VI.
Kesäkuun 22 p.
Ihmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi heidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä olisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole meidän vallassamme.
Istuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä, että missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos silloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui, olisin tämän paikkakunnan jättänyt.
Oikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä olooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti sain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut kiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa vieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää ennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin Löfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva Nurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti seurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli tullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.
Olin eräänä iltana rouvan luona teellä.
— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän minulle.
— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori pisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.
Vastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:
— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi
Raivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.
Sanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan nuorten luona käydessäni.
— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.
— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen tietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.
— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki kasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että yritteliäisyyskin lisääntyy.
Rouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut tyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.
Tätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja kuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi kysymys yhtiön muodostamisesta.
Sinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli Nurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman ja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat poissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti hän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen käsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista ja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä luontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken heidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että "herrat" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.
Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.
Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon "Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi Asplund ja minä.
Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva kyllä tietää.
— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.
Asplund jatkoi:
— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan, ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim. Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.
Helander puuttui puheesen:
— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa. Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.
— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.
— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun saatava puolet saatavastani.
Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:
— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa. Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.
Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan salpautunutta pahaa mieltänsä.
— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan, hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman uudenaikaisella kannalla.
Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:
— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita, jatkoi hän minuun päin silmäten.
— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää, vastasin vitkalleen.
— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet Koskiseen.
Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti koskeneen liikkeensä asioihin.
Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:
— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan aikaisista asioista.
— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.
— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi, että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita vastaan.
Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.
— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi Kemppainen.
— No, joko minäkin, nauroi Helander.
Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi varsinaisesta asiasta.
Hetken kuluttua Asplund kysyi:
— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?
— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on.
— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander. Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne mitä pelastettavissa on.
Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan. Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa, koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin 10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.
Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä kysyi:
— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?
Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna nousseen noin 5,000 markkaan.
— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee. Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää; olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi lykätyksi.
Hiljaisuus.
— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.
— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään koeteltu jatkaa.
— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun kääntyen.
Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen tarkoitukseen hankkia.
— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.
— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.
Hetken päästä jatkoi rouva:
— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän aina milloin minnekin lähetteli.
— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta itse tavaransa saapi.
Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin. Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä rauhoittaa.
Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään, mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.
— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?
Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan, niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille, olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.
Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.
— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.
Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.
— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.
— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin nämä lapset.
Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.
— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen maisteri, sanoi Kahva.
— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.
Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi, sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin ajatuksissaan:
— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.
Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.
Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.
Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane, vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen suostua.
— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.
Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?
Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?
— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.
Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos tahtoi kaupan tehtäväksi.
Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne valtasi kaikki muutkin.
Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?
Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä vallan.
— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä lähdemme vaikka mieron tielle.
Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.
— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.
Kahva ja minä seurasimme häntä.