V.

Kesäkuun 20 p.

Erittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin, kiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan asti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja tiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana olla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä, ja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.

Hilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden leimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän vieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen yhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle, kuinka paljon laskeutunut siitä "Löfbergin opetuslasten" ympäristöstä, johon aikanani minäkin sain kuulua.

Löfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen pääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse rouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään että ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki naimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu suuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin Hilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.

Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.

— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta. Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun, kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen työn ja toiminnan alalle.

Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.

— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä muistoja, sanoin.

— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.

Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä. Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin, eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen turvallisuuden hankkimiseen.

* * * * *

Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua nuorena ollessaan harjoittanut.

Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen. Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.

Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha, kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto- ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.

Tämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa, etummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin, sellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista eivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella valmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin paikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.

Nämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä viikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia pidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri toimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät vain edessä olevalle juhlalle.

Mutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä. Loukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas ryhdyttiin asioihin uudelleen.

Erityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti valittaman.

Lyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin professoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon vaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.

— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani professori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti harjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän kuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi, kun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.

Kaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului naisten joukosta.

Täti Löfberg pyysi puheenvuoron:

— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta, hän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta tietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan ensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan täällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen vastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja semmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä sellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat lampaansa.

Asplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.

Uskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti Asplundia, "vaikka kyllä minä pelkään", hän sanoi, „että Aalto puhuu liian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan paljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä."

Kuului muutama kannatushuuto.

— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää sellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja. Että rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan rouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen rakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut elämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä sanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut. Kuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista miestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa pappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison kasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen seutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa, tosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään, kuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se kansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan, anna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden aatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori Silfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta. Kansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen saavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä, vaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo vastustaa.

Useita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.

Luonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä huolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.

Pankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten harrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta. Sanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten tulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun yleisölle.

Asplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi ollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee, niin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen ja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua vanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää sieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan asianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.

Pahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän suinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille, se kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset opettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat kuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.

Renfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli nenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin persoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.

Helander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän mieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei taida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.

— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me niistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä tavoin jonkun verran ikävää asemaa.

Vielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi ainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö tahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa "tällaiset kansan turmelijat" enää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada sanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja rakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän juhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava henkistä ravintoa.

— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi rouva Löfberg.

Äänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius valittiin kahden äänen enemmistöllä.

Rouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa toimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma Raiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.

Rouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä tulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.

Löfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin harmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin lampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä äänestävät siveellisyyden nimessä.

— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi viittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan. Miettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.

Pahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi tulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia, kun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten myöhemmin Löfbergilään Helander.

Hänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin seuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti sopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija Haavistoa.

— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä taivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä, ja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille kaikille.

Nauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se seuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti taas palautettu.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli paikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman tutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt typerällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi vanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin nuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin esitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle yleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin asiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli sanomalehtiasia otettava tositoimeksi.

* * * * *

Kaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten kanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten vuosien toimintani keskustan.

Löfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta, täti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin aatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista. Toimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten yleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin seuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja yleensä oltiin loppumattomassa touhussa.

Kaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura. Mutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa poistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä kauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin kuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja varakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten joukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.

Oikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja kokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle nuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti jonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se "niin kovasti soma kohta" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti oli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä naurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.

Vanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella pitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien myönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät siirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.

Vaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen hyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa huvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset kaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän, joka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso katselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. "Ne ovat niin kovasti olevinansa", sanottiin yleiseen.

* * * * *

Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren paikkaa itselleen.

— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen? kysyin.

Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä oppilaistaan eronneensa.

— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain tosityötäkin pitäisi tehdä.

Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin maailmassa.

Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.

— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.

— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.

— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?

— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —

Kävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:

— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa elinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.

Tunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri pitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin toiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.