»Sydämellensä laitti!
Sitten syytä ei suremaan,
Omansa ol' kukka —
Että poimi sen, sehän vaan
Osottaa rakkautta.»
Charles Haddon Spurgeon.
Kuin koite päivän on kultainen,
Mi ain' yhä kirkastuu,
Kun nousev' aurinko säteillen
Kesk'-otsalle kohouu
Jo taivon kirkkahan — samoin on
Elämä uskovaisen:
Luottava Herraan horjumaton,
Se nousevi valaisten.
Ja niinkuin päiväkin laskullaan
Luo hehkuvan katsehen,
Viel' iltaruskossa soihdullaan
Taivahan valaisten —
Niin elonpäiväkin uskovan
Luo ruskoa toisinaan,
Kun Herra työstähän palveljan
Vie luoksensa kunniaan.
Kuin nousev' aurinko ihana
Elos aamukin koitti,
Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja,
Ken sinut kunnossa voitti?
Jo nuori, saarnaava poikanen,
Sai sielut hehkuhun tulta,
Ja kahdenkymmenen ikäisen
On saarna säihkyvä kulta!
Ja Hengen voimalla voidellun
Tään Jeesuksen sotamiehen
Nyt maailma tuntevi taistelun:
Valon loi elontiehen
Hän lukemattomain sielujen,
Jotk' iki-yöss' oli synnin —
Sai armontuntohon Jeesuksen
Ja Jumalan ikilemmen.
Niin, Kristus Jumalan Karitsa,
Synteimme sovinnoksi
Uhrattu synninkantaja,
Meill' elon auringoksi
Mi nousi, voittaen kuoleman,
Ja kuolemattomuuden
Ja vanhurskauden puhtahan
Meill' antaa — elon uuden —
Täm' aine saarnoissa Spurgeonin,
Mik' aina uhkui uutta
Eloa, voimaa sieluihin
Ja uutta pontevuutta
Tään nerokkaan hengen sanoihin,
Jotk' usein salamoina
Iskivät suruttomihin,
Tai kasteen pisaroina
Vihmoivat hiljaist' armoa
Syntejään sureville,
Kuin kesäpäivin sadetta
Kuiville kukkasille.
Oi, anna, taivas, sadetta
Sieluille janooville
Ja pisaroitse armoa
Suurille syntisille!
Kuin kirkas illalla ruskonen,
Niin elos loppukin, Spurgeon,
Se jätti jälkehes hohtehen,
Mi vielä loistavi meillen:
Oi, Jesus, herätä toisia,
Jotk' yhtä runsahan kylvön
Voi tehdä Henkesi voimalla,
Sull' elons' uhrata helmen!
Lapsuus.
Oi ikä lapsen ihana,
Kultainen elon kukka,
Kuin olet täynnä riemua,
Rauhaa ja rakkautta!
Mutta voi!
Ei tiedä, oi!
Elonsa määrän päätä.
Ei tunne lapsi laulava
Ikänsä iltapuolta,
Tulevaisuuden tarpeita,
Vanhuuden vaivaa, huolta,
Vaan rauhassa
Ja riemussa
Päivänsä päätteleepi.
On lapsen ikä ihana,
Vaan lapsuudessa saapi
Myös moni syntiin halua.
Mi sielun saastuttaapi.
Siis karta vain
Pahuutta ain!
Miel' olkoon puhtahan!
Haapalaakso.
Lampi kaunis, läikkyväinen,
Haapalaakson kaunistaa.
Siinä vuori välkkyväinen
Alas laaksoon katsahtaa.
Rintehellä vuoren istuu
Olentoinen ihana;
Lempeästi laulu kuuluu,
Äänensä on iloisa:
»Oi, jos öisin lintu pieni,
Lentäväinen leivonen,
Ylös taivahalle tieni
Johdattaisin laulellen.»
»Lauleleisin leivon lailla,
Kuinka ompi ihana
Luonto täällä Pohjan mailla,
Kaunihimpi kaikkia.»
»Suomi on mun isänmaani,
Suomi on mun kotoni;
Siitä kiitän Jumalaani,
Kun on luonut Suomeni.»
