VIII.
Kesäkuun 30 p.
Useaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta maailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen koettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja aika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.
Jotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta kun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä nykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa. Minä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni, lyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta mielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei ole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni täällä.
Vaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen myöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani, kuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä välttänyt.
John Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni kaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin kylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.
Hän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen. Keskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan vilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa olevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen minkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.
Luonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset paljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista huolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa, oli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan ilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.
Asplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan silloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat vielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja kaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän sai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset useinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun Asplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen kertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin missään muodossa ilmestynyt.
Kerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa puhella kanssani kahden kesken.
Hän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi halunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa hoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä vähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.
— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.
Hän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt erikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.
— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön kahvipusseihin sovittaa?
— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.
— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.
— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen tunteettomuuteen.
— Esimerkkiä?
— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin etupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään liikaa sydämettömyyttä.
— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.
— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen olosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.
— Esimerkkiä?
— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos saatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä suorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi tulla pahoja ikävyyksiä.
— Mistä sinä tämän tiedät?
— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit otettaisiin takaisin ruununvoudilta.
— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?
— On luullut sitä turhaksi.
— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.
— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.
— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet hyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan jotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin olisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei. Juoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen, on siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei meiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa nyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen, ei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika maksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta kai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.
— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole paikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.
— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten hyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana päivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta parempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan, joutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä, hyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se kauniimpaa?
— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen mielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä haluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän ei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden keskitielle.
Sen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.
— Hyvällä tahdolla voi paljon.
— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä oikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen käyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle kuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme perimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa itseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä nutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita jalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä meillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan väärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta sen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät vieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi muuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.
— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen ryöstö peruutettaisiin.
— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun vakuuden.
Asplund sytytti tupakan ja vaikeni.
Minä kävelin edestakaisin lattialla.
Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:
— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa toivomuksia.
— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.
— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja valvoa.
— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.
— No, mistä on kysymys?
— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut, kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?
— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?
— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme velvollisia häntä auttamaan.
— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä varat?
— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien voittovaroja.
— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen ja uutisrakennukseen.
— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.
—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka tapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä me nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan niitä ei saisi ihmisiltä periä.
— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut puutetta muille ihmisille.
— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi kieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.
— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?
Teimme niin.
Helander nauroi meidän kuohullemme.
— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet aivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen, jonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?
— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin vastaus.
Rouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön puolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.
Tähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään ei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan toimittiin hänen miehensä entisyydellä.
— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti
Nurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.
Uusi sytyke oli heitetty.
— Mitenkä niin? kysyin.
— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet erottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja rakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.
— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan että paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat että minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian aikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä pitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka minä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla minä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten kasvatettavan.
— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.
— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua.
Sitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.
— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä haluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.
— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut, niin kaikki muuttuu hyväksi.
Helander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:
— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa liikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi kaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.
— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund. Eikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä tehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee "vaarallisista opeista", joita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla on tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten sellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu. Minä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu. Mutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni tekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään lehden kirjoituksen takia".
— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta kaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.
— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään aivan toiselle alalle.
— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.
— Niin on, meidän kesken sanottuna.
— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä sen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä liioittelua.
—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.
Poislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen väittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan sanomalehtijohtokunnan kokoukseen "velkaani maksamaan".