VII.
Kesäkuun 23 p.
Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.
— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.
— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.
— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.
Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa
Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.
Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.
Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.
— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander lähdettäessä.
— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.
Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin käsiin.
Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan. Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta saivat suurempaa lentoa.
Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä, koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä, jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".
— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.
Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän yhteiskuntaamme.
Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund nauraen lupasi.
Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen, jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja jatkoi:
— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan. Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin. Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan liikemiessäädylle.
Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies. Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä. Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän suuntaan.
Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt, vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.
— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä. Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.
— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia, järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.
Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, — lopulta kaikki yhtaikaa.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.
Minä en päässyt mukaan.
Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle kaikki tarkasti kertoa.
— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin kuuluman: niin että paukkuu.
Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä. Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista harjoittelemaan.
Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet poismentäessä kotiin.
Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana — ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.
Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi, joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta, huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.
Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut. Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.
Kyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni ollut tyynen sisälammin soutelijakin.