Lapsen miete.
Kuusikossa ilomielin
Istuskelin illalla.
Lintusetkin kaunokielin
Laulelivat ilolla.
Lapsi olin. Lapsen mieli,
Ajatukset autuaat!
Syömmessäni sykähteli
Ihanaiset unelmat.
Ajattelin itsekseni
Maani kukka-tarhaksi,
Sekä siinä sydämmeni
Kasvavaksi kukaksi.
Tuossa kukka kaunokainen,
Tuuli sitä heijailee
Hiljaisesti. Miettiväinen
Sydämmeni sanelee:
»Oi, jos oisit, sieluseni,
Verrattava kukkaseen!
Sinua jos hyvä henki
Häilyttäisi hyvyyteen.»
Paimenen laulu.
Oi, kuinka kaunihisti
Nyt linnut laulelee!
Vuorilla raittihisti
Nyt karja karkelee.
Taas kukkasista tuoksu
Vienosti viimehtii,
Kuin kulovirran juoksu
Kauniisti kiirehtii.
Aurinko ihanasti
Aaltoihin kuvastaa,
Maininki mahtavasti
Laineita loiskuttaa.
Ilolla veden päällä
Myös sorsa soutelee,
Hän kotonansa täällä
Laineilla liitelee.
On pyhä-aamu armas,
Käy kansa kirkkohon,
Vaan mull' on tunto karvas:
En pääse joukkohon.
Vaan nouse, rukouksein,
Nyt ylös taivaasen
Ja kanna huokauksein
Maailman Herrallen!
Täss' ahon aukealla
On mulla temppeli.
Täss' olen laitumella
Ma luona Herrani.
Hän kuulee kaikkialla
Mun rukoukseni,
Siis sinikannen alla
On mulla kirkkoni.
Lapsi ja kuusonen.
»Kuusonen vehryt,
Missäpä sulla
Kätkyt ja kussa
Siskosi on?»
»Lapsonen pieni,
Kehtona mulla
Sammale pehmyt,
Siskoseni
Korvessa tuolla,
Tuuloset jossa
Raittihit puita
Huojuttelee.»
»Kuusonen vehryt,
Missä on sulla
Kirkko ja ken sun
Pappisi on?»
»Lapsonen pieni,
Hetkiä Herran
Hetkemme kaikki
Luonnossa on.
Laaja ja kaunis
Luonnon on kirkko.
Permanto: nurmi
Kukkasineen,
Siintävä taivas
Kaunonen katto,
Seinä on metsä
Patsahineen.
Pappini, pieni
Laulava lintu,
Oksalla öisin
Nukahtelee;
Aamusin laulu
Aikanen, armas
Kiitosta Herran
Helkkyelee.»
Tähti.
Tähti kulta
Ihanainen,
Miksi loistat
Pilvissä?
Säihkehesi
Lumoovainen
Meille tuottaa
Valoa.
Koska katson
Iltasilla
Taivahalle,
Siellä sä
Välkkyellen
Suloisesti,
Ihanasti
Pilkutat.
Mieleni, kun
Näen sinut,
Ylös nousta
Halajaa;
Ajatukset
Korkeammat
Sieluani
Saavuttaa.
Oi! jos oisi
Mieli mulla
Säihkehesi
Kaltainen;
Sydämmeni
Kirkas, jalo,
Tähden pienen
Vertainen!
Mutta, vaikka
En ma ole,
Kuten tähti
Loistava,
Kun ma katson
Puhtehilla
Tähden pienen
Loistoa,
Muistan sitä
Päivälläkin,
Askeleeni
Johdatan
Siten, että
Sielulleni
Puhtautta
Säilytän.
Pienokaiselle.
Lapsi pienoinen
Kätkyessä nukkuu,
Hymy autuas
Huulillansa.
Silmät siniset
Ummessa nyt ovat.
Kädet ristihin
Liitettynä.
Nuku rauhassa,
Lapsi kaunokainen!
Rauhan enkelit
Sua suojaavat.
