I.
Kesäkuun 8 p.
Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen, kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut, vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni, rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.
Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella. Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.
Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin. Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas on mieleni tila.
Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää, sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.
Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä, mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.
En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.
Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari pistäytyä kaupunkia katsomassa.
Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.
Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin taas saavat aivan uuden viehätyksensä.