IV.
Kesäkuun 14 p.
Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni — voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin jo vanha mies.
Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi. Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa, joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata. Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni, ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.
Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan. Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat ohitse.
Tulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13 vuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati paljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa täytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä rankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani. Muistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa sain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli kierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun luistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan sanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin tällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani tavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin, kun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän nipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani täysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko päivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat mitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin toteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi keskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin vasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta puotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli poistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja unohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään ennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään pankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan sanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja juoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias tultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta kuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.
Söderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista, päinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa esiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati hyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan itseensä.
— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se on liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.
Hänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja jotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä ajan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin olen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.
Minulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin kovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta opiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita oppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista vuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen kauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti minulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen kaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.
— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei ole tässä meillä tilaisuutta.
Mitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä tehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha hänen muistolleen.