Ihmis-elo on
Kätkyestä asti
Aina hautahan
Matka vainen.
Matkan loppua
Aina odotamme;
Kulkekaamme siis
Kiirehesti!
Koto ihana,
Palkka vaivojemme,
Taivas loistava
Ompi vasta.
Pieni matkamies,
Me sulle Herralta
Matka-onnea
Toivotamme!
Vanha Peippo.
(Etelämaassa).
Kaukana on Pohjolassa
Kotipesä pieni:
Sinne, sinne kulkee kautta
Tuulen teitten tieni.
Enpä tiedä mitä siellä
Mulle tarjon' onkaan:
Saanhan toki laulella
Ja tehdä pesän honkaan.
Havu-verka vehreäinen
Majakseni riittää,
Tuulen humu, kosken kuohu
Luonnon työtä kiittää.
Siell' on omat armahaiset
Heimolaiset olleet,
Siellä kaikki esi-isät
Eläneet ja kuolleet.
Tuuli tuima tunturitten,
Hartioillas kanna
Minut sinne, siellä sitten
Havuhauta anna.
Syntymäpäivänä.
Ystävä kaunoinen,
Kuule, sa pienoinen:
Syntymä-päiväsi
Noussut on, riemusi.
Terve sa armahin!
Isämme korkehin
Onnea suokohon,
Iloa luokohon!
Onnea elolle,
Rauhoa sielulle!
Mielesi puhtahin
Olkohon ainakin!
Kuollon kellot soi!
Kuollon kellot soi!
Verkallensa hautaa kohti
Ruumissaatto kulkee,
Tungos kadun kulmanteessa
Siltä tien nyt sulkee:
Vaimo kurja ryysyissään
Nostaa lasta käsillään
Itkevää ja lausuu:
»Kuollon kellot soi!
Sulle, kansan ruttotauti,
Tuomioksi soivat;
Kylvit tulta, kirousta,
Kansalaiset joivat —
Joivat leivän lapsiltaan,
Kirosivat kuollessaan
Itsensä ja sinut!
Kuollon kellot soi!
Ilokseni soivat kerran —
Soikoot ainiaan!
Kuolinkellot kapakalle
Soikoot yli maan!
Kunnes sortuu kuolemaan
Surmasusi isänmaan,
Juopumuksen valta!
Kuollon kellot soi!
Soivat kerran ennen hälle,
Kylän juomarille,
Joka viikkopalkastansa
Kotiin nälkäisille
Lapsilleen ei tuonut — ei
Penniäkään — kaikki vei
Kapakoitsijalle.
Kuollon kellot soi!
Soivat silloin kellot myöskin —
Vaimo itkeväinen
Yksin seuras toivotonta —
Laki itsepäinen
Kielsi kirkon siunatun
Maankin päältä kirotun,
Onnettoman ruumiin.
Kuollon kellot soi!
Ne on siitä asti aina
Soineet kansallemme,
Kun on viina maahan tuotu;
Hautajaisiksemme
Juomme, hautaan kamalaan
Avosilmin astutaan,
Kirous sen peittää!»
Kuollon kellot soi!
Kansa kuullen kauhistuupi;
Ruumissaatto kulkee
Verkallensa hautaa kohti,
Kauhu rinnat sulkee:
Hauta verikyynelin
Peittyy, kansan itkemin
Sydäntuskistansa.
Keväällä.
Kukkaset kevään
Aurinko lämmin
Lempensä liekillä kasvattaa:
Nurmesta nousee
Tuhannen tainta,
Koivikko uuden lehden saa.
Lintuset pesii
Puussa ja maassa,
Kalaset järvissä leikitsee;
Povehen pelto
Siemenen peittää:
Kylväjä toivossa riemuitsee.
Aik' oi kevähän
Kultanen, kallis!
Ihmisrintakin kukkahan saa.
Kukkios, luonto,
Kiitos se Luojan —
Kukkaisseppeltä luokohon maa!
Kukkios ihmis-
Rinta sa myöskin:
Lempesi puhtain kukkanen tuo
Herralle taivaan!
