II.
Kesäkuun 9 p.
En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.
Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.
Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja kumartaen uutta "setää" tervehtimään.
Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan Nurholassa.
— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.
Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella, selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä leikkiä.
— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.
— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä pitäisi saada tänne.
— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi
Helander.
Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen leikinsekaisen puhelunsa.
— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri aatteiden mies.
— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin minä.
— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä puutteellisessakin maailmassa.
Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.
— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa mitä meidän puheemme on.
Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.
* * * * *
Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti penninsä hänellekin.
Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.
Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani — liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.
Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.
Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen. Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin isänsä liikettä jatkaakseen.
Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.
Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää. Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.
Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.
— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus, että nähdään liikkeen todellinen tila.
Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.
Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa puotiin erityinen kaupanhoitaja.
Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan, mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.
— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin, oli hän sanonut.
Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:
— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.
Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.
— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.
Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.
Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin hyvin yhdessä viihtymään.
Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.
Itsestään kertoi Asplund:
— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani. Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.
— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään, keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.
— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan, suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.
Ja kauppiaana, lisäsi Helander.
— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.