III.
Kesäkuun 12 p.
Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.
Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista. Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.
— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on minunkin turvanani.
Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle lähettänyt.
Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.
Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.
Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.
— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain palattua enää voitu peruutua.
Ja hän jatkoi:
— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen, niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan sijalle.
Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin sittenkin häntä mielelläni.
— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.
Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös, sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa. Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja. Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat toiveet tulevaisuudestaan.
Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa, konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu. Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon, lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.
Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen. Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla tavalla ymmärtänyt.
Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan. Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:
— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien Koskisessa olevan huokeampia.
— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.
— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin kaupantekijäisiksi, sanoin minä.
— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.
Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle", rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.
— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.
Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.
Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä talossa myömään.
Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin sallittu.
Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön. Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.
Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta sikaariansa.
* * * * *
Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti muuttuneen.
Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.
— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.
Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin heillä.