Siit' oma kasvaa
Lempesi, siit' elinvoimaa juo!
Kukan kauneus.
Kukkanen pieni ja kaino
Maast' ylös silmänsä luo:
Lempeä, kiitosta nöyrää
Täynn' oli katsaus tuo.
Henkii puhtaus,
Onni ja armaus:
Kasvia kauneus kirkastaa.
Mistä on kaunehes, kukka?
Mist' elononni on tuo,
Maahan mi sidotun kasvin
Auvosta loistaa suo?
Loistetta kullan —
Ruostetta mullan —
Et etsi. Ken sinut kaunistaa?
Kukkanen hymyili vieno —
Autuus hymy oli sen —
Lausahti: »Orja sa mannun,
Onnea nauttielen:
Maan koko pinta —
Sykkivä rinta —
Juureni voimalla juovuttaa.
Katsos mantoa nurmen,
Tai veden siintelevää
Lainetta — kaikki ne mullen
Ain' antia syydältää;
Vehreä lehti,
Ja kirkas tähti
Kuvansa pintaani painaltaa.
Syntymämaan koko muodon:
Järvet ja metsiköt, maat,
Halmehet, hallavat kunnaat
Terässäin nähdä sa saat:
Ma kantajaani —
Oi armas maani! —
Tahdon riemulla ylistää.
Maasta jos katseeni nostan,
Taivahan kirkkaus luo
Päälleni loistehen lemmen:
Valkeuden ikivuo,
Aurinko yhä —
Rakkaus pyhä
Jumalan — päätäni kaunistaa.»
Talvikukkanen.
»Kukka kuihtuva,
Kuinka talvella
Voit sa kukoistaa?
Eikö talvisää,
Lumi, härmä, jää
Tuhoksesi saa?»
»Henki ylevä!
Niinkö kysellä
Kuolematon voi!
Etkö Jumalaa
Tunne korkeaa,
Joka kaikki loi?
Hän voi kukkasen
Kautta pakkasen
Ajan säilyttää.
Talven kylmä sää
Lauhtuu, lumi, jää
Sulaa, lämpiää.»
Katsos, ihminen!
Kuinka kukkanen
Elää, vihertää
Kautta talvisen
Kylmän, toivoen
Kevään lämpimää.
Henki, taivahan
Lapsi korkean,
Samoin tehkös, oi!
Eihän kuolokaan
Hirmuvallassaan
Ijät' olla voi.
Kerran aukeaa
Hauta, laukeaa
Kahle henkien.
Silloin keväimen
Ijankaikkisen
Olet kukkanen.
Jouluna.
Riemu tyyni, lauha
Maata varjoaa;
Ihmisille rauha,
Onni tarjoaa
Lahjojansa.
Riemuin lapsen rinta,
Sydän sykähtää:
Lasta korkehinta
Riemun päivä tää
Muistuttavi.
Riemun tunne jalo
Poven täyttelee
Vanhan: jouluvalo
Häntä näyttelee
Valon maahan.
Sielut kaikkialla
Riemu kirkastaa:
Suulla nauravalla
Joulu virkahtaa:
Rauha maassa!
Yli-enkelitten
Kuori korkea
Kautta taivahitten:
Herran kunnia
Korkeudessa!
Viihdy ihmismieli:
Joulu rauhan tuo.
Kiitä sydän, kieli:
Herra armon suo
Jeesuksessa.
Hiljaa vaan!
Hiljaa vaan!
Hiljaa valo valkeneepi,
Hiljaa kasvi kalpeneepi,
Hiljaa toukka syö.
Hiljaa sielu huo'ahtaapi,
Hiljaisesti naurahtaapi
Povi neitosen.
Hiljaa vaan!
Hiljaa sydän sykkäileepi.
Hiljaa aate kierteleepi,
Tunne tulta lyö;
Hiljaa silmä tähystääpi,
Hiljaa sieluun kuva jääpi,
Hiljaa kuluu yö.
Hiljaa vaan!
Hiljaa ääni huokauksen,
Hiljaa henki rukouksen,
Hiljaa aate maan,
Hiljaa nousee taivahalle,
Hiljaa vuotaa maailmalle
Armo, siunaus.
Nimipäivänä.
Toisin aamuin aurinko
Nousee ruskon ruusuisista
Tarhastoista:
Samoin kasvaa inehmo
Toivon kulta-kukkaisista
Taimistoista.
Mutta väliin pilvi-sää
Peittää aamun kulta-ruskon
Usvallaan.
Samoin pilvi pimittää
Vanhempainkin toivon, uskon
Toisinaan.
Katoo pilvi, haihtuen:
Aamu-taivas aurinkoisen
Loistavaisen
Saapi nähdä — samaten
Usein käypi inehmoisen
Kuolevaisen.
Ilolla siis katso vaan
Tulevaisuuttasi, armas
Nuorukainen!
Luota voiman Jumalaan:
Ilo on ja huoli karvas
Haihtuvainen.
Poissa on.
Suree henkeni,
Mieli tylsä on:
Loiste lempeni,
Sisar verraton
Poissa on.
Leikit lapsuuden —
Oi! niin herttaiset —
Ilot nuoruuden,
Niiden vertaiset,
Poissa on.
Puhdas lempesi,
Sisar suloinen,
Jalo henkesi —
Minä poloinen! —
Poissa on.
Ah! Hän, auttava,
Nöyrä, kestävä
Sisar, uhraava,
Hellä, kärsivä,
Poissa on.
Kolkko hauta vaan
Sulkee maalliset
Poveen kylmän maan
Jätteet viimeiset:
Poiss' hän on.
Vaan ei kuitenkaan
Poissa ijäti;
Kerran sinne saan
Mennä minäki,
Minne hän.
Silloin siellä hän
Jälleen jakavi
Iki-elämän
Ilot kanssani
Ainiaan.
Kalmistossa.
Kalmistossa armas
Ruusu loisteli:
Punapurpurassa
Ruusun kiilteli
Kyynelhelmi kirkas;
Siihen katsahti
Äidin silmä hellä:
Senkin kostutti
Kyynel kirkas.
Kyynel vierähteli
Maahan vihreään,
Nurmi huokaeli:
Äiti lempeään
Unhottaa ei voine,
Sammutella pois;
Aamu-aurinkoinen,
Päivyt ennen vois
Sammua, oi!
Mutta Jumalalle
Äidin rukous
Nousi korkealle:
»Anna siunaus,
Herra suuri, meille
Täällä armostas,
Jotka elon teillä
Käymme polkujasi
Suojaa meitä!
Kiitokseni Sulle,
Herra, nytkin tuon,
Koska kaivatulle
Lapsoselle suon
Muistihetken tässä
Pyhän — ainian
Häntä elämässä
Täällä kaipajan —
Vaan — hyvin teit.»
Kirkkoon.
Tautivuotehella
Heikki pienonen
Lepäilevi; hellä
Äiti, vaalien
Valvoo kaiken yötä;
Aamu valkenee:
Heikin silm' on tumma,
Poski kalpenee.
Isä surumielin,
Pikku kultoaan
Tähystellen, siinä
Säälii poi'uttaan.
Silloin isällensä
Heikki ojentaa
Pikku kätösensä
Sekä lausahtaa:
»Kirkkoon, isä, kirkkoon!»
— »Herran temppeliin
Sunnuntaina pääset,
Lapsoseni» — niin
Isä vastoavi.
Heikki vuorostaan:
»Tänään, isä, kohta
Sinne mennä saan».
Eikä ilta vielä
Luonut varjoaan
Maalle, kun jo Heikki
Pääsi korkeaan
Kotihin, miss' aina
Herraa palvellaan,
Eikä huolet paina
Siellä konsanaan.
Siellä pienokaiset
Aina laulavat,
Lapset ihanaiset,
Herran armahat
Enkelit ja kaikki
Pyhät veisaten
Yöt ja päivät halki:
Kiitos Herrallen!
Sinne lapset Herra
Hyvä armostaan
Kokoaa: ne vainen
Sinne lasketaan,
Joill' on lapsen mieli
Nöyrä, vilpitön
Usko, katuvainen
Sydän, virhitön.
Peilin edessä.
Äiti lapsinensa
Peilin edess' on.
Lapsi kuvallensa
Hymyy, verraton
Ilo pienen sielun
Täyttää; ääntelee,
Puhuu, viittaa poi'ut,
Päätä kääntelee.
»Katsos, äiti, lasta!»
Yhä nauraa — oi!
Sepäs ilo vasta,
Kun sen nähdä voi!
Hän ei kuvajaista
Tunne, muotoaan
Omaa, nauravaista
Pikku narriaan.
Äiti seisoo, katsoo,
Katsoo yhtenään —
Kyynel kiiluu kirkas
Hänen silmässään.
Miksi? Mikä kumma
Surun synnyttää?
Äidin ajatukset
Seikan selvittää:
Kuinka monta onkaan,
Jotka arvoaan,
Kunniaa ja kuorta,
Ulkoloistoaan
Kumartaa ja katsoo
Lapsimaisna vaan,
Itsetuntemista
Vailla kokonaan!
Ma kukkaa suutelin.
Ma kukkaa suutelin!
Ah! Taivon tuokse pyhä
Niin on kuin täyttäis yhä
Nyt vielä sieluain.
* * * * *
Niin, kukka puhdas, kaino
Se kasvoi kumpusella,
Kalmiston turpehella:
Oi kaunis haudan paino!
Vaan hiljaa aamun henki
Sen vartta häilytteli
Ja kukka säilytteli
Kuvussaan helmisenki.
Sen yösen kaste armas
Ol' lahjoittanut sille,
Ujolle, kaunihille:
Pois siirry, suru karvas!
Ma katsoin; armas tuokse
Mun ympärilläin, rauha
Ja aamutuuli lauha
Ne vei mun kukan luokse.
Ja silloin alas taivuin,
Sen poikki mursin, nostin
Ja huulin siihen koskin —
Ma hurmoksihin vaivuin.
Ah! Kaunoistako koskin
Ma huulin, puhtautta,
Ja imin armautta
Väristen, rusoposkin.
Kauneus, hyvyys, sulo,
Ne kaikki yhtyneenä
Ol' siinä — syttyneenä
Ikuisen lemmen kulo.
Ma alas laskein mietin,
Ja rukouksen siivin
Ma hiljaa ylös hiivin.
— Niin pyhän hetken vietin.
Niin, — kukkaa suutelin
Ja pyysin: Herra, aina
Sun pyhä lempes paina
Mun sieluhuni niin!
Kuolema.
»Oi, onko käärme kuolema,
Mi ihmisiä sortaa,
Ja Manan herran nuolena
Meilt' elon armaan murtaa,
Vai enkelikö ehkä lie,
Mi taivahasen lentää
Ja sielun sinne ylös vie,
Kun korkeuteen entää?»
Niin kysyi Anna siskoltaan,
Katsahtain kirkkotarhaan.
Ja siihen sisar itkultaan
Sai sanoneeksi: »Varmaan
On kuolo käärme kamala
Pahoille, elon tiellä
Ken vääryytt' yhä harjoittaa,
Saa pahan palkan siellä.»
»Mutt' enkelinen loistava,
Niin kaunokainen, vieno,
Kuin aurinkoinen koittava,
Ja utusiipi hieno
Hän silloin on, kun hyvän luo
Hän rientää liihoitellen,
Ikuisen onnen hälle suo,
Armaasti hymyellen.»
Nyt Anna sinisilmänsä
Korotti taivahille,
Hän laski ristiin kätensä
Ja lausui enkelille:
»Jos hyväksi nyt näet mun,
Niin tänne liihoittele
Ja sinne, jossa kaivatun
Nään veljen, johdattele!»
»Vaan jospa nyt et tullekkaan,
Niin ohjaa aina tieni
Ja puhtahana kätke vaan
Mun sydämmeni pieni,
Niin että kerran tulla saan
Sun luokses, enkel' armas;
Siks' sielustani poista vaan
Sä synnin myrkky karvas!»
Juoppous ja raittius.